Sana saapuu Hyvinkäälle

Lähiseutuni paikkakunnista Mäntsälä, Tuusula, Hausjärvi, Nurmijärvi ja Loppi ovat vanhoja pitäjiä, joilla on vanhat kirkot ja kirkonkylät. Näille seuduille on vuosisatojen kuluessa muodostunut kirkon kautta kulkevia kylänraitteja. Elämä muovautui sen mukaan, että kylän keskellä oli kirkko. Pitäjän muille kylille kirkonkylä oli erikoisasemassa – kaikki tunsivat kirkonkylän ja oman pitäjän kirkon siluetin. Aikana, jolloin muut rakennukset olivat lähinnä pieniä puutaloja, oli korkeimman mäen päällä kohoava suuri rakennus torneineen katseen vangitseva näky. Olenkin pohtinut, mikä on ollut kirkon – siis rakennuksen, ei koko kristillisen kirkon – merkitys ihmisten elämässä ja ajatuksissa. Kirkko yleisesti on tietenkin merkittävä tekijä koko Euroopan historiassa, mutta abstrakti mahti ”tuolla jossain” vaikuttaa toisella tavalla kuin siitä jatkuvasti sekä pyhänä että arkena muistuttava jylhä taideteos.

Olisi mielenkiintoista verrata näiden vanhojen pitäjien uskonnollista kehitystä siihen, millaista elo oli rautatien varren uusilla paikkakunnilla, Riihimäellä, Hyvinkäällä, Järvenpäässä ja Keravalla, ennen kuin ne saivat kirkkonsa ja niiden hengellinen elämä vakiintui. Suuria muutos- ja murrosvaiheita tutkiessa on hyvä kiinnittää huomiota siihen, mitä ihmiset kaipasivat. Kun yhteisöt hajosivat ja uusia rakennettiin, millaisia niistä rakennettiin, kun ne puhtaalta pöydältä tehtiin? Kun uusia paikkakuntia muodostui, millaisia ajatuksia oli ihmisillä, jotka niitä rakensivat?

Harvaan asutulle alueelle kylien laitamille rakentuneet asemankylät ovat malliesimerkki siitä, kuinka uusi yhteisö syntyy. Vanhojen pitäjäläisten suvut ovat asuneet seudulla iät kaiket ja he ovat kasvaneet osaksi monimutkaisia sosiaalisia verkostoja, joihin he voivat tukeutua. Asemankyläläiset eivät kuuluneet maaseudun traditionaalisiin yhteisöihin. Heitä ei haluttu ottaa virallisestikaan seurakuntalaisiksi, sillä aikana ennen nykyistä sosiaalivaltiobyrokratiaa oli vieras ajatus, että epämääräinen ”julkinen valta” olisi vastuusta ihmisistä. ”Kunnalliset palvelut” kytkeytyivät siihen, että autettavat henkilöt tunnettiin henkilöinä ja he kuuluivat samoihin piireihin, joissa koko elämä elettiin muutenkin. Tuttujen, jopa kaukaisten tuttujen mutta yhtä kaikki tuttujen, auttaminen on luonteeltaan eri asia kuin verojen maksaminen, niiden kanto pääkaupunkiin ja sanomalehdestä mahdollisesti saatava usko siihen, että niitä käytetään hyvin.

Kun uudet paikkakunnat rakennettiin, samalla rakennettiin myös niiden sosiaaliset verkostot. Mutta samaan tapaan kuin entisistä yhteisöistään irti repäistyt ihmiset tarvitsivat uuden yhteisön johon kuulua, vaikuttaa siltä, että perinteisestä kirkon yhteydestä irtaantuneet kokivat tärkeäksi, että heillä oli kirkko ja uskonto. Uusia kirkkoja rakennettiin ja Sanaa levitettiin – sille oli tarve. Ihmettelin aikoinaan ystävälleni (terveiset Paulille), että miksi ateistiset ja kirkonvastaiset bolševikit käyttivät kristillistä retoriikkaa. Uuden, uljaan maailman jo sarastaessa Lenin esitettiin ”johtajaksi Jumalan armosta”. Ystäväni vastasi tähän, että jotkut ihmiset tarvitsivat sitä Jumalan armoa. Tämän ymmärtämisessä piilee suuri viisaus. Vallankumouksen ja sisällissodan kaaoksessa tarvitaan uskoa ja toivoa, turvaa. Kirkot voi purkaa ja uskonnon kieltää, mutta ihmisten tunteet ja tarpeet tulevat aina olemaan ihmisten tunteita ja tarpeita.

Uudessa yhteisössä, jonka hengellinen elämä rakennetaan alusta, saa lahkolaisuus helposti sijaa. Jos ei ole traditioita, niiden varaan ei voi rakentaa. Niinpä pitää muotoilla hyvä, oikea ja puhdas oppi. Jos kirkko ei tule heti mukaan, kun yhteisöä perustetaan, maallikkoliikkeet ja puritanismi ovat luonnollinen seuraus. Traditionaalisessa Euroopassa toisinaan ihmetellään amerikkalaisten uskonkiihkoa, fundamentalismia ja kalvinistista barbaarisuutta. En malta olla toteamatta, että tietenkin – Amerikkahan on perustettu. Sen perustivat sekalainen joukko ihmisiä, jotka tarvitsivat Jumalaa. Ruotsalaiset toivat Suomeen mukana katolisen kirkon, joka sai juurtua satojen vuosien ajan ja sitten taas vuosisadan ajan kehittyä luterilaiseksi kirkoksi. Amerikkalaiset eivät saaneet kirkkoa mukanaan, he perustivat ne itse. Ja sen huomaa.

Ennen kuin Suomen ensimmäinen rautatie valmistui vuonna 1862, nykyinen Hyvinkään keskusta oli viiden kilometrin päässä sijaitsevan Hyvinkäänkylän ulkoniittyjä. Rautatie kulki Nurmijärven ja Hausjärven kuntien rajaa pitkin eikä tullut yhteenkään pitäjien kylistä. Hyvinkää oli Helsinki–Hämeenlinna-radan puolenvälin asema, jossa juna pysähtyi pidempään ja täytti halkokuormansa. Pieneen asemakylään alkoi kehittyä teollisuutta, ja 1800-luvun lopussa asemantienoo alkoi toden teolla kasvaa. Paikallishistoriikin mukaan vaikuttaa siltä, että herätysliikkeet olivat suosittuja. Hyvinkää kärsi tyypillisistä juurettomuuden oireista, kun eri puolilta pakkautuneet ihmiset ryyppäsivät ja tappelivat – historiikki kuvaa Hyvinkään kaupungin varhaisvaihetta ”villiksi länneksi”. Paikkakunta oli hedelmällistä maaperää Jumalan sanalle, joka ensiksi löysi paikalle evankelisen liikkeen muodossa. 1910-luvulla perustettiin Hyvinkään seurakunta ja evankelinen liike hiipui.

