lauantai 31. lokakuuta 2015

Sukupolvien ketju

Päivät lyhenevät, joten on hyvä aika pysähtyä muistamaan poisnukkuneita, edeltäviä sukupolvia, joilta olemme maailmamme perineet. Jatkuvuus ja tunne siitä ovat paitsi psykologisesti tärkeitä, myös terveen ja turvallisen yhteiskunnan perusta. Siis se, että tunnemme, ymmärrämme ja kunnioitamme edellisiä sukupolvia, heidän työtään ja ajatuksiaan. Ja että tiedostamme, että meistäkin tulee vuorollamme mennyt sukupolvi, jolta jälkeemme tulevat saavat perinnöksi maailman sellaisena kuin me sen heille jätämme.

Vaimoni mietti kerran, millaista oli muinaissuomalainen, esikristillinen uskonto. Hän pohti, että uskonnoista miellyttävin olisi sellainen, jota kansamme on ikiaikaisista ajoista omaehtoisesti täällä harjoittanut. Vastasin, että jos haluaa olla osa vanhinta mahdollista täkäläistä perinnettä, tulee käydä jumalanpalveluksessa. Esihistoriallisen ajan suomalaiset kokoontuivat riittejään varten uhrilehtoon, pyhälle paikalle. Kun kristillinen kirkko saapui Suomeen, se otti pyhät lehdot omakseen tekemällä niistä kristinuskon pyhiä paikkoja: moni kirkko on rakennettu entisen uhrilehdon paikalle. Kun nykypäivän suomalaiset kokoontuvat vanhaan kirkkoon jumalanpalvelukseen, voi olla, että pitäjäläiset ovat jo esihistoriallisina aikoina kokoontuneet samalle paikalle pyhiin menoihinsa. Tämän vuoksi paikallista traditiota edustaa jumalanpalvelus ja luterilainen, idässä tietenkin ortodoksinen, kirkko. Ei uuspakanuus, joka ei ole perinnettä ollenkaan, vaan viime vuosikymmeninä kehitetty harrastuspiiri. Se pyrkii ehkä rekonstruoimaan ja luomaan uuttaa ”pakanallista” uskoa, mutta uskonnoissa olennaista ei ole niiden dogmit, vaan rituaalit ja pyhyyden tunne, joiden kautta ne liittävät yksilöitä yhteisöiksi ja edelleen osaksi laajempaa traditiota.

Olin teini-ikäisenä tiukkaoppinen luterilainen. Elämänkokemuksen myötä olen oppinut, että fundamentalistinen, opillinen puritaanisuus ei ole kirkon suurin anti. Arvokasta on traditio: jumalanpalveluksessa pitäjä kokoontuu yhteen ikiaikaiselle pyhälle paikalle, kuten pitäjä on muinaisista ajoista lähtien kokoontunut, ylistämään jotain itseään suurempaa ”virsin, lauluin, psalttarein; harpuin, huiluin, kantelein”. Kaikilla uskonnoilla on riittejä, jotka liittyvät syntymään, siirtymävaiheisiin ja kuolemaan. Kasteella uusi ihminen otetaan osaksi yhteisöä ja uusi sukupolvi otetaan vastaan, konfirmaation ja häiden kautta ihmiset muodostavat yhteisöjä ja liittyvät osaksi sukupolvien ketjua. Lopulta hautajaisissa muistetaan kuollutta: häntä ei unohdeta, vaan hän on ikuisesti osa tätä ketjua.

