tiistai 28. heinäkuuta 2015

Oikea suunta

Helsingin Sanomat kirjoittaa tämänpäiväisessä pääkirjoituksessaan: ”Sisäänpäin kääntyminen ja menneisyyden ihannointi ovat suosiossa, kun taloudellinen hyvinvointi ei lisäänny niin nopeasti kuin ennen. Taaksepäin katsominen ei kuitenkaan vie – eikä ole koskaan vienyt – Suomea eteenpäin.” Tästä tulee mieleeni Ville Niinistön ja Timo Soinin sanailu alkuvuoden vaalipaneelissa. Aiheena oli tuossa vaiheessa periaatteessa energiapolitiikka, mutta kuten tavallista, itse aihetta ei oikein päästy käsittelemään vaan huomio oli lähinnä väittelykikoissa ja retorisen niskalenkin saamisessa toisesta. Niinpä Niinistö haukkui Soinia taantumukselliseksi ja kutsui vastustajiaan nimityksellä ”peräpeiliin katsojat, 50-lukulaiset, soinit” (videon kohdassa 1:02–1:19).

Taaksepäin ja peräpeiliin katsominen ovat siis Helsingin Sanomien ja Ville Niinistön mielestä väärin. Eteenpäin meneminen on ilmeisesti itseisarvo. Peräpeili on kuitenkin tehty tiettyä tarkoitusta varten. Joskus edessä on seinä. Silloin on syytä katsoa peräpeiliin ja suunnitella peruuttamista. Autolla pääsee eteenpäin, mutta sillä pääsee myös taaksepäin. Koska toisinaan sinnekinpäin on syytä ajaa.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Elämää metsässä

Olen kotoisin Espoosta. Perheeni muutti sinne, kun olin yksivuotias. Yläastelaisena ja lukiolaisena innostuin historiasta ja maantieteestä ja tutustuin Espooseen paremmin. Kiinnyin siihen liikaakin. Espoo nimittäin muuttuu koko ajan eikä siihen parane kiintyä. Espoon vieressä on alati kasvava muurahaispesä nimeltä Helsinki, joka on temmannut naapurinsakin mukaansa. Koska Helsingin on kasvettava, koska kehityksen on kehityttävä ja edistyksen edistyttävä. Espoo on dynaaminen ja ainaisessa muutoksessa. Mielenterveyteni ei kestä sellaista.

Kun Espoosta löytää hyvän sienipaikan, siihen aletaan ensi vuonna rakentaa kerrostaloaluetta. Niitynreunapolku, jota tapaa kulkea useita kertoja päivässä koiran kanssa, onkin eräänä päivänä rivitalojen pihaa. Rauhallisen kylätien ei ole tarkoitus jäädä sellaiseksi, vaan se on vain kehitysvaiheessa: valtuusto suunnittelee siitä asvalttitietä ja sen varrelle nykyajan kriteerit täyttävää urbaania aluetta. Nautitko vaeltamisesta kallioilla, pellonreunassa ja metsän siimeksessä? Kaavoituskatsaus pitää niitä joutomaina, joiden hyötykäyttöä suunnitellaan silmät kiiluen YIT:n konttorilla (joka sijaitsee Helsingissä). Lepääkö silmäsi, kun saat päivittäin kulkea vuosisatoja vanhan maatilakokonaisuuden ja sukupolvesta toiseen hoidetun kulttuurimaiseman ohi? Kaivinkoneet tulevat kyllä aikanaan valmistelemaan alueen läpi kulkevaa nelikaistaista katua.

Muutin pois Espoosta 18-vuotiaana.

Asun nyt Mäntsälän ja Hyvinkään rajalla, maakunnan toisella laidalla. Taloni jokaisesta ikkunasta näkyy metsää. Paitsi siitä, josta näkyy huussi, kasvimaa ja metsää. Henkilöitä, jotka eivät kestä kaiken maailman hullutuksia ja häiriöitä, kehotetaan toisinaan muuttamaan metsään. Otin neuvosta vaarin ja muutin sinne. Asun täällä nyt kaikessa rauhassa vaimoni ja pienen lapsemme kanssa.