Olivatko herätysliikkeet suosittuja myös muualla Nurmijärvellä? Kerrotaanko Hyvinkään historian osalta herätysliikkeistä paljon vain siksi, että muutakaan ei ollut, vai oliko liikkeillä suurempi jalansija syrjäkylällä kuin kirkonkylällä? Voisin kuvitella, että oli, mutta en ole tutkinut asiaa. Samaan aikaan, kun syrjäkylällä kasvoi tuleva Hyvinkään kaupunki, kirjailija Aleksis Kivi kirjoitti pitäjän keskiseuduille sijoittuvan romaanin, josta saa käsityksen, että herätysliikkeistä oltiin tietoisia, mutta ne olivat erikoinen asia. Seitsemän veljeksen lopuksi Juhani kääntyy körttiläiseksi. Kiven romaanissa herätysliikehdintää siis oli pitäjän rintamaillakin – mutta muut pitäjäläiset kummastelevat Juhanin päätöstä, mistä saa kuvan, että eivät ne suuressa suosiossa olleet.

Miksi olisivat olleetkaan? Nurmijärveläisillä oli oma kirkkonsa, jossa he olivat vanhastaan käyneet. Hyvinkääläiset eivät oikein kuuluneet minkään kirkon vaikutuspiiriin ja olivat niistä kaukana. Hyvinkää alkoi lipua valtavirtaluterilaisuuden helmoihin, kun rautatieasemalla järjestetyistä kirkonmenoista päästiin vuonna 1896 (melkein) oikeaan kirkkoon. Paikkakuntalaisten rakentama rakennus vihittiin tuolloin rukoushuoneeksi ja kirkoksi vasta 1978, mutta se oli hieno rakennus ja sitä kutsuttiin sen arvolle sopivasti ”Hyvinkään kirkoksi”. Vaikka Hyvinkää sai oman kirkon, piti vielä erikseen ponnistella että saatiin joku sinne jumalanpalveluksia pitämään. Emäseurakunnasta ei usein keretty toimittamaan pitäjän laitamien kirkonmenoja, joten hyvinkääläiset joutuivat odottamaan, että Suomen luterilainen kirkko tulisi sinne, minne kirkkorakennus oli jo tullut. Kun niin lopulta kävi, seurakunnan toiminnasta tuli hallitsevaa ja herätysliikkeet alkoivat painua enemmän taka-alalle.

Kirkonvastaiset katsovat, että kirkko ja uskonto ovat ihmisten sumuttamista ja johtamista harhaan. Hyvinkään historiaa lukemalla tulee päinvastainen tunne. Ihmiset etsivät jotakin, he haluavat tulla kosketuksiin jonkin itseään suuremman kanssa. Kun luterilaisen kirkon aika ei riitä hyvinkääläisille, he perustavat oman kirkkonsa. Perustiko luterilainen kirkko Hyvinkäälle seurakunnan saadakseen alueen valtaansa ja kontrolliinsa? Ei, vaan hyvinkääläiset perustivat itse itselleen seurakunnan saadakseen Sanan osakseen. Suomen kirkko tuli Hyvinkäälle, kun se pystyi sinne tulemaan ja kun sen oli mielekästä tulla. Mutta Sana saapui Hyvinkäälle, koska hyvinkääläiset olivat sen tarpeessa.

Hyvinkään vanha kirkko

Uskoa ja toivoa

Maailman katseet ovat viime viikkoina kohdistuneet Pariisiin. Moni ei jaksa pidättää hengitystään, sillä viimeiset kaksikymmentä vuotta maailman maat ovat joka vuosi kokoontuneet ratkomaan ilmastokatastrofia. Kokousten suurin yllätysmomentti onkin siinä, minkä nimiseen paikkaan meidät seuraavaksi tutustutetaan: Pariisi, Lima, Varsova, Doha, Durban, Cancún, Kööpenhamina, Poznan, Bali… Ilmastokokouksia pitämällä ei ole päästy yhtään lähemmäs ekokatastrofin tuhojen minimoimista ja tilanteen saattamista hallintaan. Tämä saa pienen ihmisen helposti ahdistuksen ja epätoivon valtaan: maailma tuntuu kaoottiselta ja sen valtavien ongelmien ratkaisu mahdottomalta.

Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Teen aluksi katsauksen aiheeseen, joka on vaikea ja ikävä. Älkää vielä masentuko.

Ilmastokokousten alla kaikki toivo laitetaan siihen, että kokoukset johtaisivat sopimukseen, jolla pystyttäisiin tehokkaasti vastaamaan ilmastonmuutokseen ja sen syihin. Pariisin kokouksen alla lauantaina 28. marraskuuta Vihreän liiton puheenjohtaja Ville Niinistö herätteli Helsingin Sanomien lukijoita ilmastonmuutoksen tuhoihin. Hän kuvaili mielipidesivuilla, kuinka ilmaston lämpeneminen nostaa meren pintaa, sulattaa jäätiköitä, tappaa lajeja sukupuuttoon ja uhkaa talouttamme ja hyvinvointiamme. Ilmastonmuutos on pysäytettävä. Ratkaisuksi Niinistö ehdottaa, että päästöjä vähennetään ja että rikkaiden maiden tulee antaa rahaa ilmastorahastoihin, joilla tuetaan köyhiä maita. Niinistö esittelee taas teleologista historianäkemystään vaatimalla, että Suomen on oltava ”historian oikealla puolella” ja julistamalla, että ainakaan emme saa ”olla historian väärällä puolella”. Hän ei kerro, miten päästöjä vähennettäisiin maailmanlaajuisesti ja mitä se tarkoittaisi.

Ilmastorahastojen toiminnalla on tarkoitus auttaa köyhiä maita ilmastonmuutoksen hillitsemisessä ja sen vaikutuksiin sopeutumisessa. Tarkkaa tietoa siitä, mihin rahat menevät, on vaikeaa löytää. Tämä tuntuukin olevan toissijaista – kun Vihreä Lanka kertoi Vihreän ilmastorahaston perustamisesta viime vuonna, se kertoi että vuoden aikana rahastoon pyritään keräämään kymmenen miljardia dollaria ja viiden vuoden päästä budjetin pitäisi olla sata miljardia vuodessa. Viimeiseen lauseeseen oli jätetty sellainen sivuseikka, että ”sopimatta on myös muun muassa, millaisiin hankkeisiin rahaa voidaan käyttää”. Olennaista on, että rahaa siirtyy rikkailta mailta köyhille, minkä vuoksi onkin syytä epäillä, että koko ilmastorahastosta on tullut vain keino lypsää köyhille maille lisää kehitysapua.

