Pohjolan Leijona

Kalenterin mukaan tänään on ”ruotsalaisuuden päivä” ja Kustaa Aadolfin päivä. Miksi me suomalaiset juhlimme ruotsalaisuutta ja kuka oli Kustaa Aadolf?

Kustaa II Aadolf oli 1600-luvun alussa hallinnut Ruotsin kuningas – ei nykymerkityksellisen Ruotsin vaan myös meidän kuninkaamme. Hänen valtakautensa oli merkittävien reformien aikaa, jolloin rakennettiin yhtä lailla ruotsalaista kuin pariasataa vuotta myöhemmin sen pohjalle perustettua suomalaista valtiojärjestystä. Onkin sanottu, että vuodesta 1809 lähtien oli olemassa kaksi Ruotsia, kun Suomen valtion hallinto järjestettiin uskollisesti ruotsalaiseen tapaan. Huomattavan uskollisesti: Suomessa 1700-luvun kustavilainen lainsäädäntö (Kustaa Aadolfiin vedonneiden Kustaa III:n ja Kustaa IV:n Aadolfin järjestelmä) oli voimassa koko autonomian ajan ja pidempäänkin. Siinä missä Ruotsi luopui kustavilaisesta hallitusmuodosta vuonna 1809, Suomessa se säilyi vuoteen 1919 asti ja vaikutti maamme valtioelämään vielä senkin jälkeen. Suomen oikeus- ja hallintojärjestelmä on yhä olennaisesti ruotsalainen – siis historiallisessa merkityksessä, tai sanokaamme tätä perintöä ruotsalais-suomalaiseksi, jos se selventää – ja vanhimmat yhä voimassaolevat lakimme ovat 1700-luvulta. Tämän kaiken perintönä olemme lakia ja järjestystä noudattava kansa ja Suomi oikeusvaltio.
 

Ruotsalaisuuden päivää alettiin Suomessa juhlistaa maamme ollessa vielä osa Venäjää. Kyseessä ei alun perin ollut ”suomenruotsalaisuuden” päivä eikä suinkaan läntisen naapurimme kulttuurin juhla vaan ruotsalaisen perintömme korostaminen – contra venäläinen käytäntö, jonka alaisuudessa elimme, mutta jota Suomessa ei, ainakaan lakien osalta, haluttu missään nimessä omaksua.

Kun kuningas Kustaa Aadolf vieraili Suomessa, hän järjesti valtakunnan hallintoa usealla tavalla. Niistä lukuisista päätöksistä, joita tämä suurmies teki, merkittävin ja loisteliain lienee se, jonka hän teki tiettäväksi käydessään Suomessa vuonna 1616 eli tasan 400 vuotta sitten: hän korotti Mäntsälän kappelikunnan itsenäiseksi seurakunnaksi ja siis perusti Mäntsälän pitäjän.

”Me Kustaa Aadolf Jumalan armosta jne. teemme tiettäväksi, että alamaisemme Mäntsälän kappelikunnasta ja Porvoon pitäjästä ovat lähettäneet lähetystön luoksemme ja alamaisuudessa pyytäneet, että armollisimmin tahtoisimme harkita avustusta kirkon rakentamiseen, samoin kuin että he saisivat jotain apua viininjyviin sekä sielunhoitajalleen ja papilleen, koska he eivät itse varattomuutensa vuoksi pysty sellaista ylläpitämään, niin olemme heidän nöyrän pyyntönsä armollisimmin harkinneet ja suoneet heidän mainittuun kirkon rakentamiseensa neljä tynnyriä viljaa, vain tämän kerran, sekä ehtoollisviinin otettakoon vuosittain korvauksena emäkirkolta määräyksen mukaan neljä tynnyriä, minkä lisäksi olemme armollisimmin myöntäneet papille avuksi ja elatukseksi vuosittain kuusi tynnyriä viljaa mainitun pitäjän kymmenyksistä, jotka hänelle toimitettakoon. Tämän kamarineuvoksemme, kirjanpitäjämme ja kaikki muut tietäkööt noudattaa, sallien heidän saada tämän esteettä. Helsingissä 30.1.1616.”