Kirkko voi tarkoittaa sekä kristinuskoa että rakennusta. Tämä kertoo jostakin: ei ole aivan sama, missä jumalanpalveluksia pidetään. Kirkkorakennus ei ole ”pelkkiä seiniä”, vaan keskeisellä paikalla oleva temppeli, joka muistuttaa historiastamme ja yhteisestä kulttuuriperinnöstämme. Perheemme kävi tänään Mäntsälän kirkolla muistamassa vainajia. Kirkonmäki on pitäjän sydän, jolla on sijainnut kirkko neljänsadan vuoden ajan (nykyinen on sataviisikymmentä vuotta vanha), hallintotalo aina viime vuosikymmeniin asti (sekä pitäjäntupa että vanha kunnantalo) ja tori (senkin on tosin 1900-luku siirtänyt). Mäen kupeessa virtaa Mäntsälänjoki. Kirkonkylän mahtitalo, Mäntsälän kartano, sijaitsee myös kirkon lähellä. Tämä on paikka, jolle pitäjämme asukkaat ovat vuosisatojen ajan kokoontuneet. Kirkkomaata on kenties pidetty pyhänä kauemmin, kuin mitä siinä on kirkko ollut. Tällä maalla on muistettu menneitä sukupolvia ja liitytty osaksi itseään suurempaa traditiota.
Minä pidän kirkosta – sen ripidistä
sen pyhien maljojen hopeasta, kyntteliköistä,
valoista, ikoneista, lukupöydästä.

Kun käyn sisään kreikkalaiseen kirkkoon,
sen suitsutuksen tuoksuihin,
sen liturgiaan ja kuorolauluun,
ja näen pappien ylvään olemuksen,
jokaisen liikkeen juhlallisen rytmin,
kasukkain häikäisevän loiston –
mieleeni palaavat heimomme suuruuden päivät,
bysanttilaisen perintömme kunnia.”
Kirkossa”, Konstantinos Kavafis. Suomentanut Tuomas Anhava. Alkuperäinen runo on kirjoitettu 1892–1906 ja painettu luultavasti vuonna 1912. Suomennos on teoksesta Barbaarit tulevat tänään. Otava, 2005.
Mäntsälän kirkkoa katsoessani näen kulttuuriperintömme kerroksellisuuden, joka on sen suuri vahvuus. Kirkko ilmentää yhteiseurooppalaista hellenistis-roomalais-kristillistä perintöämme. Se välittää samaa sanomaa, kuin kirkot ympäri maanosaamme. Se on myös osa isänmaamme historiaa: sen suunnitteli Jean Wik, Uudenmaan lääninarkkitehti ja ensimmäisiä Suomessa kouluttautuneita arkkitehteja. Suunnitelmat hyväksytettiin valtion intendenttikonttorissa.  Kirkko vihittiin vuonna 1866, kun Suomessa elettiin suuria nälkävuosia, maamme viimeistä laajaa ja vakavaa nälänhätää. Lisäksi kirkon kautta on aistittavissa pitäjämme vaiheet ja sen edesmenneidenkin asukkaiden tunteet: tämä paikka on ollut mäntsäläläisille pyhä, oma ja erityinen ajasta ikuisuuteen.

Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää pyhäinpäivää! Nyt, kun illat taas pimenevät, kannattaa polttaa kynttilää.

Poikani, seitsemännen polven mäntsäläläinen, asettaa kynttilää isoisoisoisovanhempiensa haudalle.
 

tiistai 20. lokakuuta 2015

Kuollut piste

Suomalaiset tiedotusvälineet ovat kunnostautuneet Pohjois-Korean vastaisen tiedon jakamisessa. Olemme saaneet lukea Helsingin Sanomista muun muassa kauhistelua siitä, kuinka takapajuinen maa on, kun siellä kynnetään pellot härillä eikä maaseudulla ole katuvaloja. Nälän ja mielivallan voisin hyväksyä negatiivisiksi asioiksi, mutta että nämäkin... Lehden vakioaiheena on myös pilkata maata siitä, että siellä on vähemmän valosaastetta kuin muissa maissa. Olemme saaneet nähdä satelliittikuvia, joissa Etelä-Suomi loistaa kuin Pariisi, mutta Pohjois-Korea on pimeänä. Tämän pitäisi kai jotenkin vakuuttaa meidät maan hallinnon ja hallitsijoiden ”pimeydestä” ja sysimustasta pahuudesta, mutta itselleni on jäänyt epäuskoinen ihmetys siitä, onko valosaaste sitten hyvä asia. Yöllä kuuluukin olla pimeää.