Nämä epäilyni saivat vahvistusta, kun luin Luonnonsuojelijan uusinta numeroa (4/2015). Siinä kerrotaan EKOenergiasta, joka on Suomen luonnonsuojeluliiton organisoima projekti. Ekoenergian kautta kuluttaja voi tilata itselleen sähköä, jonka laskusta osa menee ilmastorahastoon. Rahasto jakaa tukia eri järjestöille. Ilmastorahasto rahoittaa tällä hetkellä kolmea kohdetta: erään indonesialaisen, erään tansanialaisen ja erään kamerunilaisen koulun sähköistystä. Luonnonsuojelija-lehdessä on kahden sivun juttu tansanialaisen Ngarenanyukin koulun sähköistämisestä. Koululla oli aiemmin dieselgeneraattori, jolla pystyttiin tuottamaan sähköä, mutta vain poikkeustapauksissa. Italialainen hyväntekeväisyysjärjestö asensi vesiturbiinin Euroopan unionin rahoilla. Turbiini alkoi tuottaa sähköä koulun tarpeisiin: valojen ansiosta oppilaat pystyvät lukemaan pidempään, koululle saatiin pakastin ja oma kopiokone. Aiemmin liha syötiin tuoreena ja kopiokonetta piti mennä käyttämään toiselle kylälle. Ekoenergia on nyt antanut italialaisjärjestölle tukea, jonka avulla koululle on hankittu aurinkopaneeleita. Nyt koululle tulee sähköt silloinkin, kun maanviljelijät kuivalla kaudella täyttävät vesisäiliönsä ja keskeyttävät vesiturbiinin toiminnan iltaisin 3–4 tunniksi. Suomen luonnonsuojeluliiton organisoiman sähköprojektin vuoksi koululle on myös saatu tietokone ja sinne suunnitellaan tietokoneluokkaakin, mitä varten tarvitsisi vielä enemmän sähköä. Jutussa iloitaan siitä, että syrjäinen maalaiskyläkin ”voi kasvaa ja kehittyä” ja surkutellaan, että tansanialaisista vain 30 prosenttia elää sähköverkon piirissä. Italialainen hyväntekeväisyysjärjestö on hankkeillaan korjaamassa tilannetta.

Tällaisten kehitysapuprojektien kutsuminen muuksi kuin kehitysavuksi on huijausta. Miten ilmastoa tai luontoa auttaa, että ne maapallon ihmiset, joka vielä elävät länsimaisen kulutusyhteiskunnan ulkopuolella, saatetaan keinolla millä hyvänsä sen pariin? Miten maailman ekologista tilannetta auttaa, että Tansanian Ngarenanyukiin saadaan sähköt, tietokoneet ja keinovalot? Miksi tätä kutsutaan ilmastotoiminnaksi, miksi sitä tekee järjestö nimeltä Suomen luonnonsuojeluliitto ja miksi siitä kertoo lehti nimeltä Luonnonsuojelija? Millä lailla tämä ilmastorahasto suojelee luontoa?

Kysyn ehkä vääriä kysymyksiä. Kuten Ville Niinistö kirjoitti, olennaista on olla historian oikealla puolella. Sähkö ja tietokoneet ovat kehitystä ja edistystä. Siksi niitä pitää olla ja tulla. Se, että tansanialaiset asuisivat savimajassa ja viljelisivät maata, ei olisi edistystä.

Saman päivän Helsingin Sanomissa, jossa Niinistön kirjoitus ilmestyi, julkaistiin pääkirjoitussivulla Bjørn Lomborgin kolumni. Lomborg tunnetaan poleemikkona, joka on aiemmin vähätellyt ilmastonmuutoksen uhkaa. Hän on kuitenkin tarkistanut näkemystään, ja pitää nyt ilmastonmuutosta sinänsä vakavana ongelmana, mutta arvostelee sen ratkaisukeinoja. Kolumnissaan hän suuntaa ilmastokokoushässäköihin arvosteluryöpyn. Rikkaat maat supistavat teollisuustuotantoaan ja siirtävät sen Kiinaan, Intiaan ja vastaaviin maihin. Näin rikkaiden maiden hiilidioksidipäästöt vähenevät, mikä tekee niistä hyviksiä, mutta ilman että niiden tarvitsisi luopua mistään. Ilmassa on vihreyttä ja kaikki ovat onnellisia, vaikka maailmanlaajuisesti saasteet jatkavat vain kasvuaan. Uusiutuvista energiamuodoista puhutaan kauniita sanoja, vaikka on epäselvää, miten pelkkä energian tuotantomuodon muuttaminen ratkaisisi ympäristöongelmat tai olisi edes toteutettavissa. Tuuli- ja aurinkovoima tuottaa tällä hetkellä puoli prosenttia maailman sähköstä. Vuoden 2040 ennuste on 2,4 prosenttia. Euroopan unioni on luvannut vähentää hiilidioksidipäästöjään 20 prosenttia vuoteen 2020 mennessä ja 40 prosentilla vuoteen 2030 mennessä (verrattuna vuoden 1990 tasoon). On erittäin epätodennäköistä, että kumpikin lupaus sekä pitäisi että päästöjä ei ulkoistettaisi köyhiin maihin. Jos niin kuitenkin kävisi ja kaikesta tästä onnistuttaisiin pitämään kiinni koko vuosisadan ajan, maapallon lämpeneminen hidastuisi 0,053 °C. Jos kaikki maailman maat täyttäisivät tavoitteensa vuoden 2030 päästötasoksi, ilmaston lämpeneminen hidastuisi ehkä celsiusasteen kymmenyksen verran. Pariisin ilmastokokouksen virallinen tavoite on, että ilmasto ei lämpenisi vuoteen 2100 mennessä enempää kuin 2,7 °C. Mitenköhän siihen päästään? Ja miksi 2,7 °C? Kriittisenä rajana on pidetty kahden asteen lämpenemistä. Miksi tavoitteena on, että kriittinen raja ylitetään?

Lomborg toteaa osuvasti, että ”liika optimismi häivyttää alleen sen, että valittu tie on väärä”. Hän ei valitettavasti kuitenkaan löydä parempaa tietä, vaan päätyy kolumninsa lopuksi ehdottamaan, että ympäristöystävällistä energiaa pitäisi tukea ja että pitäisi kehittää uutta tekniikkaa. Ja että pitäisi tehdä jotakin.

Myös Tieteessä tapahtuu -lehden tuoreimmassa numerossa (6/2015) kirjoitetaan ilmastonmuutoksesta sekä ekokatastrofista yleisesti ja suhtautumisesta näihin asioihin. Petteri Welling kirjoittaa, että moni maailman tilasta huolestunut ajattelee, että ekokatastrofi ratkeaa pienimuotoisilla säädöillä. Moni haluaa olla optimisti ja ajattelee, että voimme ottaa käsiteltäväksemme yhden ympäristöongelman ja keksiä sille jonkin yksinkertaisen ratkaisun. Juuri tällainen ajattelu ajaa minua aika ajoin hulluuden partaalle.

Ceterum censeo: ekokatastrofista selvitäksemme meidän on ensisijaisesti saatava maapallon ihmismäärä laskemaan merkittävästi. Toiseksi on teollisen järjestelmämme laajuus, volyymit, saatava laskuun. Kolmanneksi tulevat katastrofin hallinta, tuhojen lievitys ja korjailu sekä siirtymäkauden ratkaisut. Ratkaisut on toteutettava tässä tärkeysjärjestyksessä. Ehdotukset, jotka eivät lähde näistä lähtökohdista, ovat osa ongelmaa, eivät ratkaisua.

