torstai 7. syyskuuta 2017

Vihan veljet

Sisäministeri totesi eilen, että pahinta mitä nyt voi tapahtua on se, että tunteet palautustilanteissa kuumenevat ja ihmiset alkavat tapella keskenään.

Voisi ajatella, että vielä pahempaa on, jos edes nykyisen lain mukaisia käännytyksiä ei saada toimeenpantua ja maahanmuuttotilanne karkaa vielä entistäkin pahemmin lapasesta. Mutta poliitikot nostavat ongelmaksi sen, mikä palvelee heidän omaa agendaansa. Eduskuntaryhmien edustajat kokoontuivat eilen pääministerin johdolla "salaiseen" kokoukseen, josta pääministeri kiirehti laatimaan tiedotteen. Tiedotteessa ryhmät tuomitsevat kaikenlaisen terrorismin, väkivallan ja vihapuheen.

Luuliko joku, että jokin suomalainen puolue eksplisiittisesti kannattaisi väkivaltaa ja terrorismia? Tuo on pelkkää itsestäänselvyyden kuorrutusta, jonka tarkoitus on painostaa hyväksymään tiedotteen ainoa poleeminen osuus: ”kaikenlaisen vihapuheen” tuomitseminen.

Ja niin päädymmekin takaisin siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa olemme. Euroopassa on meneillään valtava väestönvaihdos, demografinen muutos joka vertautuu myöhäisantiikin kansainvaelluksiin, arabien valloituksiin varhaiskeskiajalla ja turkkilaisten levittäytymiseen Bysanttiin. Tämän »le grand remplacement'in» lieveilmiöitä ovat raiskausten, pahoinpitelyiden ja muun väkivaltarikollisuuden nousu sekä valtionmenojen kasvu tasolle joka vaikeuttaa julkisen vallan tehtävien hoitamista. Tämän keskellä vallanpitäjät nostavat keskeiseksi ongelmaksi vihapuheen – joidenkin kansalaisten oikeutetun vihan ja huolestumisen siitä, mihin suuntaan maamme on menossa.

Vihapuheen tuomitsemisella voi olla hyviäkin tarkoituksia. Siksi jotkut kansallismielisetkin toteavat, että hekin tuomitsevat vihapuheen, mutta selittävät, että tuomitsevat sen siinä muodossa kuin miten he itse käsitteen määrittelevät. Mutta onko heillä valtaa määritellä käsitettä? Koko vihapuhe-diskurssi on rakennettu oikeuttamaan nationalististen, traditionalististen ja jopa pelkästään konservatiivisten mielipiteiden julistaminen vaarallisiksi, joksikin, mikä pitää tuomita ja mistä vaaditaan irtisanoutumista. Tällaista toimintaa ei pidä pönkittää, sillä emme halua hämärtää sitä, mikä on todellinen ongelma.

Todellinen ongelma on, että perimämme ja kansamme pyritään murtamaan. Joudumme muukalaisten keskuuteen ja lopulta muukalaisiksi omassa maassamme. Olemme jo menettäneet yhteiskunnan, jossa ihmisillä oli paikkansa ja perinteet elivät. Suomalaisia on moneen otteeseen revitty juuriltaan ja maailmaa ympärillämme muutetaan meille vieraaksi kiihtyvällä tahdilla. Perinteille ei anneta arvoa ja kaikki ovat vain yksilöitä, eivät osa mitään suurempaa. Jos kaikki asiat ja ihmiset ovat atomistisia ja yhdenvertaisia eikä niiden alkuperällä ole väliä, mitä väliä on kansalla? Kansallisuus perustuu sukujuuriin ja niidenhän ei saa tasa-arvon nimissä antaa vaikuttaa mihinkään. Tämä on looginen seuraus pitkään valmistellusta vieraannuttamisesta, joka löi itsensä läpi jo 1960-luvulla. Rikkinäisellä yhteiskunnallamme ja heikolla länsimaisella kulttuurilla ei ole ratkaisuja.

