torstai 7. syyskuuta 2017

Vihan veljet

Sisäministeri totesi eilen, että pahinta mitä nyt voi tapahtua on se, että tunteet palautustilanteissa kuumenevat ja ihmiset alkavat tapella keskenään.

Voisi ajatella, että vielä pahempaa on, jos edes nykyisen lain mukaisia käännytyksiä ei saada toimeenpantua ja maahanmuuttotilanne karkaa vielä entistäkin pahemmin lapasesta. Mutta poliitikot nostavat ongelmaksi sen, mikä palvelee heidän omaa agendaansa. Eduskuntaryhmien edustajat kokoontuivat eilen pääministerin johdolla "salaiseen" kokoukseen, josta pääministeri kiirehti laatimaan tiedotteen. Tiedotteessa ryhmät tuomitsevat kaikenlaisen terrorismin, väkivallan ja vihapuheen.

Luuliko joku, että jokin suomalainen puolue eksplisiittisesti kannattaisi väkivaltaa ja terrorismia? Tuo on pelkkää itsestäänselvyyden kuorrutusta, jonka tarkoitus on painostaa hyväksymään tiedotteen ainoa poleeminen osuus: ”kaikenlaisen vihapuheen” tuomitseminen.

Ja niin päädymmekin takaisin siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa olemme. Euroopassa on meneillään valtava väestönvaihdos, demografinen muutos joka vertautuu myöhäisantiikin kansainvaelluksiin, arabien valloituksiin varhaiskeskiajalla ja turkkilaisten levittäytymiseen Bysanttiin. Tämän »le grand remplacement'in» lieveilmiöitä ovat raiskausten, pahoinpitelyiden ja muun väkivaltarikollisuuden nousu sekä valtionmenojen kasvu tasolle joka vaikeuttaa julkisen vallan tehtävien hoitamista. Tämän keskellä vallanpitäjät nostavat keskeiseksi ongelmaksi vihapuheen – joidenkin kansalaisten oikeutetun vihan ja huolestumisen siitä, mihin suuntaan maamme on menossa.

Vihapuheen tuomitsemisella voi olla hyviäkin tarkoituksia. Siksi jotkut kansallismielisetkin toteavat, että hekin tuomitsevat vihapuheen, mutta selittävät, että tuomitsevat sen siinä muodossa kuin miten he itse käsitteen määrittelevät. Mutta onko heillä valtaa määritellä käsitettä? Koko vihapuhe-diskurssi on rakennettu oikeuttamaan nationalististen, traditionalististen ja jopa pelkästään konservatiivisten mielipiteiden julistaminen vaarallisiksi, joksikin, mikä pitää tuomita ja mistä vaaditaan irtisanoutumista. Tällaista toimintaa ei pidä pönkittää, sillä emme halua hämärtää sitä, mikä on todellinen ongelma.

Todellinen ongelma on, että perimämme ja kansamme pyritään murtamaan. Joudumme muukalaisten keskuuteen ja lopulta muukalaisiksi omassa maassamme. Olemme jo menettäneet yhteiskunnan, jossa ihmisillä oli paikkansa ja perinteet elivät. Suomalaisia on moneen otteeseen revitty juuriltaan ja maailmaa ympärillämme muutetaan meille vieraaksi kiihtyvällä tahdilla. Perinteille ei anneta arvoa ja kaikki ovat vain yksilöitä, eivät osa mitään suurempaa. Jos kaikki asiat ja ihmiset ovat atomistisia ja yhdenvertaisia eikä niiden alkuperällä ole väliä, mitä väliä on kansalla? Kansallisuus perustuu sukujuuriin ja niidenhän ei saa tasa-arvon nimissä antaa vaikuttaa mihinkään. Tämä on looginen seuraus pitkään valmistellusta vieraannuttamisesta, joka löi itsensä läpi jo 1960-luvulla. Rikkinäisellä yhteiskunnallamme ja heikolla länsimaisella kulttuurilla ei ole ratkaisuja.