Palatkaamme vielä Wellingin kirjoitukseen. Hän käsittelee Naomi Kleinin kirjaa, jossa Klein kuvaa ilmastodenialisteja. Denialistit kieltävät ilmastonmuutoksen, mikä on tietenkin silkkaa huuhaata. Mielenkiintoista on Kleinin pohdinta, miksi he niin tekevät: koska he ovat ymmärtäneet, kuinka suuria muutoksia ilmastonmuutos tietää yhteiskunnalle. Klein pitääkin denialisteja suurempana ongelmana kulttuurimme valtavirtaa ja useimpia merkittävimpiä ympäristöjärjestöjä, jotka tunnustavat ilmastonmuutoksen tosiasiaksi, mutta ”luulottelee, että voimme selvitä vain pinnallisilla muutoksilla ja vihreällä kapitalismilla”. Henkilö, joka kieltää ilmastonmuutoksen, on denialisti, koska hän kieltää tosiasiat. Mutta Ville Niinistö ja ilmastonmuutoksesta huolestunut suuri yleisö ovat yhtä lailla denialisteja, koska he tunnustavat tosiasiat, mutta eivät tunnusta niitä johtopäätöksiä, mitä näiden tosiasioiden pohjalta tulisi tehdä. Niinistön denialismi on paljon vaarallisempaa kuin tieteenvastainen huuhaa, koska Niinistön viesti otetaan tosissaan ja hänen ympärilleen kanavoituu paljon ihmisiä, jotka ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta. Ja mihin Niinistö käyttää tämän potentiaalin? Siihen, että tansanialaiset saavat tietokoneluokan. Ettemme vain olisi taantumuksellisia.

Klein esittää, että ratkaisu olisi ruohonjuuritason liikehdintä ja tavallisten kansalaisten aktivointi. Welling ei tässäkään asiassa asetu optimistiksi, vaan toteaa, että ”tavallisten ihmisten halu jatkaa entiseen tapaan on niin suuri, että muutos tuskin tulee muuta kuin pakon edessä”. Hän myös huomauttaa, että ilmastonmuutos ei ole ainoa suuri ekologinen katastrofi. Welling suosittelee lukemaan Elizabeth Kolbertin viime vuonna ilmestyneen teoksen The sixth extinction, joka kertoo meneillään olevasta joukkosukupuutosta. ”Missä tahansa Kolbert vieraileekaan, hänen kertomuksestaan välittyy muutosten nopeus ja vastaan taistelemisen eräänlainen kosmeettisuus. Emme voi estää tilanteen huononemista, se on jo liian pitkällä. Voimme vaikuttaa vain siihen, ettei lopputulos olisi vieläkin huonompi.” Welling lopettaa kirjoituksensa todeten, että ”onnellista loppua ei – – ole näkyvissä”.

Ekokatastrofi on järisyttävän suuri ja tuhoisa asia, kohtalonkysymys koko maapallolle. Olen useasti näitä asioita miettiessäni vaipunut epätoivoon ja ahdistukseen. Se on luonnollista. Näitä suuria asioita pohtiessamme tulemme väistämättä masennuksen, vihan ja pelon valtaan. Koska olemme ihmisiä. Näitä tunteita ei kannata kieltää.

Näistä asioista kirjoittaessani tarkoitukseni ei kuitenkaan ole lannistaa lukijoitani. Emme saa luovuttaa! Liialla optimismilla ja itselleen valehtelulla ei saavuteta mitään, mutta ei myöskään syrjään vetäytymisellä ja hiljaiseen apatiaan vaipumisella. Tehtävää riittää: syntyvyyden sääntely on otettava käyttöön, autot pitää vaihtaa hevosiin ja metsäteollisuudesta on siirryttävä käsityöpajoihin. Esikaupungit pitää purkaa, aittoja ja riihiä rakentaa. Kaikkea tätä on ajettava herkeämättömällä tarmolla ja kaikilla mahdollisilla foorumeilla. Muutos on mahdollinen: kehitys, mikä on rakennettu yhteen suuntaan, voidaan purkaa kulkemalla samaa tietä takaisin. Ainoa tapa, millä tällainen muutos ei ole mahdollinen, on, että se ei ole poliittisesti realistista. Poliittinen realismi vaihtuu kuitenkin sen mukaan, millaisessa maailmassa elämme. Se voi muuttua paljon ja nopeasti.

Kiinnostuin politiikasta vuoden 2006 presidentinvaalien alla. Siitä on nyt kymmenen vuotta aikaa. Olisin silloin halunnut äänestää Matti Vanhasta. Ehdolla oli myös Timo Soini, mutta muistan ajatelleeni, että kolmen kansanedustajan pikkupuolueen äänestäminen olisi äänen heittämistä hukkaan. Tämänkin syksyn kuluessa olemme saaneet huomata, että paineen alla poliittiset realiteetit voivat heittää häränpyllyä hämmästyttävän nopealla tahdilla. Lainatakseni europarlamentaarikko Halla-ahon koostetta sisäasiainministeri Orvon mielenmuutoksista:

Orpo 18.8.: ”Emme voi laittaa rajoja kiinni. On väärin väittää, että se on mahdollista."

Orpo 21.9.: "Suomi voisi harkita rajojensa sulkemista, jos pakolaiskriisiin ei löydetä eurooppalaista ratkaisua."

Orpo 22.8.: "Pakolaisten motiivien arvostelu on rasismia."

Orpo 11.11.: "Kaksi kolmesta turvapaikanhakijasta tulee Suomeen elintason perässä."

Poliittiset realiteetit ovat ihmisten tekemiä ja juuri niitä me voimme muuttaa. Surkeasta tilanteesta huolimatta meidän on tehtävä mitä tehtävissä on.

Frodo: ”I wish the ring had never come to me. I wish none of this had happened.”

Gandalf: ”So do all who live to see such times. But that is not for them to decide. All we have to decide is what to do with the time that is given to us. There are other forces at work in this world Frodo, besides the will of evil. Bilbo was meant to find the Ring. In which case, you also were meant to have it. And that is an encouraging thought.”

– Elokuvasta Taru sormusten herrasta – Sormuksen ritarit. Käsikirjoittaneet Philippa Boyens, Peter Jackson ja Fran Walsh. Kohta perustuu J. R. R. Tolkienin romaaniin, jossa samankaltainen dialogi käydään luvussa ”Menneisyyden varjo”.

Maailma ei riitä

Kävin eilen katsomassa uuden James Bond -elokuvan. Elokuvan ilmestymistä odotellessa tuli katsottua vanhojakin. Kun Quantum of Solace tuli ensi-iltaan vuonna 2008, en pitänyt siitä. Se vaikutti päämäärättömältä toimintarymistelyltä. En muistanut enää edellisen elokuvan hahmoja ja juonta, joten en pysynyt Quantumin kärryillä. Kyseessä ei nyt ehkä kuitenkaan ole mikään elokuvahistorian unohdettu helmi, mutta näin jälkikäteen voin sanoa, että Daniel Craigin tähdittämät Bondit muodostavat hienon kokonaisuuden.

Quantum of Solacen pääpahis on Dominic Greene, joka johtaa yhtiötä nimeltään Greene Planet. Hän on virallisesti luonnonsuojelija, mutta se on vain kulissi, jonka avulla hän saa huijattua itselleen avustuksia. Vaikka hän käyttää kärkkäästi vihreään väriin ja siis lehtivihreään ja elämään viittaavaa nimeään, yhtiö on hänelle vain keino sekaantua politiikkaan ja saada itselleen valtaa. Greene ei oikeasti piittaa luonnosta.