Hallinnon lujittamisen lisäksi Kustaa Aadolf puolusti luterilaisuutta ja vahvisti sen asemaa aikana, jolloin vastauskonpuhdistus jylläsi eikä reformaation tulos ollut vielä vakiintunut. Meidän on syytä olla tyytyväisiä luterilaisuudestamme, joka helpotti vahvan kansallistunteen luomista maahamme ja edisti Ruotsin ja Suomen yhtenäisyyttä. Ilman oikeusvaltion, luterilaisuuden ja nationalismin yhteenkietoutunutta kokonaisuutta valtio, jossa elämme, ei olisi niin vakaa ja vahva. Suomalaiset ovat aina olleet perinteitä kunnioittavaa väkeä, ja on erinomainen asia, että uskomme ja kirkkomme on saanut kehittyä hitaasti, orgaanisen kehityksen kautta. Kaikki protestanttisuus ei ole samanarvoista: siinä missä jyrkkä kalvinismi ja puritanismi repivät kappaleiksi kaikki perinteet, tuhosivat taidetta ja hävittivät ihmisten vanhan sosiaalisen todellisuuden, suomalaismallinen luterilaisuus kehittyi sukupolvien kuluessa ja säilytti paljon hyvää yleiseurooppalaisesta keskiaikaisesta perinnöstämme.

Opillisesti tämä nykyinen arkkipiispa Mäkisen ja piispa Askolan valtaama kirkkolaitos on toki rappeutunut, mutta en oikein näe vaihtoehtoakaan. Olen syntynyt luterilaiseksi ja elän luterilaisessa maassa ja pitäjässä. Mäntsälän kirkko, jossa käymme messussa ja haudoilla, on luterilainen. Ei täällä ole mitään katolista tai muutakaan kirkkoa, jonka voisimme halutessamme valita mieluummin. Olen luterilainen samalla tavalla kuin miten klassikkohistoriankirjassa Juusto ja madot mylläri Menocchio ilmoitti olevansa kristitty: ”olen syntynyt kristityksi ja haluan elää kristittynä, mutta jos olisin syntynyt turkkilaiseksi, olisin halunnut pysyä turkkilaisena”.

”Hyvä herra, uskon kyllä, että jokainen uskoo oman lakinsa olevan oikea, mutta ei ole mahdollista tietää, mikä on oikea laki. Mutta koska isoisäni, isäni ja omaiseni ovat olleet kristittyjä, haluan pysyä kristittynä ja uskoa, että niin on oikein.”

– Menocchio inkvisition oikeudenkäynnissä vuonna 1599. Julkaistu Carlo Ginzburgin teoksessa Juusto ja madot, suom. Aulikki Vuola. Gaudeamus, 2007, s. 110.

En väitä, että Kustaa Aadolfilta periytyvä laki-, hallinto- ja oikeusjärjestelmä olisi jossain universaalissa mielessä paras mahdollinen. Mutta se on meidän valtiojärjestyksemme, meidän tapamme hoitaa asiamme, jonka olemme perineet isiltämme, jotka perivät sen isoisiltämme ja niin edelleen. Ruotsalaisuuden päivä ei tarkoita ruotsalaisen ja suomenruotsalaisen tapakulttuurin päivää, vaan valtion ja oikeuden, lain ja järjestyksen, uskon ja perinteen sekä isänmaamme ja kotipitäjämme päivää. Näissä merkeissä toivotan lukijoilleni hyvää Kustaa Aadolfin päivää.

Tämän kirjoituksen inspiraatio on professori M. Klingen kirjoitus ”Miksi Kustaa Adolf?”, joka on julkaistu teoksessa Mesimarja myytti Mannerheim (Otava, 1994).