Joskus Pohjois-Koreasta kertovia liian lennokkaita uutisia on jouduttu korjailemaan. Maan haukkuminen on sen verran tärkeä asia, että lähdekritiikkiä ei kerta kaikkiaan ehdi aina soveltamaan. Moni saattaa muistaa uutisen, jonka mukaan Pohjois-Koreassa tehtiin teloitus syöttämällä tuomittu alastomana nälkäisille koirille. Kiinalainen bloggari oli alunperin kirjoittanut näin vitsillä, mutta matsku oli niin käyttistä että vitsi kerrottiin pian amerikkalaisessa – ja siten siis myös suomalaisessa – mediassa uutisena. Milloin tiedot eivät ole peräisin amerikkalaiselta lehdistöltä, niiden lähteenä ovat emigrantit. He ovat muuttaneet maasta, koska suhtautuivat siihen kielteisesti. Pakenevat emigrantit levittävät kotimaastaan aina huonoa kuvaa, kuten puolalaiset 1830-luvun Ranskassa, venäläisemigrantit neuvostojärjestelmän pystytyksen myötä, ja niin edespäin.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on erään 17-vuotiaana Pohjois-Koreasta emigroituneen opiskelijan haastattelu. Hän asuu nykyään Etelä-Koreassa ja kirjoittaa Pohjois-Korean vastaisia kirjoja. Lehti pitää häntä puolueettomana asiantuntijana ja on saanut tietää häneltä, että Pohjois-Koreassa aivopestään ”pitämään maataan maailman parhaana” ja että maan johtajalla on jumalan asema.

Näistä Pohjois-Koreaa vähättelevistä asenteista voisi sanoa, että ne, jotka löytävät kärkkäästi muista huonoja puolia, voisivat ottaa myös malan omasta silmästään. Suomessa on aivan samanalaista ajattelua kuin Pohjois-Koreassa. Sen lisäksi, että meitä välillä muistutetaan siitä, että Suomi on maailman paras maa ja että on lottovoitto syntyä juuri Suomeen, kriittisen ajattelun taidossammekin on paikoin petrattavaa. Suomessa on vahva sosiaalinen paine ja propaganda, jotka ohjaavat ajattelemaan, että poliittinen järjestelmämme olisi kaikista mahdollisista paras. Demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat pyhiä ja koskemattomia. Sananvapaus ja avoin uteliaisuus ovat periaatteessa tärkeitä arvoja, mutta ei niitä sentään niin rohkeasti sovelleta että näistä aiheista käytäisiin laajaa kriittistä keskustelua. Hallintoamme kyllä kritisoidaan runsain mitoin – siitä, että tämä maailman demokraattisimpiin, tasa-arvoisimpiin ja ihmisoikeuksia säntillisimmin kunnioittaviin kuuluva maa ei ole tarpeeksi demokraattinen, tasa-arvoinen eikä kunnioita ihmisoikeuksia. Näitä järjestelmämme perusteita ei suinkaan kyseenalaisteta. Eihän se ole sopivaa! Miksi kyseenalaistaa täydellistä järjestelmää?

Onkohan meidät suomalaisetkin aivopesty?

lauantai 17. lokakuuta 2015

Pakolaisuuden syy

Helsingin Sanomien ulkomaansivuilla oli tänään juttu, joka oli otsikoitu ”Planeetan sää 2015: Ennätyshelteitä ja rankkasateita”. Jutussa käsitellään muun muassa Lähi-idän poikkeuksellisen kuumaa kesää, jota olen aiemmin pitänyt merkittävänä taustatekijänä samanaikaisessa pakolaiskriisissä.

Suosittelen lukemaan koko jutun, mutta käyn tässä myös läpi sen pakolaiskriisin kannalta relevantit kohdat. Tähän asti mittaushistorian lämpimin vuosi on ollut 2014. Vuosi 2015 on nyt rikkomassa tuon ennätyksen. Suunta on siis selvä. Tämän vuoden kesällä oli erityisen kuumaa Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. Jo alkukesästä Intiassa ja Pakistanissa oli lämpöaaltoja, joiden vuoksi elohopea hipoi 50°C:tta. Tuhansia ihmisiä kuoli. Heinä–elokuussa taas Irakia ja Irania koetteli pituudeltaan ja kuumuudeltaan niiden mittaushistorian pahin tunnettu lämpöaalto. Lämpötila kävi vielä syyskuussakin miltei 50°C:ssa, mikä ei vielä kerro koko totuutta, sillä kun helleaalto yhdistyi poikkeuksellisen ilmankosteuden kanssa, kuumuus tuntui iholla noin 70°C:lta.