Mutta eihän se käy! Nykyaikaa ei voi paeta. Sivistys saavuttaa nyt meidätkin. Kolmensadan metrin päähän talostamme suunnitellaan louhosta. Toissaviikolla Korkein hallinto-oikeus kumosi louhoksesta tehdyt valitukset. Nyt vaikuttaa siltä, että Kaukasten kylän läheltä ja aivan kotimme nurkilta aletaan louhia kiviainesta. Valittajat (olin yksi heistä) vetosivat muun muassa siihen, että alueella on asutusta, louhinnassa käytetyt aineet saattavat saastuttaa kaivojen vedet, itse louhinta aiheuttaa melua, tärinää ja pölyhaittoja sekä että kiviaineksen kuljettamisesta aiheutuu haittaa. Kaikki alueen kunnat ovat vastustaneet louhoksen perustamista. Hyvinkää, jolla on alueella kaavoitusmonopoli, on aiemmin osayleiskaavassaan linjannut, että alueen "yhtenäiset, rakentamattomat metsäalueet [säilytetään] nykyisessä käytössään" sekä että "alueen eheä luonne ja kauneus sekä kulttuurihistorialliset ja maisemalliset piirteet pyritään säilyttämään".

NCC, joka avolouhoksen aikoo kaivaa, on perustellut louhoksen rakentamista juuri tälle alueelle siksi, että sillä on tarvetta kiviaineksenottopaikoille, jotka ovat Helsingin läheisyydessä. Sillä Helsinkiin rakennetaan taloja ja teitä. Helsingin, tuon viheliäisen syöpäkasvaimen, on kasvettava entisestään. Eikä sitä pääse pakoon.

Olen katkera.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Pakoon julmaa maailmaa

J. R. R. Tolkien toteaa esseessään Saduista (On Fairy-Stories), joka on julkaistu kokoelmateoksessa Puu ja lehti, että sadut tarjoavat fantasiaa, elpymistä, pakoa ja lohtua. Tolkienin mielestä yksi niiden tärkeimmistä tehtävistä on, että ne mahdollistavat paon todellisuudesta. Hän kuitenkin korostaa, että pakeneminen ei itsessään ole säälittävää tai halveksittavaa, vaan hyvin usein se on käytännöllistä tai sankarillistakin. ”Miksi sellaista ihmistä pitäisi halveksia, joka huomattuaan olevansa vankilassa yrittää päästä ulos ja palata kotiinsa?”

Pentti Linkola kirjoittaa teoksessaan Toisinajattelijan päiväkirjasta, että nykyään ei enää ole kapinoita, koska nykyajan epätoivo purkautuu sisäänpäin:

”Koko yhteiskunnan koneisto, päätöksentekijäin sananvalta, viestintävälineiden tuhotulva, sosiaali- ja lääkintöhuolto, saavat näennäisine olalle taputuksineen häviäjän lannistumaan ja vakuuttumaan, että vika on hänessä: hän on huono, lahjaton, sopeutumaton. Hiljattain yksinäisten iltojen ikäväntorjuntakampanjaani osuivat unkarilaisen runoilijan Laszlo Nagyn muistelukset ja erityisesti niiden pari lausetta: »Hermostoni järkkyi, sikisi pahaenteisiä ajatuksia. Ensin uskoin naiivisti, että vika on minussa, sitten kävi ilmi, että se on ulkona, todellisuudessa.»

Myös Tolkien huomauttaa, että todellisuus voi olla sellainen, että sitä on syytäkin paeta. Kirjailija voi sanoa vastalauseensa vaikkapa sähköisille, massatuotetuille katulampuille jättämällä ne pois tarinastaan.

Eskapisti ei nöyristele muodin ohimeneville oikuille yhtä paljon kuin sen vastustajat. Hän ei tee esineistä (joita voi olla aivan järkevää pitää huonoina) isäntiään tai jumaliaan palvomalla niitä välttämättöminä, jopa »väistämättöminä». Eikä hänen niin helposti yleenkatseellisilla vastustajillakaan ole takeita siitä, että hän lopettaisi tähän: hän saattaa nostattaa ihmiset kaatamaan katulamppuja.”