Ulla Heinon Eurajoen historian kolmas osa (1992) summaa pitäjän silloisen lähihistorian:

”Maailma sai toisen maailmansodan jälkeen vielä hetkeksi tutut ja tuttavalliset piirteensä, maatalous säilyi kunnan elinkeinona ja väestö oli karjalaista siirtoväkeä lukuun ottamatta ytimeltään eurajokelaista. Mutta 50-luvulla aikuistunut sukupolvi joutui 1800-luvun lopulla eläneiden tavoin sopeutumaan vanhan syrjäyttäviin muutoksiin, se vaihtoi radion, kyläilyt ja iltamat televisioon, katseli taivaalle sputnikeja tähyillen, otti vastaan peruskoulun, 60-luvun radikaalit, kerros- ja rivitalot, farkut ja minihameet, sohvakalustot, plyysimatot ja grillikioskit. Se joutui seuraamaan neuvottomana nuorten maaltapaoksi yltynyttä muuttoa kaupunkeihin ja painiskelemaan aivan uusien ongelmien kanssa: maatalous jäi teollisuuden, kaupan ja palveluiden varjoon, se tuotti liika ja siitä alettiin puhua kansantalouden ongelmana.

Aika hämmensi maataloudesta elävää pitäjää. – – Muuttuisiko pitäjä liikaa, katoaisiko vanha Eurajoki? – – [Kunta] otti vastuulleen monet ennen perhepiirissä hoidetut tehtävät, ja kun haaveillusta vapaa-ajastakin tuli ongelma, kunta toi ihmisten ulottuville uusia mahdollisuuksia. Ennen luottamusmiesten hoitamasta kunnasta tuli virasto, se ei henkilöitynyt enää samalla tavalla muutamiin kunnanisiin kuin aiemmin.

Teollisuuden Voiman tulo Eurajoelle nosti kunnan yhdellä iskulla maakunnan teollistuneimpien joukkoon. Autot, halvat tontit ja veroäyrin edullisuus toivat Eurajoelle uusia asukkaita. Kyliin ilmaantuivat katuvalot ja vesijohdot. Eurajoki alkoi muistuttaa kasvavaa maaseutukeskusta, siitä tuli taajama. Sen asukkaiden työ ja vapaa-aika etääntyi toisistaan, työhön mentiin muualla, Eurajoelle tultiin asumaan. Samalla eurajokelaisten elämänpiiri hajaantui. Yhteisten puheenaiheiden löytäminen ei ollut enää niinkään helppoa. Säästä voi aina keskustella, mutta maanviljelijä ja lomaansa viettävä palkannauttija tarkastelivat sitä eri tavoin. Menneisyyskään ei antanut puheenaihetta, eiväthän muualta tulleet tunteneet mennyttä, heidän vanhempansa eivät olleet kertoneet kartanoajasta, torppareista tai Triipun peljättävistä veljeksistä. He eivät ymmärtäneet irjannelaisten halua pitää kiinni omasta puhelinosuuskunnasta. Kaikki oli selitettävä. Mutta miten? Mistä löydettäisiin uuden eurajokelaisuuden pohja, miten uudet asukkaat opetettaisiin näkemään menneisyyden heijastumat nykyisyydessä?”
Pitkään pohjustettu prosessi on valmis viimeiseen vaiheeseensa: eurajokelaisten, suomalaisten ja eurooppalaisten korvaamiseen muukalaisilla. Sillä miksipä ei, jos kerran hyväksyt, että syntyperällä ei ole merkitystä? Nyt on meneillään Suomen ja muiden Euroopan maiden lopettaminen. Ranska ja Saksa ovat jo pitkällä. Päämääränä on Eurooppa ilman historiaa, kulttuuria ja kansoja. Eurooppa ilman eurooppalaisia. Eurooppalaisen sivilisaation kuolema.

Siksi suurin ongelma on vihainen puhe. Että tunteet kuumenevat. Että tulee tappeluita. Koska on vain yksi asia, josta globalistinen eliitti on tässä vaiheessa huolestunut: vastarinta.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Kansallismieliset eläin- ja luonnonsuojelijat

Suomen luonnon päivänä 2017 perustettiin Kansallismieliset eläin- ja luonnonsuojelijat KELSU ry. Yhdistys pyrkii lähentämään nimessään mainittuja kolmea sektoria, jotka luontaisesti kuuluvat yhteen.