Kovien sääilmiöiden yhteys massasiirtolaisaaltoon nähdään lehden jutussa, vaikka sitä ei voikaan mitenkään yksiselitteisesti koko pakolaiskriisin ”syyksi” pistää. Erityisesti Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka tulevat ilmastonmuutoksen vuoksi kokemaan entistä voimakkaampia lämpöaaltoja. Näille alueille on luvassa ”katovuosia ja vesipulaa”. Alueen maataloudesta tulee entistä kannattamattomampaa. Tänä vuonna on ilmestynyt amerikkalaistutkimus, jossa pohditaan Syyrian sisällissodan yhteyttä ilmastotekijöihin. Historian harrastajat tietävät, että sodalle ei voi antaa yhtä tyhjentävää syytä ja selitystä, mutta itse kukin voi miettiä, mikä on sen merkitys, että Syyriassa oli ennätyksellinen kuivuuskausi vuosina 2006–2010. Se aiheutti katovuosia ja puolitoista miljoonaa ihmistä muutti maaseudulta kaupunkeihin. Valtio ei pystynyt ratkaisemaan ongelmaa, mikä aiheutti levottomuuksia ja tyytymättömyyttä al-Assadin siihen asti vakaata hallintoa kohtaan.

Toisinaan on puhuttu ympäristöpakolaisuudesta. Ekokatastrofin jyllätessä on kuitenkin usein käytännössä mahdotonta erottaa toisistaan ympäristö-, elintaso- ja muita pakolaisuuden muotoja. Maailmamme alkaa olla siinä tilassa, että kaikkea pakolaisuutta voi laajasti ymmärrettynä pitää ympäristöpakolaisuutena. Sotaa ja vainoa pakenevaa ihmisiä on viime vuosikymmeninä yritetty auttaa niin, että heidän on annettu siirtyä turvallisemmalla alueelle. Hurskaana toiveena on ollut, että sodan päätyttyä ihmiset voisivat muuttaa takaisin. Sotia tulee ja menee, mutta ekokatastrofi ei ole päättymässä.
Määritelmiä sopii muutenkin miettiä. Missä määrin poliittiset ristiriitaisuudet johtuvat epätoivoisista ehtymis- ja ylikansoitusongelmista ja missä määrin poliittiset pakolaiset ovat itse asiassa ympäristöpakolaisia? Pakolaisen ja siirtolaisen ero on Geneven yleissopimuksessa pyritty määrittelemään mahdollisimman täsmällisesti, mutta käytännössä rajanveto on monesti epävarma.

Ympäristöpakolaiset testaavat ihmiskunnan hulluuden mittaa. Sillä heidän vastaanottamisensa toiselle maaperälle merkitsee ekokatastrofin mekanismia, se on yhtä kuin ekokatastrofi, juuri siten ekokatastrofit syntyvät ja etenevät. Siirtyy sitten aavikoituneen tai myrkyttyneen maa-alan väestö mihin hyvänsä muuhun maailmankolkkaan, sen ottaa vastaan tuon alueen piripintaan täyttävä väestö, joka jo itsekin ulosmittaa oman maansa luonnonvaroja yli äyräitten, vaikkakaan lopullinen ratkeaminen ei ole vielä aktualisoitunut. Neitseellistä maata pakolaiselle ei tällä pallolla ole. Nyt pakolaisväestön tuoma lisäkuormitus drastisella tavalla nopeuttaa vastaanottoalueen tyhjiin imemistä. Tämä alue ehtyy tai aavikoituu, väestö siirtyy edelleen, ja kehitys etenee kuin lumivyöry kiihtyvällä vauhdilla. Tällä tavalla ihmiskunnan tuho on todella nopea.