Mistä tuleekin mieleeni eilisessä Helsingin Sanomissa ollut Heidi Hautalan haastattelu. Jutussa Hautala puhuu enimmäkseen ihmisoikeuksista ja puoluepolitikoinnista, lopuksi ilmastonmuutos saa toimia hyvänä loppukaneettina. Ei siinä tietenkään mitään, jokainen puhuu asioista, jotka itseään kiinnostavat. Hivenen hämmentyneenä luin tietolaatikkoa, johon oli koottu Hautalan mielestä kolme merkittävintä ympäristötekoa. Ne olivat lihan sijasta papujen syöminen, jakamistalous ja Shellin vetäytyminen öljynporauksesta Jäämerellä.

Hautalan mukaan Shellin vetäytyminen ”johtui pääosin Obaman ympäristö- ja ilmastopolitiikasta”. Jäämeren öljynporauksen peruuntuminen on ilman muuta voitto luonnonsuojelulle enkä mitään muuta aio väittääkään. Hautalan lausunto vaikuttaa kuitenkin varsin päivänpolitikoivalta. Poltetaanko öljyä tämän myötä vähemmän? Onko Obama pelastamassa planeettaa? Obaman hehkuttaminen on oma, hauska harrastuksensa. Harrastusta ei tunnu haittaavan sellaiset vähäpätöisyydet kuten Obaman politiikka ja sen asettaminen laajempaan kontekstiin. Shell vetäytyi Jäämereltä, mutta Obama oli loppuun asti puolustamassa yhtiön arktista öljynporausta. Vetäytymispäätös on väliaikainen ja se tehtiin, koska öljyn hinta on nyt niin alhainen, että arktinen poraus ei kannata. Saudi-Arabia on syytänyt viime aikoina halpaa öljyä markkinoille juuri sen takia, että Yhdysvallat ei liuskeöljyn ja arktisen porauksen avulla onnistuisi saamaan itselleen merkittävää asemaa öljymarkkinoilla ja tulemaan riippumattomaksi Lähi-idän öljystä. Yhdysvallat on tämän hiljaisesti hyväksynyt, koska se vaikeuttaa sen vihollisen Venäjän taloudellista tilannetta. Alaskan arktinen luonto sai lisäaikaa, mutta siitä pitäisi kiittää Saudi-Arabian johdon poliittista juonittelua. Se tuntuisi varmaan liian makaaberilta, joten on kivempi ajatella Obamaa ja uskoa ihmiskuntaan.

Tietolaatikon otsikko on ”kolme nopeaa”, joten Hautalalla ei kenties ollut kauaa aikaa miettiä, mitkä olisivat ne kolme merkittävintä ympäristötekoa, joita toimittaja häneltä penäsi. On kuitenkin jotenkin masentavaa, että vastaukset ovat lyhytaikainen päivänpolitikointi ja tavallisten ihmisten pieniä päätöksiä (eli sitä kuuluisaa piipertelyä). Näillä ei ole sen suurempaa merkitystä taistelussa ekokatastrofia vastaan.

Merkittävä ympäristöteko on vaikkapa se, kun Kiina otti 1970- ja 1980-lukujen taitteessa käyttöön yhden lapsen politiikan. Maan väkiluku on nyt noin 1,4 miljardia. Jos väestönkasvu maassa ei olisi 1970-luvulta lähtien laskenut, väkiluku olisi nyt 1,6–1,7 miljardia. Tämä ei toisaalta ole ihan ihmisoikeuksien mukaista. Ekokatastrofi on aika ikävä asia. Politikointi ja ihmisoikeuksien ja muiden mukavien asioiden nosto on paljon hauskempaa.

Kuten Quantum of Solace opettaa: vaikka henkilö kutsuisi itseään vihreäksi, kannattaa myös selvittää, ajaako hän todella vihreän luonnon asiaa. Ihmisoikeuksista on helpompi puhua kuin liikakansoituksesta, mutta elämme nyt aikaa, jolloin maailma ei enää riitä.

Sukupolvien ketju

Päivät lyhenevät, joten on hyvä aika pysähtyä muistamaan poisnukkuneita, edeltäviä sukupolvia, joilta olemme maailmamme perineet. Jatkuvuus ja tunne siitä ovat paitsi psykologisesti tärkeitä, myös terveen ja turvallisen yhteiskunnan perusta. Siis se, että tunnemme, ymmärrämme ja kunnioitamme edellisiä sukupolvia, heidän työtään ja ajatuksiaan. Ja että tiedostamme, että meistäkin tulee vuorollamme mennyt sukupolvi, jolta jälkeemme tulevat saavat perinnöksi maailman sellaisena kuin me sen heille jätämme.

Vaimoni mietti kerran, millaista oli muinaissuomalainen, esikristillinen uskonto. Hän pohti, että uskonnoista miellyttävin olisi sellainen, jota kansamme on ikiaikaisista ajoista omaehtoisesti täällä harjoittanut. Vastasin, että jos haluaa olla osa vanhinta mahdollista täkäläistä perinnettä, tulee käydä jumalanpalveluksessa. Esihistoriallisen ajan suomalaiset kokoontuivat riittejään varten uhrilehtoon, pyhälle paikalle. Kun kristillinen kirkko saapui Suomeen, se otti pyhät lehdot omakseen tekemällä niistä kristinuskon pyhiä paikkoja: moni kirkko on rakennettu entisen uhrilehdon paikalle. Kun nykypäivän suomalaiset kokoontuvat vanhaan kirkkoon jumalanpalvelukseen, voi olla, että pitäjäläiset ovat jo esihistoriallisina aikoina kokoontuneet samalle paikalle pyhiin menoihinsa. Tämän vuoksi paikallista traditiota edustaa jumalanpalvelus ja luterilainen, idässä tietenkin ortodoksinen, kirkko. Ei uuspakanuus, joka ei ole perinnettä ollenkaan, vaan viime vuosikymmeninä kehitetty harrastuspiiri. Se pyrkii ehkä rekonstruoimaan ja luomaan uuttaa ”pakanallista” uskoa, mutta uskonnoissa olennaista ei ole niiden dogmit, vaan rituaalit ja pyhyyden tunne, joiden kautta ne liittävät yksilöitä yhteisöiksi ja edelleen osaksi laajempaa traditiota.

Olin teini-ikäisenä tiukkaoppinen luterilainen. Elämänkokemuksen myötä olen oppinut, että fundamentalistinen, opillinen puritaanisuus ei ole kirkon suurin anti. Arvokasta on traditio: jumalanpalveluksessa pitäjä kokoontuu yhteen ikiaikaiselle pyhälle paikalle, kuten pitäjä on muinaisista ajoista lähtien kokoontunut, ylistämään jotain itseään suurempaa ”virsin, lauluin, psalttarein; harpuin, huiluin, kantelein”. Kaikilla uskonnoilla on riittejä, jotka liittyvät syntymään, siirtymävaiheisiin ja kuolemaan. Kasteella uusi ihminen otetaan osaksi yhteisöä ja uusi sukupolvi otetaan vastaan, konfirmaation ja häiden kautta ihmiset muodostavat yhteisöjä ja liittyvät osaksi sukupolvien ketjua. Lopulta hautajaisissa muistetaan kuollutta: häntä ei unohdeta, vaan hän on ikuisesti osa tätä ketjua.