Eläin- ja luonnonsuojeluajattelu on pidetty liian erillään kansallismielisestä keskustelusta, pahimmillaan nämä on nähty jopa toisensa poissulkevina. Moni kansallismielinen on rakentanut juuri ”punavihreistä” itselleen viholliskuvan ja hyökännyt kaikkea siihen kuvaan kuuluvaa vastaan. Luontainen ryhmäajattelumme kannustaa tällaiseen, mutta tähän sortuneen kansallismielisen tulisi pohtia tykönään, suhtautuuko hän epäilevästi eläin- ja luonnonsuojeluun omista lähtökohdistaan – vai onko hän antanut punavihreän viholliskuvansa määrittää itseään. Jotta nationalismista tulee valtavirtaa, kansallismielisten on rakennettava oma narratiivi ja pidettävä siitä kiinni. Emme saa alistua vallitsevan kulttuurihegemonian narratiiviin.

Moni eläin- ja ympäristöaktivisti ei suvaitse kansallismielisiä piireihinsä. Tämä jo itsessään luo tarpeen kansallismielisten omalle kanavalle ajaa eläin- ja luonnonsuojelua, mutta koska ympäristöliike on vielä vahvasti mukana globalistisessa, liberaalissa ja edistysmielisessä valtavirrassa, eteen tulee joitakin perustavanlaatuisia näkemyseroja.

Kansallismielisyyteen ei kuulu oman isänmaan fyysisen perustan vahingoittaminen tai halveksiminen, eläinsuojelun tulee kunnioittaa ja jatkaa eläinten puolesta tehtyä hyvää eurooppalaista perinnettä, ja luonnonsuojelu taas on luonteeltaan konservatiivista, taantumuksellistakin, eikä vallalla oleva ihmisoikeuskultti kuulu siihen. Kansa, laji, eliöyhteisö ja kulttuuripiiri ovat kehittyneet luonnollisesti ja ne tulee säilyttää jälkipolvillemme.

Aikamme keskeinen ongelma on liikakansoitus. Maailman väkiluku kasvaa etenkin Afrikassa ja Lähi-idässä. Näiltä alueilta suuntautuu suuri siirtolaisaalto Eurooppaan. Ideologisen sokeuden vuoksi ympäristöliike on ollut kykenemätön yhdistämään maahanmuuttoa väestöräjähdyksen dynamiikkaan. Väestökysymys näyttäytyy toisessa valossa, kun lähtökohdaksi tunnustetaan, että suomalaisilla on omia kansallisia intressejä. Universalistinen luonnonsuojelija ajattelee vain koko maailman väkilukua ja ehdottaa, että koulutus ja aika tekisivät tehtävänsä. Kansallismielinen luonnonsuojelija pysäyttäisi muuttoliikkeen Eurooppaan. Afrikkalaiset ja lähi-itäläiset olisivat siten pakotettuja tulemaan toimeen omissa maissaan. Jos he kaluavatkin maansa loppuun, meidän on pelastettava ensisijaisesti oma kansamme ja isänmaamme. Velvollisuutemme on kaikissa tilanteissa suojella omia jälkipolviamme ja kotiseutuamme.

Ympäristöväki on tietoinen liikakansoituksen ongelmasta, mutta aiheen hankaluuden vuoksi sitä vältellään. Sama ilmiö tulee esille monessa muussakin yhteydessä: ilmastonmuutoksen vuoksi Suomen päästöt on saatava alas, mutta koska kaupan on oltava vapaata ja köyhien maiden samalla viivalla, Suomen päästövähennysten annetaan mitätöityä siirtämällä tuotanto muualle. Eläinten hyvinvoinnille on olemassa säädöksiä, mutta ulkomaiselta tuontiruoalta samoja kriteerejä ei yhdenvertaisuuden vuoksi voi käytännössä vaatia.