Ulla Heinon Eurajoen historian kolmas osa (1992) summaa pitäjän silloisen lähihistorian:

”Maailma sai toisen maailmansodan jälkeen vielä hetkeksi tutut ja tuttavalliset piirteensä, maatalous säilyi kunnan elinkeinona ja väestö oli karjalaista siirtoväkeä lukuun ottamatta ytimeltään eurajokelaista. Mutta 50-luvulla aikuistunut sukupolvi joutui 1800-luvun lopulla eläneiden tavoin sopeutumaan vanhan syrjäyttäviin muutoksiin, se vaihtoi radion, kyläilyt ja iltamat televisioon, katseli taivaalle sputnikeja tähyillen, otti vastaan peruskoulun, 60-luvun radikaalit, kerros- ja rivitalot, farkut ja minihameet, sohvakalustot, plyysimatot ja grillikioskit. Se joutui seuraamaan neuvottomana nuorten maaltapaoksi yltynyttä muuttoa kaupunkeihin ja painiskelemaan aivan uusien ongelmien kanssa: maatalous jäi teollisuuden, kaupan ja palveluiden varjoon, se tuotti liika ja siitä alettiin puhua kansantalouden ongelmana.

Aika hämmensi maataloudesta elävää pitäjää. – – Muuttuisiko pitäjä liikaa, katoaisiko vanha Eurajoki? – – [Kunta] otti vastuulleen monet ennen perhepiirissä hoidetut tehtävät, ja kun haaveillusta vapaa-ajastakin tuli ongelma, kunta toi ihmisten ulottuville uusia mahdollisuuksia. Ennen luottamusmiesten hoitamasta kunnasta tuli virasto, se ei henkilöitynyt enää samalla tavalla muutamiin kunnanisiin kuin aiemmin.

Teollisuuden Voiman tulo Eurajoelle nosti kunnan yhdellä iskulla maakunnan teollistuneimpien joukkoon. Autot, halvat tontit ja veroäyrin edullisuus toivat Eurajoelle uusia asukkaita. Kyliin ilmaantuivat katuvalot ja vesijohdot. Eurajoki alkoi muistuttaa kasvavaa maaseutukeskusta, siitä tuli taajama. Sen asukkaiden työ ja vapaa-aika etääntyi toisistaan, työhön mentiin muualla, Eurajoelle tultiin asumaan. Samalla eurajokelaisten elämänpiiri hajaantui. Yhteisten puheenaiheiden löytäminen ei ollut enää niinkään helppoa. Säästä voi aina keskustella, mutta maanviljelijä ja lomaansa viettävä palkannauttija tarkastelivat sitä eri tavoin. Menneisyyskään ei antanut puheenaihetta, eiväthän muualta tulleet tunteneet mennyttä, heidän vanhempansa eivät olleet kertoneet kartanoajasta, torppareista tai Triipun peljättävistä veljeksistä. He eivät ymmärtäneet irjannelaisten halua pitää kiinni omasta puhelinosuuskunnasta. Kaikki oli selitettävä. Mutta miten? Mistä löydettäisiin uuden eurajokelaisuuden pohja, miten uudet asukkaat opetettaisiin näkemään menneisyyden heijastumat nykyisyydessä?”
Pitkään pohjustettu prosessi on valmis viimeiseen vaiheeseensa: eurajokelaisten, suomalaisten ja eurooppalaisten korvaamiseen muukalaisilla. Sillä miksipä ei, jos kerran hyväksyt, että syntyperällä ei ole merkitystä? Nyt on meneillään Suomen ja muiden Euroopan maiden lopettaminen. Ranska ja Saksa ovat jo pitkällä. Päämääränä on Eurooppa ilman historiaa, kulttuuria ja kansoja. Eurooppa ilman eurooppalaisia. Eurooppalaisen sivilisaation kuolema.

Siksi suurin ongelma on vihainen puhe. Että tunteet kuumenevat. Että tulee tappeluita. Koska on vain yksi asia, josta globalistinen eliitti on tässä vaiheessa huolestunut: vastarinta.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Kansallismieliset eläin- ja luonnonsuojelijat

Suomen luonnon päivänä 2017 perustettiin Kansallismieliset eläin- ja luonnonsuojelijat KELSU ry. Yhdistys pyrkii lähentämään nimessään mainittuja kolmea sektoria, jotka luontaisesti kuuluvat yhteen.