Kirkko voi tarkoittaa sekä kristinuskoa että rakennusta. Tämä kertoo jostakin: ei ole aivan sama, missä jumalanpalveluksia pidetään. Kirkkorakennus ei ole ”pelkkiä seiniä”, vaan keskeisellä paikalla oleva temppeli, joka muistuttaa historiastamme ja yhteisestä kulttuuriperinnöstämme. Perheemme kävi tänään Mäntsälän kirkolla muistamassa vainajia. Kirkonmäki on pitäjän sydän, jolla on sijainnut kirkko neljänsadan vuoden ajan (nykyinen on sataviisikymmentä vuotta vanha), hallintotalo aina viime vuosikymmeniin asti (sekä pitäjäntupa että vanha kunnantalo) ja tori (senkin on tosin 1900-luku siirtänyt). Mäen kupeessa virtaa Mäntsälänjoki. Kirkonkylän mahtitalo, Mäntsälän kartano, sijaitsee myös kirkon lähellä. Tämä on paikka, jolle pitäjämme asukkaat ovat vuosisatojen ajan kokoontuneet. Kirkkomaata on kenties pidetty pyhänä kauemmin, kuin mitä siinä on kirkko ollut. Tällä maalla on muistettu menneitä sukupolvia ja liitytty osaksi itseään suurempaa traditiota.

”Minä pidän kirkosta – sen ripidistä

sen pyhien maljojen hopeasta, kyntteliköistä,

valoista, ikoneista, lukupöydästä.

Kun käyn sisään kreikkalaiseen kirkkoon,

sen suitsutuksen tuoksuihin,

sen liturgiaan ja kuorolauluun,

ja näen pappien ylvään olemuksen,

jokaisen liikkeen juhlallisen rytmin,

kasukkain häikäisevän loiston –

mieleeni palaavat heimomme suuruuden päivät,

bysanttilaisen perintömme kunnia.”

– ”Kirkossa”, Konstantinos Kavafis. Suomentanut Tuomas Anhava. Alkuperäinen runo on kirjoitettu 1892–1906 ja painettu luultavasti vuonna 1912. Suomennos on teoksesta Barbaarit tulevat tänään. Otava, 2005.

Mäntsälän kirkkoa katsoessani näen kulttuuriperintömme kerroksellisuuden, joka on sen suuri vahvuus. Kirkko ilmentää yhteiseurooppalaista hellenistis-roomalais-kristillistä perintöämme. Se välittää samaa sanomaa, kuin kirkot ympäri maanosaamme. Se on myös osa isänmaamme historiaa: sen suunnitteli Jean Wik, Uudenmaan lääninarkkitehti ja ensimmäisiä Suomessa kouluttautuneita arkkitehteja. Suunnitelmat hyväksytettiin valtion intendenttikonttorissa.  Kirkko vihittiin vuonna 1866, kun Suomessa elettiin suuria nälkävuosia, maamme viimeistä laajaa ja vakavaa nälänhätää. Lisäksi kirkon kautta on aistittavissa pitäjämme vaiheet ja sen edesmenneidenkin asukkaiden tunteet: tämä paikka on ollut mäntsäläläisille pyhä, oma ja erityinen ajasta ikuisuuteen.

Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää pyhäinpäivää! Nyt, kun illat taas pimenevät, kannattaa polttaa kynttilää.

Poikani, seitsemännen polven mäntsäläläinen, asettaa kynttilää isoisoisoisovanhempiensa haudalle.

 

Kuollut piste

Suomalaiset tiedotusvälineet ovat kunnostautuneet Pohjois-Korean vastaisen tiedon jakamisessa. Olemme saaneet lukea Helsingin Sanomista muun muassa kauhistelua siitä, kuinka takapajuinen maa on, kun siellä kynnetään pellot härillä eikä maaseudulla ole katuvaloja. Nälän ja mielivallan voisin hyväksyä negatiivisiksi asioiksi, mutta että nämäkin... Lehden vakioaiheena on myös pilkata maata siitä, että siellä on vähemmän valosaastetta kuin muissa maissa. Olemme saaneet nähdä satelliittikuvia, joissa Etelä-Suomi loistaa kuin Pariisi, mutta Pohjois-Korea on pimeänä. Tämän pitäisi kai jotenkin vakuuttaa meidät maan hallinnon ja hallitsijoiden ”pimeydestä” ja sysimustasta pahuudesta, mutta itselleni on jäänyt epäuskoinen ihmetys siitä, onko valosaaste sitten hyvä asia. Yöllä kuuluukin olla pimeää.

Joskus Pohjois-Koreasta kertovia liian lennokkaita uutisia on jouduttu korjailemaan. Maan haukkuminen on sen verran tärkeä asia, että lähdekritiikkiä ei kerta kaikkiaan ehdi aina soveltamaan. Moni saattaa muistaa uutisen, jonka mukaan Pohjois-Koreassa tehtiin teloitus syöttämällä tuomittu alastomana nälkäisille koirille. Kiinalainen bloggari oli alunperin kirjoittanut näin vitsillä, mutta matsku oli niin käyttistä että vitsi kerrottiin pian amerikkalaisessa – ja siten siis myös suomalaisessa – mediassa uutisena. Milloin tiedot eivät ole peräisin amerikkalaiselta lehdistöltä, niiden lähteenä ovat emigrantit. He ovat muuttaneet maasta, koska suhtautuivat siihen kielteisesti. Pakenevat emigrantit levittävät kotimaastaan aina huonoa kuvaa, kuten puolalaiset 1830-luvun Ranskassa, venäläisemigrantit neuvostojärjestelmän pystytyksen myötä, ja niin edespäin.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on erään 17-vuotiaana Pohjois-Koreasta emigroituneen opiskelijan haastattelu. Hän asuu nykyään Etelä-Koreassa ja kirjoittaa Pohjois-Korean vastaisia kirjoja. Lehti pitää häntä puolueettomana asiantuntijana ja on saanut tietää häneltä, että Pohjois-Koreassa aivopestään ”pitämään maataan maailman parhaana” ja että maan johtajalla on jumalan asema.

Näistä Pohjois-Koreaa vähättelevistä asenteista voisi sanoa, että ne, jotka löytävät kärkkäästi muista huonoja puolia, voisivat ottaa myös malan omasta silmästään. Suomessa on aivan samanalaista ajattelua kuin Pohjois-Koreassa. Sen lisäksi, että meitä välillä muistutetaan siitä, että Suomi on maailman paras maa ja että on lottovoitto syntyä juuri Suomeen, kriittisen ajattelun taidossammekin on paikoin petrattavaa. Suomessa on vahva sosiaalinen paine ja propaganda, jotka ohjaavat ajattelemaan, että poliittinen järjestelmämme olisi kaikista mahdollisista paras. Demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat pyhiä ja koskemattomia. Sananvapaus ja avoin uteliaisuus ovat periaatteessa tärkeitä arvoja, mutta ei niitä sentään niin rohkeasti sovelleta että näistä aiheista käytäisiin laajaa kriittistä keskustelua. Hallintoamme kyllä kritisoidaan runsain mitoin – siitä, että tämä maailman demokraattisimpiin, tasa-arvoisimpiin ja ihmisoikeuksia säntillisimmin kunnioittaviin kuuluva maa ei ole tarpeeksi demokraattinen, tasa-arvoinen eikä kunnioita ihmisoikeuksia. Näitä järjestelmämme perusteita ei suinkaan kyseenalaisteta. Eihän se ole sopivaa! Miksi kyseenalaistaa täydellistä järjestelmää?