– – Muutaman vuosikymmenen kuluessa merenpinnan noustessa sadat miljoonat ihmiset menettävät jalansijansa rehevillä valtamerensaarilla ja väkirikkailla hedelmällisillä merenrantatasangoilla sekä vanhalla että uudella mantereella. Voiko ihmiskunta enää mitenkään selviytyä, jos näidenkin massojen tuhotulva ahdetaan jäljelle jäävälle maalle?

Missään asiassa järjetön ja itsetuhoinen ihminen ei niin puhdaspiirteisesti ja yksiselitteisesti kaiva omaa hautaansa kuin pakolaisten vastaanotossa. Ennen kaikkea muuta kansainvälistä yhteistyötä olisi kaikkien valtioiden solmittava sopimus, joka takaa myös väestön menehtymisen sitä mukaa kuin tuottava maa-ala menetetään.

Sellaisesta sopimuksesta ei ole merkkiäkään, ja minun ennusteeni on, että humanitäärisestä itsetuhosta ihminen pitää kiinni riittävän kauan, silmät mielettöminä verestäen. Tämä ekokatastrofiautomaatti on niitä seikkoja, joiden vuoksi puhun ihmislajin sukupuutosta enkä ainoastaan kulttuurin luhistumisesta tai muusta rajallisesta tuhosta.”
Pentti Linkola esseessään Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Samanniminen teos, WSOY, 1989. Sivut 215–216.
Meneillään oleva ekokatastrofi tuo muassaan kärsimystä ja kuolemaa. Se on jo alkanut ja se on väistämätöntä. Maapallo ei pysty elättämään yli seitsemää miljardia ihmistä. Ekosysteemit ja talousjärjestelmät natisevat liitoksissaan. Ainoa toivo on siinä, että tuhon ei annettaisi levitä. Kun Lähi-itä ja Afrikka romahtavat, Euroopan ei saa antaa romahtaa niiden mukana.

Historiallisesti ajateltuna tämä on selvä asia. Olin keskiviikkona Elonkehä-lehden juhlakirjan julkistustilaisuudessa (kirjan voi tilata lehden nettisivuilta). Kuten tilaisuuden panelisti, aate- ja oppihistorioitsija Ville Rantanen, sanoi, ekokatastrofeja on ollut aiemminkin. Nykyinen on siitä erityinen, että se on maailmanlaajuinen. Aiemmat katastrofit, kuten Pääsäissaarten kulttuurin ja klassisen mayasivilisaation romahdukset, olivat samantyyppisiä tapahtumasarjoja. Aiemmin historiassa ekokatastrofit eivät vain ole päässeet leviämään: ihmisiä on muuttanut pois, mutta se on ollut vaivalloista ja katastrofialueen väkiluku on laskenut luonnollista kautta. Nykyisen ekokatastrofin leviämiselle ei ole mitään esteitä. Ilmastonmuutos pilaa Lähi-idän, mutta sen väestö pääsee massoittain siirtymään Eurooppaan. Eurooppa ei pysty kestävästi elättämään nykyistäkään väestöään, vaan edessä häämöttävä öljyn loppuminen romahduttaa talousjärjestelmämme ja ennen kaikkea maataloutemme, kotiemme lämmitys vaikeutuu ja aavikoituminen leviää jo Espanjaan. Yhdysvalloissa nämä kehityskulut ovat vielä suurempi ongelma – apua ei siis ole tulossa merten takaa. Tulevaisuudessa siintää romahdus ja väkivaltaa.

Joten pyydän: yritetään täältä Euroopasta käsin miettiä, missä määrin Irakin ja Somalian ongelmat ovat ratkaistavissa. Ei siirretä niitä ongelmia tänne. Sen verran meillä on oltava itsesuojeluvaistoa, sen verran meillä on oltava rakkautta Eurooppaa, isänmaatamme ja kotipitäjäämme kohtaan.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Sapere aude!

Uusimmassa Suomen Luonto -lehdessä on etusivulla kutsuva otsikko: Suomi vuonna 2030. Sisällysluettelossa otsikkoa avataan selittämällä, että jutussa asiantuntijat kertovat, miltä maailma näyttää 15 vuoden päästä ja mitkä suuntaukset vahvistuvat. Juttu alkaa suureellisesti: kerrotaan tulevaisuudentutkimuksesta ja trendeistä sekä erotellaan pienet ja keskikokoiset trendit megatrendeistä, jotka ravistelevat koko maailmaa ja haastavat nykyisen kulttuurimme. Viitataan ekokatastrofiin ja todetaan, että nykyiset trendit ovat viemässä meidät suuntaan, jossa häämöttävät ”massiiviset ympäristöongelmat ja lopulta talous romahtaa”.