Eläinten hyvinvoinnista huolehtivien tulisi olla huolissaan myös siitä, että maassamme on yhä suurempia väestöryhmiä, jotka eivät eläimistä välitä. Rituaaliteurastus on tunnetuimpia kasvavan maahanmuuttajamäärän myötä lisääntyviä eläinsuojeluongelmia. Koska muslimit ja juutalaiset ostavat lihansa usein ulkomaantuontina, jää korkeampaan käteen, kokiko eläin armollisen lopun. Eläimiin suhtaudutaan muutenkin eri kulttuureissa eri tavoin: suomalaiseen kulttuuriin ja myös laajemmin eurooppalaiseen sivistysperinteeseen eläinsuojelu kuuluu. Joihinkin kulttuureihin ei. Eläinsuojelija ajaa itsensä umpikujaan, jos heittäytyy tässä asiassa kulttuurirelativistiksi eikä puolusta oman kansallisen perintönsä hyviä puolia.

Lienee syytä täsmentää, mitä eläinsuojelu tarkoittaa. Siihen kuuluu ajatus, että eläimet ovat tuntevia olentoja, joilla on kognitiivisia kykyjä. Kantamme on, että ihmiset–eläimet-vastakkainasettelu ei ole hedelmällinen eikä tieteen nykyinen käsityskään tue sitä. Näemme, että niin eläimille kuin kasveille on hyvä tulla siksi, mihin itse kullakin on potentiaalia, siksi, miksi elämä on tarkoittanut elävän olennon tulevan. Siemenellä on potentiaalia kasvaa suureksi puuksi – vastaavasti taas tulemme ihmisinä siksi, mitä olemme, käyttämällä järkeä ja empatiaa. Lunastamalla nämä erityispiirteemme lunastamme itse ihmisyyden. Eläinsuojelu ei siis lähde ihmisoikeus- ja tasa-arvoajattelusta ja tässä se eroaa eläinten oikeudet -ajattelusta. Kun eläimille asetetaan yhtäläiset oikeudet ihmisten kanssa, se johtaa jopa siihen, että eläimen tappaminen on itsessään aina väärin. KELSU vastustaa tehotuotantoa, mutta ei ole maatalousvihamielinen. Maatalous on ikiaikainen suomalainen elinkeino – sen loppumisen myötä menisivät myös kansalliset nauta-, kana- ja lammasrotumme, kedot, niityt ja muut perinnebiotoopit, näiden myötä kehittynyt erityissuhteemme lähiympäristöömme ja huoltovarmuutemme.

Kansa ja maa ovat erottamattomat. Ei olisi Suomea ilman suomalaisia eikä suomalaisia ilman Suomea. Emme ole mikään kulkuri- tai kauppiaskansa vaan meillä on isänmaa, josta meidän on huolehdittava. Olemme sen isiltämme saaneet ja jätämme sen lapsillemme. Suomalaiset ovat vahvasti talonpoikaista kansaa. Yhteiskuntajärjestyksemme on perustunut perheiden pientilallisuudelle, luonnonmukaiselle ruoantuotannolle ja monipuoliselle nauttimiselle metsän sekä vesien antimista. Heikko ja segregoitunut monikulttuurinen yhteiskunta ei pysty huolehtimaan eläin- ja luonnonsuojelun tasosta. Vahva ja eheä suomalainen yhteiskunta pärjää vaikeista ajoista ja voi suojella elonkirjoa, ekosysteemejä ja eläimiä kuten myös kieltämme, kulttuuriamme ja kansaamme.

KELSU:n perustajajäsenet Teemu Torssonen, Olli Pasanen ja Nico Anton Saramo ovat tavanneet toisensa Perussuomalaisten, Perussuomalaisten Nuorten ja Hommaforumin merkeissä. KELSU ei ole sitoutunut näihin tahoihin, vaikka meillä onkin niihin henkilöyhteyksiä. Toimimme puoluepolitiikkaa yleisemmällä tasolla.

Kansallismieliset eläin- ja luonnonsuojelijat KELSU ry:hyn voivat liittyä jäseniksi kansallismieliset, jotka haluavat tukea maamme luonnonkauneuden, luonnon monimuotoisuuden ja perinnemaisemien säilymistä, ajaa eläinten hyvinvoinnin parantamista sekä tukea pien- ja luomutilallisuutta. Hakemuksen voi jättää yhdistyksen verkkosivujen (https://kelsu.net/) kautta. Tervetuloa mukaan!


Kirjoitus ilmestyi verkkolehti Sarastuksessa 28. elokuuta 2017.