Sisäministeri
totesi eilen, että pahinta mitä nyt voi tapahtua on se, että tunteet
palautustilanteissa kuumenevat ja ihmiset alkavat tapella keskenään.
Voisi
ajatella, että vielä pahempaa on, jos edes nykyisen lain mukaisia käännytyksiä
ei saada toimeenpantua ja maahanmuuttotilanne karkaa vielä entistäkin pahemmin
lapasesta. Mutta poliitikot nostavat ongelmaksi sen, mikä palvelee heidän omaa
agendaansa. Eduskuntaryhmien edustajat kokoontuivat eilen pääministerin
johdolla "salaiseen" kokoukseen, josta pääministeri kiirehti
laatimaan tiedotteen. Tiedotteessa ryhmät tuomitsevat kaikenlaisen terrorismin,
väkivallan ja vihapuheen.
Luuliko
joku, että jokin suomalainen puolue eksplisiittisesti kannattaisi väkivaltaa ja
terrorismia? Tuo on pelkkää itsestäänselvyyden kuorrutusta, jonka tarkoitus on
painostaa hyväksymään tiedotteen ainoa poleeminen osuus: ”kaikenlaisen
vihapuheen” tuomitseminen.
Ja niin
päädymmekin takaisin siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa olemme.
Euroopassa on meneillään valtava väestönvaihdos, demografinen muutos joka
vertautuu myöhäisantiikin kansainvaelluksiin, arabien valloituksiin
varhaiskeskiajalla ja turkkilaisten levittäytymiseen Bysanttiin. Tämän »le
grand remplacement'in» lieveilmiöitä ovat raiskausten, pahoinpitelyiden ja muun
väkivaltarikollisuuden nousu sekä valtionmenojen kasvu tasolle joka vaikeuttaa
julkisen vallan tehtävien hoitamista. Tämän keskellä vallanpitäjät nostavat
keskeiseksi ongelmaksi vihapuheen – joidenkin kansalaisten oikeutetun vihan ja
huolestumisen siitä, mihin suuntaan maamme on menossa.
Vihapuheen tuomitsemisella
voi olla hyviäkin tarkoituksia. Siksi jotkut kansallismielisetkin toteavat,
että hekin tuomitsevat vihapuheen, mutta selittävät, että tuomitsevat sen siinä
muodossa kuin miten he itse käsitteen määrittelevät. Mutta onko heillä valtaa
määritellä käsitettä? Koko vihapuhe-diskurssi on rakennettu oikeuttamaan nationalististen,
traditionalististen ja jopa pelkästään konservatiivisten mielipiteiden
julistaminen vaarallisiksi, joksikin, mikä pitää tuomita ja mistä vaaditaan
irtisanoutumista. Tällaista toimintaa ei pidä pönkittää, sillä emme halua
hämärtää sitä, mikä on todellinen ongelma.
Todellinen ongelma on, että
perimämme ja kansamme pyritään murtamaan. Joudumme muukalaisten keskuuteen ja
lopulta muukalaisiksi omassa maassamme. Olemme jo menettäneet yhteiskunnan,
jossa ihmisillä oli paikkansa ja perinteet elivät. Suomalaisia on moneen
otteeseen revitty juuriltaan ja maailmaa ympärillämme muutetaan meille vieraaksi
kiihtyvällä tahdilla. Perinteille ei anneta arvoa ja kaikki ovat vain
yksilöitä, eivät osa mitään suurempaa. Jos kaikki asiat ja ihmiset ovat
atomistisia ja yhdenvertaisia eikä niiden alkuperällä ole väliä, mitä väliä on
kansalla? Kansallisuus perustuu sukujuuriin ja niidenhän ei saa tasa-arvon
nimissä antaa vaikuttaa mihinkään. Tämä on looginen seuraus pitkään
valmistellusta vieraannuttamisesta, joka löi itsensä läpi jo 1960-luvulla.
Rikkinäisellä yhteiskunnallamme ja heikolla länsimaisella kulttuurilla ei ole
ratkaisuja.