Tolkienin mielestä on ”säälittävän järjetöntä” ajatella, että autot kuuluisivat ”todelliseen elämään” enemmän kuin hevoset. Tai kuten Linkola kirjoittaa:

Olen jo vuosikymmeniä kysellyt, kuka tai ketkä ovat tehneet jatkuvan talouskasvun päättömästä ideasta käskyn, kuka julistanut sellaisen tärisyttävän pölhöyden kuin kansainvälisen kilpailun. Olen tiedustellut pitäviä perusteluita sille, miksi tuohivirsu, nutukas, heinäkenkä ovat huonompia ratkaisuja kuin muovisaapas, hevonen takapajuisempi kuin traktori, lammaspaimenet väistyvä ja petrokemianinsinöörit vahvistuva ammattikunta. En ole perusteluita koskaan saanut, eikä niitä ole. Asiat vain ovat niin. Olen pilkannut sellaista terminologiaa kuin »ajanmukainen», »aikansa elänyt», »ajan vaatimukset» – aikako esittää vaatimuksia eikä ihminen?

Olen ollut väärillä jäljillä. Juuri niin on, aika vaatii eikä ihminen. Ihminen ajautuu, sitä viedään, kuin elukkaa teurastamoon, ei ihmisellä ole mitään olennaista osaa todellisuuden hallinnassa. – – Ei kukaan väittänytkään, että siirtymisessä ATK-järjestelmiin ja tietoyhteiskuntaan olisi mitään mieltä, en ainakaan koskaan ole lukenut sellaista missään väitettävän. Mutta se vain tuli koska se oli tullakseen, koska se oli edistystä, koska aika vaati sitä.”

Tommi Uschanov ihmetteli kolumnissaan, että ”miksi Impivaaraa pidetään kauhukuvana, mutta Muumilaaksoa ei”. Uschanov ihmetteli, miksi julkisessa retoriikassa ”paluu Impivaaraan” nähdään järkyttävänä taantumisena. Kuten Uschanov vihjaa, tämä voi johtua siitä, että sanonnan käyttäjillä on Seitsemän veljeksen alku hyvässä muistissa, mutta he eivät muista, miten se päättyy. Veljekset rakentavat Impivaarasta hyvinvoivan uudistilan, jonne sivistys levisi siinä kuin Jukolaankin. Romaanin alussa veljekset muuttavat Impivaaran villiin korpeen paetakseen maailmaa. Juuri tähän ajatukseen ja tavoitteeseen ”impivaaralaisuuden” kritiikki kohdistuu. Veisin kuitenkin impivaaralaisuuden puolustamisen pidemmälle kuin Uschanov: mitä vikaa siinä veljesten alkuperäisessä tavoitteessakaan oli? Miksi olisi säälittävää tai häpeällistä paeta maailmaa, jossa lukkari telkeää tupaan ja pitää nälässä ja toukolalaiset pilkkaavat ja haastavat riitaa? Miksi maanviljely Jukolassa ja pitäjän jäsenenä toimiminen olisi arvokkaampaa kuin veljesten romaanin alussa esittämä ajatus elää rauhassa metsässä?

Kun Jukolan veljekset miettivät, mitä he tekisivät, kun asiat eivät tunnu lutviutuvan eivätkä he tule muiden kanssa toimeen, Lauri ehdottaa muuttoa kylästä pois: ”Muuttakaamme metsien kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle – – muuttakaamme hevosinemme, koirinemme ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä, pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä.” Veljes toisensa jälkeen haltioituu ajatuksesta.