Idän ja lännen välissä

Ateneumissa on vielä tämän viikon loppuun saakka esillä Japanomania-näyttely, joka kertoo pohjoismaisten taiteilijoiden vuosisadan vaihteessa (1875–1918) saamista japanilaisvaikutteista. Japonismi liittyy orientalismiin, laajempaan kiinnostukseen sekä Kauko- että Lähi-idän maihin ja kulttuureihin. Orientalismi syttyi 1700- ja 1800-luvuilla, kun sellaiset maat kuten Osmanivaltakunta ja Kiina solmivat tiiviimpiä kontakteja Eurooppaan ja tulivat vahvemmin eurooppalaisten yleiseen tietoisuuteen. Se voidaan kytkeä yleisempään kiinnostukseen eksotiikkaan ja vieraisiin kulttuureihin, jotka olivat jo löytöretkien ajoista olleet suosittuja aiheita kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Etenkin intiaaneista ollaan oltu pitkään kiinnostuneita ”jalon villin” tematiikan hengessä.

Japani on tässä yleisessä eksotiikan etsinnässä oma kokonaisuutensa. Maan kulttuuri kiehtoo yhä monia eurooppalaisia: teeseremonioista ja uskonnollisista käsityksistä sarjakuviin ja videopeleihin japanilaisuudessa on jotakin, joka viehättää. Itse tunnen Japania hyvin vähän, mutta historioitsijan näkökulmasta maassa on jotakin merkillepantavaa. Se oli pitkään sulkeutunut, omaleimainen maa, jossa oli erikoinen hienostunut yhteiskunta ja kulttuuri. Meiji-restauraation myötä maa repäistiin voimalla nykyaikaan. Se omaksui vajaassa sadassa vuodessa, olennaisesti oikeastaan vain vuosikymmenissä, länsimaisen sivilisaation kaikki tehokkaat ja voitokkaat puolet. Materiaalisesti se on länsimaa, mutta se on myös osoittanut, että modernisaation ei tarvitse tarkoittaa kaikkinaista samanlaiseksi mössöksi muuttumista. Japani on säilyttänyt paljon omanlaisuudestaan, joka ei ulkopuoliselle heti aukea ja johon ei noin vain pääse sisään.

Aloitin eilen venäjän alkeiden opiskelun. Venäläisen kulttuurin pariin minua veti lukiolaisena löytämäni suuret kirjailijat, joista suosikkejani ovat Nikolai Gogol sekä Anton Tšehov. Kaksi neroa, joilla on muuten komeat etunimet. Yhtymäkohtia edellä kuvaamaani Japanin omalaatuisuuteen löytyy slavofiilisen liikkeen kautta, jossa haluttiin Venäjän kehittyvän venäläisyyden, omaehtoisuuden ja omien perinteidensä kautta ja suhtauduttiin torjuvasti sulautumiseen osaksi länsimaita, mitä zapadnikit ajoivat.

Venäjän ja Japanin kiinnostavuutta lisää, että ne ovat vanhanaikaisempia kuin Suomi ja populäärikulttuurin meille jatkuvasti tyrkyttämä nousukasmainen ja epäkypsä Amerikka. Suhtaudun suurella huvittuneisuudella siihen, kuinka Japani on suomalaiselle lehdistölle erikoisuus, poikkeus säännöstä. Talous- ja ulkomaantoimittajat pitävät lähtökohtaisesti hyvänä, että käsiteltävässä maassa on talous- ja väestönkasvua. Japani sotii räikeästi näitä dogmeja vastaan – ja menestyy silti. Moni varmaan eläisi mieluummin hyvin järjestetyssä Japanissa kuin vaikkapa hurjasti kasvavassa Nigeriassa. Tällaiset vastoinkäymiset eivät toki saa toimittajia luopumaan ideologioistaan, mutta on hauskaa nähdä heidän kärvistelevän ja selittelevän. Viimeksi tämänkaltainen juttu taisi olla Helsingin Sanomissa noin kuukausi sitten, kun lehti teki puolentoista sivun jutun naisten asemasta Japanin työelämässä. Jutussa kerrotaan, että ”Japanin väestö on maailman vanhinta ja ikääntyy yhä lisää. Matalan syntyvyyden ja olemattoman maahanmuuton vuoksi väestö myös pienenee.” Tämän ja yleisesti naisten oikeuksien vuoksi olisi hyvä saada naisia yhä enemmän töihin. Kummastusta herättää, että ”Japani on moderni yhteiskunta, mutta työelämässä perinteet ovat kunniassa ja muotoseikat tärkeitä.” Jutussa harmitellaan, että naiset tekevät mieluummin lyhyempää työpäivää huonommin palkatuissa julkisen sektorin ammateissa. Asiantuntijan lausunnosta on nostettu erilliseksi sitaatiksi masentunut toteamus, että ”jotkut naisopiskelijoista ovat todella konservatiivisia”. On mukava lukea vaihteeksi hyviäkin uutisia!