Eläin- ja luonnonsuojeluajattelu on pidetty liian erillään kansallismielisestä keskustelusta, pahimmillaan nämä on nähty jopa toisensa poissulkevina. Moni kansallismielinen on rakentanut juuri ”punavihreistä” itselleen viholliskuvan ja hyökännyt kaikkea siihen kuvaan kuuluvaa vastaan. Luontainen ryhmäajattelumme kannustaa tällaiseen, mutta tähän sortuneen kansallismielisen tulisi pohtia tykönään, suhtautuuko hän epäilevästi eläin- ja luonnonsuojeluun omista lähtökohdistaan – vai onko hän antanut punavihreän viholliskuvansa määrittää itseään. Jotta nationalismista tulee valtavirtaa, kansallismielisten on rakennettava oma narratiivi ja pidettävä siitä kiinni. Emme saa alistua vallitsevan kulttuurihegemonian narratiiviin.

Moni eläin- ja ympäristöaktivisti ei suvaitse kansallismielisiä piireihinsä. Tämä jo itsessään luo tarpeen kansallismielisten omalle kanavalle ajaa eläin- ja luonnonsuojelua, mutta koska ympäristöliike on vielä vahvasti mukana globalistisessa, liberaalissa ja edistysmielisessä valtavirrassa, eteen tulee joitakin perustavanlaatuisia näkemyseroja.

Kansallismielisyyteen ei kuulu oman isänmaan fyysisen perustan vahingoittaminen tai halveksiminen, eläinsuojelun tulee kunnioittaa ja jatkaa eläinten puolesta tehtyä hyvää eurooppalaista perinnettä, ja luonnonsuojelu taas on luonteeltaan konservatiivista, taantumuksellistakin, eikä vallalla oleva ihmisoikeuskultti kuulu siihen. Kansa, laji, eliöyhteisö ja kulttuuripiiri ovat kehittyneet luonnollisesti ja ne tulee säilyttää jälkipolvillemme.

Aikamme keskeinen ongelma on liikakansoitus. Maailman väkiluku kasvaa etenkin Afrikassa ja Lähi-idässä. Näiltä alueilta suuntautuu suuri siirtolaisaalto Eurooppaan. Ideologisen sokeuden vuoksi ympäristöliike on ollut kykenemätön yhdistämään maahanmuuttoa väestöräjähdyksen dynamiikkaan. Väestökysymys näyttäytyy toisessa valossa, kun lähtökohdaksi tunnustetaan, että suomalaisilla on omia kansallisia intressejä. Universalistinen luonnonsuojelija ajattelee vain koko maailman väkilukua ja ehdottaa, että koulutus ja aika tekisivät tehtävänsä. Kansallismielinen luonnonsuojelija pysäyttäisi muuttoliikkeen Eurooppaan. Afrikkalaiset ja lähi-itäläiset olisivat siten pakotettuja tulemaan toimeen omissa maissaan. Jos he kaluavatkin maansa loppuun, meidän on pelastettava ensisijaisesti oma kansamme ja isänmaamme. Velvollisuutemme on kaikissa tilanteissa suojella omia jälkipolviamme ja kotiseutuamme.

Ympäristöväki on tietoinen liikakansoituksen ongelmasta, mutta aiheen hankaluuden vuoksi sitä vältellään. Sama ilmiö tulee esille monessa muussakin yhteydessä: ilmastonmuutoksen vuoksi Suomen päästöt on saatava alas, mutta koska kaupan on oltava vapaata ja köyhien maiden samalla viivalla, Suomen päästövähennysten annetaan mitätöityä siirtämällä tuotanto muualle. Eläinten hyvinvoinnille on olemassa säädöksiä, mutta ulkomaiselta tuontiruoalta samoja kriteerejä ei yhdenvertaisuuden vuoksi voi käytännössä vaatia.

Eläinten hyvinvoinnista huolehtivien tulisi olla huolissaan myös siitä, että maassamme on yhä suurempia väestöryhmiä, jotka eivät eläimistä välitä. Rituaaliteurastus on tunnetuimpia kasvavan maahanmuuttajamäärän myötä lisääntyviä eläinsuojeluongelmia. Koska muslimit ja juutalaiset ostavat lihansa usein ulkomaantuontina, jää korkeampaan käteen, kokiko eläin armollisen lopun. Eläimiin suhtaudutaan muutenkin eri kulttuureissa eri tavoin: suomalaiseen kulttuuriin ja myös laajemmin eurooppalaiseen sivistysperinteeseen eläinsuojelu kuuluu. Joihinkin kulttuureihin ei. Eläinsuojelija ajaa itsensä umpikujaan, jos heittäytyy tässä asiassa kulttuurirelativistiksi eikä puolusta oman kansallisen perintönsä hyviä puolia.