Seitsemän veljestä palaavat lopulta maatalouden harjoittamisen piiriin, opettelevat lukemaan ja heistä tulee arvostettuja miehiä pitäjässään. Tämä on julkisessa keskustelussa usein tulkittu kevyesti niin, että sivistys olisi voittanut. Veljekset eivät siis käpertyneetkään Impivaaraansa. Mutta oliko veljesten paluu ”sivistyksen pariin” merkki sivilisaation voitosta ja moraalisesta paremmuudesta? Romaani antaa sille proosallisemman selityksen: ”Mutta kovin jo rupesikin vähenemään metsävilja noissa tienoissa Impivaaran ympärillä; ja aika oli jo veljesten käydä kokemaan toisenkaltaista elonkeinoa.” Veljekset eivät kadu metsässä viettämäänsä aikaa eivätkä romaanin lopussakaan pidä ”sivistynyttä” elämää lähtökohtaisesti arvokkaampana kuin metsäläiselämää. Kuten Aapo toteaa, kun veljekset palaavat Jukolaan:

”Kymmenen kultaista vuotta on mennyt sitten kun vihan, sydämen kiukun vallassa pakenimme metsien pimeyteen. Niin teimme. Mutta uskonpa, jos lakkaamatta olisimme oljennelleet etelässä tuolla, vainon ja närkästyksen katkerassa ilmassa, että käyskelisimme murheen poikina nyt. Onneksemme siis heitimme kylän ja kylänmiehet; sillä nyt on tapahtunut miehissä muutos.”

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Sosiaalisuus on yliarvostettua

Keväällä käytyjen eduskuntavaalien jälkeen Helsingin Sanomissa päiviteltiin maalaisten voittoa ja kaupunkilaisten tappiota suomalaisessa politiikassa. Kruununa tälle voivottelulle oli eräs mielipidekirjoitus, jossa joku kyökkipsykologisoi, kuinka se, että maaseudulla ihmiset ovat toisistaan erillään, on ajatuksena ihmisvihamielinen. Kaupunki ja paljon ihmisiä on ihmismyönteisyyttä. Kyseinen mielipidekirjoitus ei tämän laajempaa käsittelyä ansaitse, mutta sen takana oleva ajatus sosiaalisuuden ehdottomuudesta ja yksinolemisen haitallisuudesta on vaarallisen yleinen.
 
Tuo pakkomielle tunkeutuu moneen yhteyteen ja leviää laajalle koulujärjestelmän kautta. Kouluissa se on merkittävästi vahvistanut asemaansa. Koulut keskittyvätkin yhä vähemmän perustehtäväänsä, siihen että ihmiset oppisivat tietyt asiat. Yhä enemmän painotetaan ryhmätyötaitoja. Opetuksessa on tavallista, että asioita hoidetaan itsetarkoituksellisesti ryhmätöinä, riippumatta siitä, kuinka hyvä oppimisen muoto se kulloinkin on. Sitä, että joku haluaisi olla yksin ja omassa rauhassa pohtia asioita, yritetään yhä useammin välttää. Kouluampujien kerrotaan olleen syrjään vetäytyneitä ja hiljaisia poikia, ja sehän vasta vaarallista onkin. Syrjäytyminen on suurin ongelma, joka nuorta voi kohdata – ei päihdeongelma, ei rikollisuus, vaan se, että hän olisi syrjässä muista. Kirjastot, nuo rauhallisten ja vetäytyvien ihmisten turvapaikat, ovat muuttumassa aktiivisiksi oleskelukeskuksiksi, jossa keskiössä ei ole enää kirjat, vaan kaikenlainen harrastustoiminta – ajanvietto muiden ihmisten kanssa.

Ei ole tietenkään ihmisen hyvä olla aivan yksin, mutta kaikella on rajansa. Sosiaalisuus on yliarvostettua. Yksinoleva, rauhallinen, hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt ihminen ei ole vaarallinen. Hän ei välttämättä ole vaipumassa masennukseen ja suunnittele joukkomurhaa. Kenties hän ajattelee. Ajattelu, harkinta ja viisaus kukoistavat yksinolosta. Ne ovat tärkeitä asioita ja aikamme tarvitsee niitä yhä kipeämmin. Ihmisten tulisi olla enemmän yksin. Sitä vaatii myös ihmisen sielu. Yhtä lailla kuin ihminen tarvitsee muita ihmisiä, hän tarvitsee myös sitä, että hän saa olla yksin.