Eilinen venäjän oppitunti muistutti minua siitä, mikä siinäkin kulttuurissa alun perin viehätti. Ensimmäisellä tunnilla tehtiin selväksi, että aikuiset ihmiset teitittelevät toisiaan. Ystävyyden myötä voidaan alkaa sinutella, mutta ei heti tavatessa. Kieltä varten pitää opetella melkeinpä kahdet aakkoset, sillä käsin kirjoitetaan kaunoa. Kaunokirjoitus ja teitittely! Ex oriente lux!

Myönnän auliisti, että Venäjän ja Japanin tenho muodostuu osaksi siitä, että en tunne niitä kovin hyvin. Hienoja piirteitä poimiessa on hyvä ymmärtää, että ne eivät ole koko todellisuus kulttuurista. Kuten professori Klinge kirjoitti julkisissa päiväkirjoissaan: ”Poikani sanoi terävästi, että nostan Ranskasta esiin vain sen parhaita, Yhdysvalloista sen huonoja puolia.” (Tanskan sää, 2011, s. 45.) On myös niin, että kielten tunneilla opetetaan asiallista ja neutraalia kieltä, ei nuorison puhekieltä. Silti minua puistatti, kun luin joskus ulkomaalaisille pidetystä suomen tunnista, jossa opettaja kertoi, että suomessa ei ole epäkohteliasta käyttää henkilöstä sanaa ”se”. Ranskan opiskelijoille opetetaan kohteliaisuussanastoa, suomen opiskelijoille tällaista – mikä häpeä!

Suomella, suomalaisella kulttuurilla ja suomalaisuudella, olisi jotakin opittavaa Japanilta, Venäjältä ja Ranskalta. Professori Klinge vastasi pojalleen, ”että yritän esiin tuomillani asioilla vaikuttaa vaatimattomalta osaltani Suomen ja suomalaisten asenteisiin, en antaa täydellistä tai kaikinpuolista kuvausta noiden suurten maiden kulttuurista”. Japani ja Venäjä muistuttavat meitä siitä, että meidän on pystyttävä luottamaan itseemme, omiin vahvuuksiimme ja omiin perinteisiimme. Amerikkalaisuuden apinointi, historiaton käytännöllisyys, talouskehitys ilman moraalista pohdintaa ja kyseenalaistamaton nykyaikaisuus eivät ole luonnonlaki. Ne ovat oma valintamme. Menneet ja tulevat polvet, kulttuurimme ja maamme sekä kaunis kielemme ansaitsevat parempaa. Ennen japanomaniaa maassamme oli kulttuuriliike nimeltä fennomania, muistaako kukaan?

Toivotan lukijoilleni hyvää suomalaisuuden päivää ja kaunista toukokuuta.

Runebergin päivä

”On miekoin, auroin, aatoksin

isämme taistelleet,

on paisteen niin kuin pilvetkin

ja kovan onnen kolhutkin

nää suomalaiset kohdanneet

ja kaiken kestäneet.

Ken laskeakaan kamppailut

voi kansan kärsineen,

kun sota on sen raadellut

ja nälkä hallaa seurannut?

Ken mittaa veren vuotaneen

ja sisun, sitkeyden?