Lienee syytä täsmentää, mitä eläinsuojelu tarkoittaa. Siihen kuuluu ajatus, että eläimet ovat tuntevia olentoja, joilla on kognitiivisia kykyjä. Kantamme on, että ihmiset–eläimet-vastakkainasettelu ei ole hedelmällinen eikä tieteen nykyinen käsityskään tue sitä. Näemme, että niin eläimille kuin kasveille on hyvä tulla siksi, mihin itse kullakin on potentiaalia, siksi, miksi elämä on tarkoittanut elävän olennon tulevan. Siemenellä on potentiaalia kasvaa suureksi puuksi – vastaavasti taas tulemme ihmisinä siksi, mitä olemme, käyttämällä järkeä ja empatiaa. Lunastamalla nämä erityispiirteemme lunastamme itse ihmisyyden. Eläinsuojelu ei siis lähde ihmisoikeus- ja tasa-arvoajattelusta ja tässä se eroaa eläinten oikeudet -ajattelusta. Kun eläimille asetetaan yhtäläiset oikeudet ihmisten kanssa, se johtaa jopa siihen, että eläimen tappaminen on itsessään aina väärin. KELSU vastustaa tehotuotantoa, mutta ei ole maatalousvihamielinen. Maatalous on ikiaikainen suomalainen elinkeino – sen loppumisen myötä menisivät myös kansalliset nauta-, kana- ja lammasrotumme, kedot, niityt ja muut perinnebiotoopit, näiden myötä kehittynyt erityissuhteemme lähiympäristöömme ja huoltovarmuutemme.

Kansa ja maa ovat erottamattomat. Ei olisi Suomea ilman suomalaisia eikä suomalaisia ilman Suomea. Emme ole mikään kulkuri- tai kauppiaskansa vaan meillä on isänmaa, josta meidän on huolehdittava. Olemme sen isiltämme saaneet ja jätämme sen lapsillemme. Suomalaiset ovat vahvasti talonpoikaista kansaa. Yhteiskuntajärjestyksemme on perustunut perheiden pientilallisuudelle, luonnonmukaiselle ruoantuotannolle ja monipuoliselle nauttimiselle metsän sekä vesien antimista. Heikko ja segregoitunut monikulttuurinen yhteiskunta ei pysty huolehtimaan eläin- ja luonnonsuojelun tasosta. Vahva ja eheä suomalainen yhteiskunta pärjää vaikeista ajoista ja voi suojella elonkirjoa, ekosysteemejä ja eläimiä kuten myös kieltämme, kulttuuriamme ja kansaamme.

KELSU:n perustajajäsenet Teemu Torssonen, Olli Pasanen ja Nico Anton Saramo ovat tavanneet toisensa Perussuomalaisten, Perussuomalaisten Nuorten ja Hommaforumin merkeissä. KELSU ei ole sitoutunut näihin tahoihin, vaikka meillä onkin niihin henkilöyhteyksiä. Toimimme puoluepolitiikkaa yleisemmällä tasolla.

Kansallismieliset eläin- ja luonnonsuojelijat KELSU ry:hyn voivat liittyä jäseniksi kansallismieliset, jotka haluavat tukea maamme luonnonkauneuden, luonnon monimuotoisuuden ja perinnemaisemien säilymistä, ajaa eläinten hyvinvoinnin parantamista sekä tukea pien- ja luomutilallisuutta. Hakemuksen voi jättää yhdistyksen verkkosivujen (https://kelsu.net/) kautta. Tervetuloa mukaan!


Kirjoitus ilmestyi verkkolehti Sarastuksessa 28. elokuuta 2017.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Perussuomalaisten suunta




Perussuomalaisten puoluekokous on tällä viikolla: lauantaina ja sunnuntaina 10.–11. kesäkuuta puolue on tärkeiden valintojen edessä. Lauantaina puolueelle valitaan puheenjohtaja, kolme varapuheenjohtajaa ja puoluesihteeri. Sunnuntaina valitaan puoluevaltuusto, päätetään presidentinvaaleista ja mahdollisesti muutetaan puolueen sääntöjä. Käsiteltäviä asioita on paljon, ne ovat merkittäviä ja niihin liittyy paljon tunteiden paloa ja erilaisia intressejä. Odotettavissa on melkoinen hulabaloo.