Tähän nähden itse juttu oli pettymys. Siinä on kahdeksan eri alan asiantuntijan lyhyt näkemys seuraavasta viidestätoista vuodesta. Lehden lukijoita ehkä kiinnostaa, että vuoden 2030 jätteistä kaatopaikoille päätyy ehkä alle kymmenen prosenttia, kun osuus nykyään on noin 20 prosenttia. Tai että luontokuvaus saattaa muuttaa luonnettaan, kun se kasvattaa suosiotaan ja muuttuu valokuvauksesta yhä enemmän videokuvaukseksi. Jos näitä asioita suhteutetaan johdatuksessa mainittuihin megatrendeihin, herää lähinnä kysymys että miksi tällaisia nippelitietoja käsitellään tulevaisuudentutkimuksen sekä ”tulevaisuuden maailman” ja ”tulevaisuuden Suomen” kaltaisten otsikkojen yhteydessä.

Sivuseikkojen lisäksi esiteltyjä tulevaisuudennäkymiä häiritsee epämääräinen toiveajattelu. Joukkoliikenne kehittyy ja maaseudullakin ”voisi kulkea takseja tai minibusseja, jotka ohjautuisivat kysynnän mukaan. Kuluttajan liikenneyhteydet paranisivat ja ympäristöhaitat vähenisivät, kun suuret bussit eivät ajaisi vakioreittiä vain muutama matkustaja kyydissään.” Konditionaali herättää kysymyksen, että kuinka todennäköistä tämä on ja millä edellytyksillä näin voisi tapahtua. Erityisen paljastava on tapa, jolla Ville Lähde aloittaa arvionsa tulevaisuuden ympäristöpolitiikasta:
Ympäristöpolitiikan osalta on mielekästä lähteä siitä toiveesta, että ilmastopolitiikka olisi vuoteen 2030 mennessä jotenkin onnistunut, koska jos ei ole, tuolloin ollaan jo niin pitkällä, ettei oikeastaan millään ole enää väliä. Käytännössä nykyisen fossiilitalouden on täytynyt kääntyä toisenlaiseen suuntaan.”
Onko syytä olettaa, että seuraavan viidentoista vuoden aikana ilmastopolitiikka onnistuu ja koko talousjärjestelmämme kääntyy uuteen suuntaan? Kannattaako tulevaisuudenkuva perustaa vain toiveeseen? Pitäisikö varautua myös siihen mahdollisuuteen, että tämä toive ei toteudukaan? Se on todennäköisempää, joten on pohdittava, mitä sitten teemme.

Elämme kovia aikoja, ystävät hyvät. Meidän pitää kuitenkin jaksaa ja uskaltaa ajatella tulevaisuutta avoimin mielin. Kuten Eero Paloheimo tapaa sanoa, on kahdenlaisia ihmisiä: kilttejä ja rehellisiä. Kiltit sanovat, mitä muut haluavat kuulla eivätkä he halua järkyttää tai loukata. Rehelliset sanovat, miten asiat ovat. Rehellisyys ei tässä tarkoita vain totuudenpuhumista. Ei Suomen Luonto -lehden juttu vääristellyt tosiasioita tai antanut virheellisiä arvioita tulevasta. Mutta älylliseen rehellisyyteen kuuluu myös, että pohdinnat viedään loppuun asti. Toiveet ja pelot eivät saa olla ajattelun kahleita. Tulevaisuudessa piilee kauhukuvia ja hävitystä, mutta se on silti pystyttävä kohtaamaan. On uskallettava ajatella.

Meillä on oltava rohkeutta pohtia tulevaisuudennäkymiämme laajasti ja terävästi. Jos meiltä puuttuu tämä rohkeus, meidän on paljon vaikeampi hallita tulevaisuuttamme. Fortuna favet fortibus.