Oi maamme järvin tuhansin,

maa rehti runojen,

sä ranta elon mainingin,

maa huomisen, maa muinaisin,

oot vapaa, varma iloinen

myös aikaan köyhyyden.

Sun kukkasi, nyt ummullaan,

pian kypsyy, aukeaa,

ja rakkautemme valollaan

sun toivos, riemus hehkuun saa,

ja vielä laulus voimissaan

soi kerran, synnyinmaa.”

– Maamme, säkeistöt 4, 5, 10 ja 11. Runeberg, suom. Juhani Lindholm (WSOY, 2007).

Hyvää Runebergin päivää! Perheemme on tavannut juhlistaa kansallisrunoilijaamme kutsumalla aina kerran vuodessa pienen piirin lähiomaisiamme viettämään päivää. Tänä vuonna juhla sattui taas arkeen, joten käytännön syistä vastaanottomme on viikonloppuna. Päivä kun ei valitettavasti ole yleinen vapaapäivä. Toisaalta, näin Runebergistä kerrotaan ainakin kouluissa, jos häntä ei joissain kodeissa osata arvostaa. Ja torttujen verukkeella runoilija tulee ehkä puheeksi työpaikoillakin? Perinteet auttavat jäsentämään maailmaa ja ne liittävät meidät osaksi jotakin itseämme suurempaa. Jos et siis vielä vietä tätä päivää, nyt on hyvä aika aloittaa!

Olemme pitäneet Runebergin päivän vastaanottoja vuodesta 2011 lähtien eli siis siitä asti, kun olemme asuneet yhteisessä kodissamme. (Runebergin päivänä 2010 olin alokkaana Upinniemessä, jossa saimme runebergintortut pakkibrunssin jälkiruoaksi ampumaradan laidalla.) Olen lukenut vieraillemme aina yhden runon Vänrikki Stålin tarinoista. Viime vuonna luin ”Luutnantti Zidénin”, tänä vuonna on vuorossa ”Torpan tyttö” ja ensi vuonna ”Sven Dufva”. Teoksen viimeisen runon vuoro koittaa vuonna 2045, joten minulla on aikaa miettiä, aloitetaanko sitten alusta vai siirrytäänkö seuraavaan kokoelmaan.

 

Runebergin patsas, Helsingin yliopisto.

Runebergin päivä on myös mainio syy pukeutua ylioppilaslakkiin, jota ei voi käyttää liian usein. Runeberg toimi lukion lehtorina ja rehtorina. Hänen yksityisopetuksessaan ylioppilastutkintonsa suoritti muun muassa Zachris Topelius, joten tuloksista päätellen Runebergiä voi pitää hyvänä opettajana. Hän nousi suurmieheksi maamme silloin ainoan yliopiston piiristä ja sai professorin arvonimen.

Vivat academia,

Vivant professors,

Vivat nostra societas,

Vivant studiosi

Crescat una veritas,

Floreat fraternitas,

Patriae prosperitas.

– Laulusta “Gaudeamus igitur”, san. C. W. Kindleben, 1781.

Runebergintorttuja on muuten yllättävän helppo tehdä itse. Ainoa vaikeus on, että ne tavataan muotoilla pitkulaisiksi, joten niille tarvitaan tietynlainen muotti. Mutta ainakaan meidän lähipiiriämme ei ole haitannut, että olemme tehneet ne muffinsivuokiin. Pienempiä leivoksia on oikeastaan mukavampi syödä. Itse tehdyt tortut ovat parempia kuin kaupasta ostetut ja ne voi kostuttaa makunsa mukaan sokerivedellä tai punssilla. Mainittakoon, että tuomiokapitulin ja pappissäädyn jäsen Runeberg vastusti puritaanista askeettisuutta ja maailmankielteisyyttä.

Ennen paastoon laskeutumista sietää juhlia. Sen lomassa on oiva aika nauttia kansallisrunoilijamme säkeistä ja pohtia hänen sanomaansa.