Näin rivijäsenenä minulla on se sama yksi ääni kuin kaikilla muillakin jäsenillä. Olen eri yhteyksissä jo esittänyt kantani useaan kokouksessa käsiteltävään asiaan. En oikein usko, että juuri minun mielipiteeni ketään suuremmin liikuttaa ja missään tapauksessa en usko, että voisin nyt argumentoimalla vaikuttaa valintoihin. Jokainen tekee valintansa sen pohjalta, minkä näkee pidemmän ajan saatossa muodostuneen kokonaiskuvansa valossa parhaaksi. Kirjaan nyt ylös mietteitäni tulevasta kokouksesta, koska olen näitä asioita pyöritellyt mielessäni jo yli puolen vuoden ajan ja haluan saada ne vihdoin kirjallisesti talteen. Voi sitten myöhemmin palata takaisin ja nähdä, mitä osasin ja mitä en osannut etukäteen analysoida.

Puolueen tila

Perussuomalaiset on ollut kaksi vuotta hallituksessa. Sinä aikana kannatuksestamme on pudonnut puolet pois. Puoluekokous on luonnollinen hetki arvioida, miten olemme pärjänneet.

Syksyllä 2015 maahan kohdistui ennennäkemätön siirtolaisvirta. Se olisi pitänyt pysäyttää alkuunsa. Niin ei tehty. Sen sijaan hallitus onnistui sopimaan useista tiukennuksista maahanmuuttopolitiikkaan. Joulukuinen turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma luettelee useita toimia, joilla humanitäärisen maahanmuuton kohdistumista Suomeen voidaan hillitä.

On realismia todeta, että koalitiohallituksessa ei voi saada läpi kaikkea, mitä haluaisi. Pitäisi kuitenkin pystyä ottamaan askelia oikeaan suuntaan ja saada aikaan edes jotakin. Kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita ei vieläkään panna säilöön, vaikka hallitus jo sopi siitä. Kokoomusedustaja kommentoi, että moinen olisi barbaarista. Perussuomalaisten olisi pitänyt tarttua tällaiseen julkiseen hallituksen ohjelman mitätöintiin. Niin ei tehty, vaan asian suhteen oli hiljaiseloa. Ohjelman mukaan ”tiukennamme perheenyhdistämisen kriteerejä EU:n perheenyhdistämisdirektiivin nojalla täysimääräisesti”. Direktiivi sallisi tiukemmat kriteerit, mutta sisäministeri Risikko kertoi eduskunnan istunnossa, että lisätiukennuksia ei ole tulossa. Ja perussuomalaiset vaikuttavat tyytyvän tähän.

Onko syksystä 2015 otettu opiksi? Mitä jos sama toistuu? Hallituksella ei ole keinoja pärjätä tällä kertaa paremmin kuin miten asia hoidettiin syksyllä 2015. Turvapaikanhakijoiden määrä on pysytellyt piikin laskettuakin yhä korkealla, joskin moni Euroopan maa hidasti ryntäystä tänne perukoille rajavalvonnallaan. Perheenyhdistämisiä tehdään jatkuvasti enemmän. Maahanmuuttopolitiikkamme on menossa väärään suuntaan.

EU on ajautumassa yhä syvemmäksi liittovaltioksi. Muun muassa Ranskan tuore globalistipresidentti Macron on vaatinut yhteistä finanssi- ja talouspolitiikkaa. Yleisen kansallisvaltioiden suvereniteetin viemisen lisäksi Unioni pyrkii – kuten on pyrkinyt jo pitkään, mutta nyt sille on ikkuna auki – luomaan yhteisen turvapaikkapolitiikan (CEAS). Se on sitä, mitä jotkut kutsuvat kauniisti ”yhteisiksi eurooppalaisiksi ratkaisuiksi” – ja se tarkoittaa päätösvallan siirtämistä jäsenmailta Unionin tasolle. Jos suunnitelma toteutuu, Suomen maahanmuuttopolitiikkaan ei voida enää vaikuttaa Helsingistä vaan se päätetään Brysselissä.