Onkohan meidät suomalaisetkin aivopesty?

Pakolaisuuden syy

Helsingin Sanomien ulkomaansivuilla oli tänään juttu, joka oli otsikoitu ”Planeetan sää 2015: Ennätyshelteitä ja rankkasateita”. Jutussa käsitellään muun muassa Lähi-idän poikkeuksellisen kuumaa kesää, jota olen aiemmin pitänyt merkittävänä taustatekijänä samanaikaisessa pakolaiskriisissä.

Suosittelen lukemaan koko jutun, mutta käyn tässä myös läpi sen pakolaiskriisin kannalta relevantit kohdat. Tähän asti mittaushistorian lämpimin vuosi on ollut 2014. Vuosi 2015 on nyt rikkomassa tuon ennätyksen. Suunta on siis selvä. Tämän vuoden kesällä oli erityisen kuumaa Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. Jo alkukesästä Intiassa ja Pakistanissa oli lämpöaaltoja, joiden vuoksi elohopea hipoi 50°C:tta. Tuhansia ihmisiä kuoli. Heinä–elokuussa taas Irakia ja Irania koetteli pituudeltaan ja kuumuudeltaan niiden mittaushistorian pahin tunnettu lämpöaalto. Lämpötila kävi vielä syyskuussakin miltei 50°C:ssa, mikä ei vielä kerro koko totuutta, sillä kun helleaalto yhdistyi poikkeuksellisen ilmankosteuden kanssa, kuumuus tuntui iholla noin 70°C:lta.

Kovien sääilmiöiden yhteys massasiirtolaisaaltoon nähdään lehden jutussa, vaikka sitä ei voikaan mitenkään yksiselitteisesti koko pakolaiskriisin ”syyksi” pistää. Erityisesti Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka tulevat ilmastonmuutoksen vuoksi kokemaan entistä voimakkaampia lämpöaaltoja. Näille alueille on luvassa ”katovuosia ja vesipulaa”. Alueen maataloudesta tulee entistä kannattamattomampaa. Tänä vuonna on ilmestynyt amerikkalaistutkimus, jossa pohditaan Syyrian sisällissodan yhteyttä ilmastotekijöihin. Historian harrastajat tietävät, että sodalle ei voi antaa yhtä tyhjentävää syytä ja selitystä, mutta itse kukin voi miettiä, mikä on sen merkitys, että Syyriassa oli ennätyksellinen kuivuuskausi vuosina 2006–2010. Se aiheutti katovuosia ja puolitoista miljoonaa ihmistä muutti maaseudulta kaupunkeihin. Valtio ei pystynyt ratkaisemaan ongelmaa, mikä aiheutti levottomuuksia ja tyytymättömyyttä al-Assadin siihen asti vakaata hallintoa kohtaan.

Toisinaan on puhuttu ympäristöpakolaisuudesta. Ekokatastrofin jyllätessä on kuitenkin usein käytännössä mahdotonta erottaa toisistaan ympäristö-, elintaso- ja muita pakolaisuuden muotoja. Maailmamme alkaa olla siinä tilassa, että kaikkea pakolaisuutta voi laajasti ymmärrettynä pitää ympäristöpakolaisuutena. Sotaa ja vainoa pakenevaa ihmisiä on viime vuosikymmeninä yritetty auttaa niin, että heidän on annettu siirtyä turvallisemmalla alueelle. Hurskaana toiveena on ollut, että sodan päätyttyä ihmiset voisivat muuttaa takaisin. Sotia tulee ja menee, mutta ekokatastrofi ei ole päättymässä.

”Määritelmiä sopii muutenkin miettiä. Missä määrin poliittiset ristiriitaisuudet johtuvat epätoivoisista ehtymis- ja ylikansoitusongelmista ja missä määrin poliittiset pakolaiset ovat itse asiassa ympäristöpakolaisia? Pakolaisen ja siirtolaisen ero on Geneven yleissopimuksessa pyritty määrittelemään mahdollisimman täsmällisesti, mutta käytännössä rajanveto on monesti epävarma.

Ympäristöpakolaiset testaavat ihmiskunnan hulluuden mittaa. Sillä heidän vastaanottamisensa toiselle maaperälle merkitsee ekokatastrofin mekanismia, se on yhtä kuin ekokatastrofi, juuri siten ekokatastrofit syntyvät ja etenevät. Siirtyy sitten aavikoituneen tai myrkyttyneen maa-alan väestö mihin hyvänsä muuhun maailmankolkkaan, sen ottaa vastaan tuon alueen piripintaan täyttävä väestö, joka jo itsekin ulosmittaa oman maansa luonnonvaroja yli äyräitten, vaikkakaan lopullinen ratkeaminen ei ole vielä aktualisoitunut. Neitseellistä maata pakolaiselle ei tällä pallolla ole. Nyt pakolaisväestön tuoma lisäkuormitus drastisella tavalla nopeuttaa vastaanottoalueen tyhjiin imemistä. Tämä alue ehtyy tai aavikoituu, väestö siirtyy edelleen, ja kehitys etenee kuin lumivyöry kiihtyvällä vauhdilla. Tällä tavalla ihmiskunnan tuho on todella nopea.

– – Muutaman vuosikymmenen kuluessa merenpinnan noustessa sadat miljoonat ihmiset menettävät jalansijansa rehevillä valtamerensaarilla ja väkirikkailla hedelmällisillä merenrantatasangoilla sekä vanhalla että uudella mantereella. Voiko ihmiskunta enää mitenkään selviytyä, jos näidenkin massojen tuhotulva ahdetaan jäljelle jäävälle maalle?

Missään asiassa järjetön ja itsetuhoinen ihminen ei niin puhdaspiirteisesti ja yksiselitteisesti kaiva omaa hautaansa kuin pakolaisten vastaanotossa. Ennen kaikkea muuta kansainvälistä yhteistyötä olisi kaikkien valtioiden solmittava sopimus, joka takaa myös väestön menehtymisen sitä mukaa kuin tuottava maa-ala menetetään.

Sellaisesta sopimuksesta ei ole merkkiäkään, ja minun ennusteeni on, että humanitäärisestä itsetuhosta ihminen pitää kiinni riittävän kauan, silmät mielettöminä verestäen. Tämä ekokatastrofiautomaatti on niitä seikkoja, joiden vuoksi puhun ihmislajin sukupuutosta enkä ainoastaan kulttuurin luhistumisesta tai muusta rajallisesta tuhosta.”