Ulla Heinon Eurajoen historian kolmas osa (1992)
summaa pitäjän silloisen lähihistorian:
”Maailma sai toisen maailmansodan jälkeen vielä hetkeksi tutut ja tuttavalliset piirteensä, maatalous säilyi kunnan elinkeinona ja väestö oli karjalaista siirtoväkeä lukuun ottamatta ytimeltään eurajokelaista. Mutta 50-luvulla aikuistunut sukupolvi joutui 1800-luvun lopulla eläneiden tavoin sopeutumaan vanhan syrjäyttäviin muutoksiin, se vaihtoi radion, kyläilyt ja iltamat televisioon, katseli taivaalle sputnikeja tähyillen, otti vastaan peruskoulun, 60-luvun radikaalit, kerros- ja rivitalot, farkut ja minihameet, sohvakalustot, plyysimatot ja grillikioskit. Se joutui seuraamaan neuvottomana nuorten maaltapaoksi yltynyttä muuttoa kaupunkeihin ja painiskelemaan aivan uusien ongelmien kanssa: maatalous jäi teollisuuden, kaupan ja palveluiden varjoon, se tuotti liika ja siitä alettiin puhua kansantalouden ongelmana.Aika hämmensi maataloudesta elävää pitäjää. – – Muuttuisiko pitäjä liikaa, katoaisiko vanha Eurajoki? – – [Kunta] otti vastuulleen monet ennen perhepiirissä hoidetut tehtävät, ja kun haaveillusta vapaa-ajastakin tuli ongelma, kunta toi ihmisten ulottuville uusia mahdollisuuksia. Ennen luottamusmiesten hoitamasta kunnasta tuli virasto, se ei henkilöitynyt enää samalla tavalla muutamiin kunnanisiin kuin aiemmin.Teollisuuden Voiman tulo Eurajoelle nosti kunnan yhdellä iskulla maakunnan teollistuneimpien joukkoon. Autot, halvat tontit ja veroäyrin edullisuus toivat Eurajoelle uusia asukkaita. Kyliin ilmaantuivat katuvalot ja vesijohdot. Eurajoki alkoi muistuttaa kasvavaa maaseutukeskusta, siitä tuli taajama. Sen asukkaiden työ ja vapaa-aika etääntyi toisistaan, työhön mentiin muualla, Eurajoelle tultiin asumaan. Samalla eurajokelaisten elämänpiiri hajaantui. Yhteisten puheenaiheiden löytäminen ei ollut enää niinkään helppoa. Säästä voi aina keskustella, mutta maanviljelijä ja lomaansa viettävä palkannauttija tarkastelivat sitä eri tavoin. Menneisyyskään ei antanut puheenaihetta, eiväthän muualta tulleet tunteneet mennyttä, heidän vanhempansa eivät olleet kertoneet kartanoajasta, torppareista tai Triipun peljättävistä veljeksistä. He eivät ymmärtäneet irjannelaisten halua pitää kiinni omasta puhelinosuuskunnasta. Kaikki oli selitettävä. Mutta miten? Mistä löydettäisiin uuden eurajokelaisuuden pohja, miten uudet asukkaat opetettaisiin näkemään menneisyyden heijastumat nykyisyydessä?”
Pitkään pohjustettu prosessi
on valmis viimeiseen vaiheeseensa: eurajokelaisten, suomalaisten ja eurooppalaisten
korvaamiseen muukalaisilla. Sillä miksipä ei, jos kerran hyväksyt, että syntyperällä
ei ole merkitystä? Nyt on meneillään Suomen ja muiden Euroopan maiden lopettaminen.
Ranska ja Saksa ovat jo pitkällä. Päämääränä on Eurooppa ilman historiaa,
kulttuuria ja kansoja. Eurooppa ilman eurooppalaisia. Eurooppalaisen
sivilisaation kuolema.
Siksi suurin ongelma on
vihainen puhe. Että tunteet kuumenevat. Että tulee tappeluita. Koska on vain
yksi asia, josta globalistinen eliitti on tässä vaiheessa huolestunut:
vastarinta.