Miten perussuomalaiset on suhtautunut CEAS:in etenemiseen? Hallitusohjelma lähtee siitä, että taakanjako pitäisi pitää vapaaehtoisena. Suomi onkin riemuiten ja kaikin voimin osallistunut toistaiseksi vapaaehtoiseen taakanjakosysteemiin, jonka osalta muun muassa Ruotsi ja Saksa eivät ole katsoneet tarpeeksi täyttää omille osilleen laskettuja kiintiöitä. Tässä ei ole mitään järkeä, mutta paljon huolestuttavampaa on, että komission ehdotusta pysyvästä järjestelmästä ei ole tyrmätty. Suomen pitäisi tehdä selväksi, että se ei käy, näin sovittiin jo hallitusohjelmassa. Sen sijaan perussuomalaisten edustajat ovat selitelleet, miksi taakanjakoon kannattaa osallistua. On inhimillistä ja ymmärrettävää selitellä tekojaan, mutta lausunnot tarkoittavat, että asiaa selittelevät ovat valmiita hyväksymään Suomen päätäntävallan viemistä ja maamme tuhoisan maahanmuuttopolitiikan sementoimista EU-rakenteisiin. Silloin perussuomalaiset lakkaa olemasta vaihtoehto. Silloin meitä on turha äänestää.

Puheenjohtajavaali

Puolueen puheenjohtaja edustaa puoluetta ja häneen tiivistyy paljon. Häneltä vaaditaan tässä tilanteessa terävää linjaa. Perussuomalaisten on tehtävä selväksi, että tiukka maahanmuuttopolitiikka ja kielteinen suhtautuminen Unioniin ovat puolueen kärkiteemoja. Niitä pitää puolustaa vahvalla otteella. Perussuomalaiset on nyt ottanut liiaksi ”ollaan nämä neljä vuotta hallituksessa ja katsotaan sitten” -asenteen. Puheenjohtajan on tehtävä selväksi, että mikä tahansa ei käy ja jos perussuomalaisten tavoitteet eivät edisty, hallitus pärjäilköön ilman meidän tukeamme.

Haluan tulevaisuuden perussuomalaisilta asiakeskeistä ja analyyttistä politiikkaa. Puolueen on pystyttävä neuvottelemaan, mutta se edellyttää, että tiedostetaan, mistä voimme neuvotella ja mistä meidän on pidettävä kiinni. Asiat on priorisoitava ja suomalaisten kansallinen etu on pidettävä mielessä. On ajettava asioita ja pyrittävä vaikuttamaan. Valtaanpääsy, vallasta kiinnipitäminen ja puolue ylipäätään eivät ole itsetarkoituksia vaan välineitä.

Kannatan europarlamentaarikko Halla-ahoa puolueen puheenjohtajaksi.

 
Varapuheenjohtajisto

Varapuheenjohtajien on palveltava ja tuettava puoluetta, puheenjohtajaa ja muita toimijoita, kun ne ovat oikealla polulla – ja uskallettava avata suunsa ja sanoa suorat sanat omilleenkin, kun on sen tarve. En halua varapuheenjohtajiksi jees-miehiä vaan sellaisia, joiden varapuheenjohtajuus tuo lisäarvoa. Kaksivuotisen hallitustaipaleen aikana niin minä kuin moni muukin puolueen jäsen on halunnut ymmärtää oman puolueen valintoja ja nähdä asioiden hyvät puolet. On kuitenkin osattava tunnustaa tosiasiat ja pystyttävä myöntämään, jos teemme virheitä. Poliittisia vastustajia on helppo mollata, mutta kun se on tarpeen, myös oman puolueen toiminnalle on esitettävä parempia vaihtoehtoja.

Olen päättänyt äänestää varapuheenjohtajiksi rohkeita ja vankkumattomia miehiä ja naisia. Erityisen vaikutuksen minuun on tehnyt kansanedustaja Huhtasaari, joka on vaatinut rajojen sulkemista, kun niin olisi pitänyt tehdä, kannattanut EU-eroa, kun se on ollut ajankohtaista, ja sanonut muutenkin näkemyksensä siinäkin tapauksessa, että se on tuonut hänelle haukkuja ja halveksintaa. Toinen mainio ehdokas varapuheenjohtajaksi on rohkea, näkemyksiltään avoin ja suorasanainen kansanedustaja Hakkarainen.