– Pentti Linkola esseessään Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Samanniminen teos, WSOY, 1989. Sivut 215–216.

Meneillään oleva ekokatastrofi tuo muassaan kärsimystä ja kuolemaa. Se on jo alkanut ja se on väistämätöntä. Maapallo ei pysty elättämään yli seitsemää miljardia ihmistä. Ekosysteemit ja talousjärjestelmät natisevat liitoksissaan. Ainoa toivo on siinä, että tuhon ei annettaisi levitä. Kun Lähi-itä ja Afrikka romahtavat, Euroopan ei saa antaa romahtaa niiden mukana.

Historiallisesti ajateltuna tämä on selvä asia. Olin keskiviikkona Elonkehä-lehden juhlakirjan julkistustilaisuudessa (kirjan voi tilata lehden nettisivuilta). Kuten tilaisuuden panelisti, aate- ja oppihistorioitsija Ville Rantanen, sanoi, ekokatastrofeja on ollut aiemminkin. Nykyinen on siitä erityinen, että se on maailmanlaajuinen. Aiemmat katastrofit, kuten Pääsäissaarten kulttuurin ja klassisen mayasivilisaation romahdukset, olivat samantyyppisiä tapahtumasarjoja. Aiemmin historiassa ekokatastrofit eivät vain ole päässeet leviämään: ihmisiä on muuttanut pois, mutta se on ollut vaivalloista ja katastrofialueen väkiluku on laskenut luonnollista kautta. Nykyisen ekokatastrofin leviämiselle ei ole mitään esteitä. Ilmastonmuutos pilaa Lähi-idän, mutta sen väestö pääsee massoittain siirtymään Eurooppaan. Eurooppa ei pysty kestävästi elättämään nykyistäkään väestöään, vaan edessä häämöttävä öljyn loppuminen romahduttaa talousjärjestelmämme ja ennen kaikkea maataloutemme, kotiemme lämmitys vaikeutuu ja aavikoituminen leviää jo Espanjaan. Yhdysvalloissa nämä kehityskulut ovat vielä suurempi ongelma – apua ei siis ole tulossa merten takaa. Tulevaisuudessa siintää romahdus ja väkivaltaa.

Joten pyydän: yritetään täältä Euroopasta käsin miettiä, missä määrin Irakin ja Somalian ongelmat ovat ratkaistavissa. Ei siirretä niitä ongelmia tänne. Sen verran meillä on oltava itsesuojeluvaistoa, sen verran meillä on oltava rakkautta Eurooppaa, isänmaatamme ja kotipitäjäämme kohtaan.

Sapere aude!

Uusimmassa Suomen Luonto -lehdessä on etusivulla kutsuva otsikko: Suomi vuonna 2030. Sisällysluettelossa otsikkoa avataan selittämällä, että jutussa asiantuntijat kertovat, miltä maailma näyttää 15 vuoden päästä ja mitkä suuntaukset vahvistuvat. Juttu alkaa suureellisesti: kerrotaan tulevaisuudentutkimuksesta ja trendeistä sekä erotellaan pienet ja keskikokoiset trendit megatrendeistä, jotka ravistelevat koko maailmaa ja haastavat nykyisen kulttuurimme. Viitataan ekokatastrofiin ja todetaan, että nykyiset trendit ovat viemässä meidät suuntaan, jossa häämöttävät ”massiiviset ympäristöongelmat ja lopulta talous romahtaa”.

Tähän nähden itse juttu oli pettymys. Siinä on kahdeksan eri alan asiantuntijan lyhyt näkemys seuraavasta viidestätoista vuodesta. Lehden lukijoita ehkä kiinnostaa, että vuoden 2030 jätteistä kaatopaikoille päätyy ehkä alle kymmenen prosenttia, kun osuus nykyään on noin 20 prosenttia. Tai että luontokuvaus saattaa muuttaa luonnettaan, kun se kasvattaa suosiotaan ja muuttuu valokuvauksesta yhä enemmän videokuvaukseksi. Jos näitä asioita suhteutetaan johdatuksessa mainittuihin megatrendeihin, herää lähinnä kysymys että miksi tällaisia nippelitietoja käsitellään tulevaisuudentutkimuksen sekä ”tulevaisuuden maailman” ja ”tulevaisuuden Suomen” kaltaisten otsikkojen yhteydessä.

Sivuseikkojen lisäksi esiteltyjä tulevaisuudennäkymiä häiritsee epämääräinen toiveajattelu. Joukkoliikenne kehittyy ja maaseudullakin ”voisi kulkea takseja tai minibusseja, jotka ohjautuisivat kysynnän mukaan. Kuluttajan liikenneyhteydet paranisivat ja ympäristöhaitat vähenisivät, kun suuret bussit eivät ajaisi vakioreittiä vain muutama matkustaja kyydissään.” Konditionaali herättää kysymyksen, että kuinka todennäköistä tämä on ja millä edellytyksillä näin voisi tapahtua. Erityisen paljastava on tapa, jolla Ville Lähde aloittaa arvionsa tulevaisuuden ympäristöpolitiikasta:

”Ympäristöpolitiikan osalta on mielekästä lähteä siitä toiveesta, että ilmastopolitiikka olisi vuoteen 2030 mennessä jotenkin onnistunut, koska jos ei ole, tuolloin ollaan jo niin pitkällä, ettei oikeastaan millään ole enää väliä. Käytännössä nykyisen fossiilitalouden on täytynyt kääntyä toisenlaiseen suuntaan.”

Onko syytä olettaa, että seuraavan viidentoista vuoden aikana ilmastopolitiikka onnistuu ja koko talousjärjestelmämme kääntyy uuteen suuntaan? Kannattaako tulevaisuudenkuva perustaa vain toiveeseen? Pitäisikö varautua myös siihen mahdollisuuteen, että tämä toive ei toteudukaan? Se on todennäköisempää, joten on pohdittava, mitä sitten teemme.

Elämme kovia aikoja, ystävät hyvät. Meidän pitää kuitenkin jaksaa ja uskaltaa ajatella tulevaisuutta avoimin mielin. Kuten Eero Paloheimo tapaa sanoa, on kahdenlaisia ihmisiä: kilttejä ja rehellisiä. Kiltit sanovat, mitä muut haluavat kuulla eivätkä he halua järkyttää tai loukata. Rehelliset sanovat, miten asiat ovat. Rehellisyys ei tässä tarkoita vain totuudenpuhumista. Ei Suomen Luonto -lehden juttu vääristellyt tosiasioita tai antanut virheellisiä arvioita tulevasta. Mutta älylliseen rehellisyyteen kuuluu myös, että pohdinnat viedään loppuun asti. Toiveet ja pelot eivät saa olla ajattelun kahleita. Tulevaisuudessa piilee kauhukuvia ja hävitystä, mutta se on silti pystyttävä kohtaamaan. On uskallettava ajatella.

Meillä on oltava rohkeutta pohtia tulevaisuudennäkymiämme laajasti ja terävästi. Jos meiltä puuttuu tämä rohkeus, meidän on paljon vaikeampi hallita tulevaisuuttamme. Fortuna favet fortibus.