Varapuheenjohtajia on kolme: ensimmäinen, toinen ja kolmas. Varapuheenjohtajistoon on ennalta ilmoittautunut kolmetoista ehdokasta. Vielä kokouksessakin ehtii asettua ehdolle. Jokainen ehdokas ei ole ehdolla jokaiseen varapuheenjohtajatehtävään. Mikäli kaikkiin kolmeen tehtävään tarvitaan kaksi kierrosta, äänestyksiä on kuusi. Tilanteet voivat muuttua nopeasti ja tämän vuoksi vaaliin kannattaa valmistautua miettimällä useita henkilöitä, joita haluaisi varapuheenjohtajistoon nostaa ja hieman heidän järjestystään. Eteen saattaa tulla niin helppoja kuin vaikeitakin valintoja.

Muistisääntönä hyvän varapuheenjohtajan tehtävään pidän niitä varapuheenjohtajaehdokkaita, jotka vaativat maaliskuussa maahanmuuttopoliittisten tiukennusten kiirehtimistä sote- ja maakuntauudistusten ehtona. He vaativat sitä, minkä katsoivat oikeaksi, esittivät sen toteuttamiseksi realistisen keinon – ja vieläpä tekivät tämän, vaikka julkilausuma saattoi joidenkin omien mielestä olla heidän arvostelemista ja heidän varpailleen astumista. Tästä urheudesta nostan hattua ja kannatan varapuheenjohtajistoon kansanedustajia Huhtasaari, Hakkarainen, Eerola, Mäkelä ja Tavio.


 Puoluesihteeri

Puoluesihteerilläkin pitää olla rohkea ja terävä poliittinen linja, mutta sitäkin enemmän hänellä pitää olla pätevyys puolueen järjestökoneen pyörittämiseen. Tarvitsemme tehtävään henkilön, joka osaa ammattimaistaa puoluejohtoa, aktivoida jäsenistöä ja tehdä puolueen toimintaan mukaan tulemisesta helpompaa ja houkuttelevampaa. Puoluesihteerillä on oltava hyvät medianhallintakyvyt ja ideoita järjestötoiminnan kehittämiseksi.

Tämä valinta on ollut minulle kaikista helpoin, koska yksi ehdokas on selvästi yli muiden. Hän käy täysillä vaikuttavaa puoluesihteerikampanjaa ja on esittänyt konkreettisen uudistusohjelman.

Kannatan entistä mainostoimistoyrittäjää ja piirisihteeriä Jarmo Ketoa puoluesihteeriksi.


 Sääntömuutos

Puolueen sääntöjä ehdotetaan muutettavaksi ja tästäkin asiasta päättää puoluekokous. Sääntöjen kokonaisuudistuksesta äänestetään kyllä tai ei -vaihtoehtona, joten yksityiskohtien mukaan ei voi äänestää vaan pitää päättää, ovatko uudet säännöt paremmat vai huonommat kuin nykyiset.

Uudet säännöt tarjoavat lisää välineitä sekä jäseneksi liittymiseen että jäsenten erottamiseen. Tämä on sinänsä hyvä, mutta jäsenen erottamisprosessia pitäisi kehittää niin, että mielivallan mahdollisuus vähentyisi. Nykyistenkin sääntöjen puitteissa voi tietenkin olla mielivaltainen, säännöt eivät sitä estä. Kyynisesti voi ajatella, että sääntöjen puolesta kannattaa äänestää, jos luottaa siihen uuteen puoluejohtoon, joka valitaan ennen sääntöuudistusta. Jos taas ei luota, kannattaa äänestää vastaan, sillä puoluevaltuustoa ollaan kasvattamassa. Puoluevaltuusto valittaisiin yhä listavaalilla, jolloin jäsenten on vaikea vaikuttaa, ketkä henkilöt siellä ovat. Sääntömuutos myös kasvattaa niiden puoluehallitusten jäsenten määrää, ketkä valitaan puoluevaltuustossa eikä puoluekokouksessa. Puoluehallituksen sukupuolikiintiöiden poisto on erinomainen uudistus, mutta sitä vesittää alueelliset kiintiöt. Puoluehallitukseen pitäisi valita pätevimmät ja sen on toimittava ammattimaisesti. Puoluevaltuustoon aluekiintiöt vielä sopivat, mutta ei hallitukseen.

Uusissa säännöissä on useita yksityiskohtia ja täsmennyksiä, jotka yhdessä ovat parannus. Kokonaisuutena katsoen ehdotus vaikuttaa hivenen oudolta. Seuraavaan puoluekokoukseen on tarpeen laatia joka tapauksessa uusi muutosehdotus. Mikäli puolue pelaa yhteen ja toimii toisilleen lojaalina joukkueena, voimme välttää uusien sääntöjen huonot puolet ja korjata niitä yhdessä kahden vuoden päästä. Haluaisin kuitenkin huolellisemmin, johdonmukaisemmin ja avoimemmin laaditun ehdotuksen, jossa sudenkuoppia ei ole. Kallistun vastustamaan sääntöjen muutosta, mutta teen lopullisen päätökseni asiasta puoluekokouksessa.

Presidenttipeli

Alustavan käsittelylistan mukaan puoluekokous päättää, osallistuuko perussuomalaiset ensi vuoden presidentinvaaliin ja kuka ehdokkaamme on. Puolueen riveistä on väläytelty valinnan lykkäämistä, joten saa nähdä, esitetäänkö tätä Jyväskylässä. Olen periaatteessa sitä mieltä, että puolueen tulisi asettaa oma vaihtoehtonsa. Ehdokkaan tulee olla sellainen, jonka näkemys Suomen ulko- ja geopoliittisesta asemasta ei ankkuroidu EU:hun, joka korostaa maanpuolustuskykymme ja -tahtomme merkitystä ja jota voi pitää herrasmiehenä.

Nyt on valitettavasti käynyt niin, että tämä asia – kuten moni muukin – on jäänyt puheenjohtajavaalin alle eikä siitä ole käyty kunnollista keskustelua. Ketkä olisivat käytettävissä ja ketkä sopisivat tehtävään, on vielä kysymysmerkki. Jos ministeri Terho valitaan puheenjohtajaksi, hänet huudettaneen presidenttiehdokkaaksi ilman vakavasti otettavia haastajia. En pidä tätä tilannetta optimaalisena, mutta vielä enemmän minua mietityttää, mitä käy sitten, jos itse toivomani henkilövalinnat toteutuvat lauantaina ja puheenjohtaja on europarlamentaarikko Halla-aho. Hän on todennut, ettei halua presidenttiehdokkaaksi, ja kuten Terhonkaan osalta, en pidä Halla-ahoakaan oikeana miehenä tehtävään.

Toivon, että puolue valitsisi pätevän, uskottavan ja kokoavan ehdokkaan presidentinvaaliin. Ainoa sellainen, jonka nimeä on tähän tehtävään (tietääkseni) väläytelty, on ministeri Niinistö. Toivon, että hän harkitsisi asiaa. Vaalilausekin olisi valmiina: ”Vaihdetaan Niinistöä!”


Puoluevaltuusto

Puoluevaltuusto valitsee enemmistön puoluehallituksen jäsenistä. Se on puoluekokouksen valitsema, mutta ei hallituksesta täysin erillinen elin. Valtuustolla on valtaa puolueen talousasioihin ja osallistumiseen valtakunnan hallitukseen. Puoluevaltuuston osalta on käytössä ollut listavaali: listassa esitettävät nimet on sovittu etukäteen. Jo pelkkä ehdokkaiden sumpliminen on siis monimutkaista. Yksittäisen henkilön puoluevaltuustojäsenyyteen on puoluekokouksessa enää vaikea vaikuttaa.

Puoluevaltuuston valinnan monimutkaisuus, elimen tuntemattomuus ja se tosiasia, että kun valtuusto valitaan, on sunnuntai jo pitkällä, saattavat vaikuttaa niin, että kovin montaa ei kiinnosta olla paikalla äänestämästä valtuustosta. Puoluevaltuuston toiminta on kuitenkin tärkeää. Nukkuminen sen vaalista voisi pahimmillaan johtaa siihen, että puolue ei toimi kovin hyvin: kaikkia kiinnostaa puheenjohtajavalinta niin paljon, että sen vaalin aikana tupa on täynnä, mutta jos valtuustoa valitessa väki on kaikonnut, eri ihmiset valitsevat valtuuston kuin johdon avainpaikoilla olevat. Tämä ei ole toivottava tilanne, koska puheenjohtajan, muun puoluehallituksen ja puoluevaltuuston on pystyttävä pelaamaan yhteen. Kehotan kaikkia puheenjohtajavaaliin saapuvia jäämään vielä puoluevaltuustonkin vaaliin. Kun paikalla on mahdollisimman monta tarkkaa silmäparia, voimme valita parhaan mahdollisen valtuuston.


Perussuomalaisten puoluekokous on Jyväskylässä lauantaina ja sunnuntaina 10.–11. kesäkuuta 2017.