tiistai 16. helmikuuta 2016

Nimiä!

Kun viime kesänä kansanedustaja Immosen päätä vaadittiin vadille hänen kirjoituksensa epämääräisen muotoilun vuoksi, perussuomalaisten puoluevirkailija Matti Putkonen puolusti Immosta. Putkonen totesi, että Keskusrikospoliisi oli todennut Immosen kirjoituksesta, että se ei ollut rasistinen, solvaava tai laiton. Putkonen tulkitsi, että Immosta oli syytetty perusteettomasti ja kysyi tietyiltä, julkisuudessa omilla nimillään esiintyneiltä poliitikoilta ja toimittajilta, miksi he esittivät perusteettomia syytöksiä. Tarkoitukseni ei ole nyt pohtia syytösten perusteita tai perusteettomuuksia tahi Immosen kirjoitusta. Jäin tuolloin ihmettelemään, miksi Putkosen lausunnosta nousi uusi kauhistelun aalto. Hän mainitsi henkilöitä nimiltä ja tämä tulkittiin ”mustaksi listaksi”, jollaisen kokoamista pidettiin sopimattomana. Lista tuomittiin ja sanomattakin lienee selvää, että keskusteluun Putkosen kanssa ei ryhdytty.

Miksi Putkonen ei olisi saanut luetella nimiä? Hänen mainitsemansa henkilöt – muun muassa SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ja professori Jan Sundberg – olivat kertoneet näkemyksensä julkisuudessa. Koska he ovat itse vastuussa omista sanomisistaan, Putkonen kai saa arvostella heidän näkemyksiään ja kysyä heiltä kysymyksiä julkisesti. Tällainen toiminta on politiikassa normaalia. Ei Immostakaan arvosteltu epämääräisesti sanomalla, että ”tällaisia ajatuksia liikkuu, mutta en nyt mainitse ketään nimeltä”. Oliko ongelmana, että listan muodossa esitetty arvostelu assosioitui tappolistaan? Mitään uhkausta Putkonen ei esittänyt, mutta ehkä jonkun mielestä olisi ollut parempi että hän olisi maininnut vain yhden tai kaksi henkilöä esimerkkinä. Vai olisiko ollut parempi, että arvostelu olisi esitetty ilman, että ketään olisi nimetty? Silloin arvostelu ei olisi ollut suunnattu ketään vastaan, mutta kukaan ei olisi voinut myöskään puolustautua siltä. Asiasta meuhkattiin ehkä myös siksi, että kohu syntyy, kun toimittajat kohisevat jostakin asiasta. Listalla oli poliitikkojen joukossa myös parin toimittajan nimi. Sopii kysyä, millainen meteli olisi nostettu, jos Putkonen olisi arvostellut pelkästään kansanedustajia eikä myös mediaa.

Joka tapauksessa: Putkoselle tehtiin selväksi, että nimilistojen kokoaminen ei käy päinsä. Tämä tuli mieleeni taas, kun katsoin toissaviikkoisen (5. helmikuuta ilmestyneen) Perjantai-keskusteluohjelman. Siinä puhuttiin valtamediasta ja vastamediasta. Ohjelmassa käsiteltiin MV-verkkosivua ja sen takana olevaa Ilja Janitskinia. Vieraana oli Sarastus-verkkolehden päätoimittaja Timo Hännikäinen. Hän totesi (videon kohta 48:14–49:39), että jos MV-sivusto käykin ideologista propagandakamppailua, niin samaa tekee moni valtamediankin toimittajista. Hännikäinen sanoi, että toimittaja Tuomas Murajalla on yhteiskunnallinen agenda, johon juontaja sanoi vastaan, että nyt otetaan esille yksittäinen toimittaja. Hännikäinen vastasi, että Muraja on vain esimerkki ja että hän voisi ”luetella aika monta muutakin”. Juontaja vastasi, että ”no, ei ehkä ruveta vetämään nyt nimilistoja esiin”. Hännikäinen kysyi, että ”miksi ei?” ”Janitskinkin esiintyy omalla nimellään ja hänet on esitetty tässä valossa, joten miksei sitten muiden medioiden toimittajia?” Keskustelun aihe vaihtui, nimilistoja ei vedetty esille. Ihmettelen taas: miksi nimien mainitseminen oli sopimatonta? Ohjelmassa puhuttiin mediasta eli toimittajien tekemisistä. Miksi niistä pitää puhua ilman, että mainitsee ketään nimeltä?

Nimellä esitettyyn kritiikkiin voi vastata ja sitä vastaan voi puolustautua. Siksi kuuluu mielestäni hyviin tapoihin, että nimet kerrotaan, kun henkilöä arvostellaan. Muuten arvosteltava henkilö ei voi vastata kritiikkiin. Tällaista arvostelua leijui ilmassa Helsingin Sanomien viimeviikkoisessa jutussa suomalaisesta fasismista. Tutkijat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ovat kirjoittaneet kirjan aiheesta. Sen arvosteli professori Rentola, joka kuvaili tekijöitä vihaisiksi nuoriksi miehiksi, joilla on missio. Rentola kertoo, että tekijät syyttävät historiantutkija (nyk. ministeri) Jussi Niinistöä muilutusten sievistelystä. Hän kertoo, että ”tekijät karttelevat nykynimien nostamista tikun nokkaan”, mutta että rivien välistä on löydettävissä viittauksia. Rentola pitää sellaisena viitasaarelaisen ääriliikehdinnän korostamista, mikä ”on sekin saattanut saada virikettä paikkakunnan nykymaineesta”. Kirja-arvion ohessa toimittaja Majander haastattelee Silvennoista, joka määrittelee fasismin niin, että se on ”väkivaltaan valmista kansallismielisyyttä”. Hänen mukaansa Suomessa on nytkin fasismia, mutta hän ei ryhdy nimiä mainitsemaan, koska ei halua osoitella. Silvennoinen muotoilee, että ”meillä on demokraattisessa järjestelmässä varmasti sellaisia henkilöitä, joiden asialistalla tuntuu olevan aika lailla klassisia fasismin piirteitä” ja että ”niistä voimakkain on tunne siitä, että oma yhteisö on uhattuna”.

Olikohan tämä reilua arvostelua? Toimittajat, jotka kauhistelivat, että Putkonen luetteli nimiä, ovat ehkä tyytyväisiä. Ketään ei arvosteltu nimeltä. Kenellekään ei toisaalta jäänyt epäselväksi, että ministeri Niinistö ja kansanedustaja Hakkarainen leimattiin fasisteiksi, joten tutkijat saivat pointtinsa läpi. Hakkarainen ja Niinistö eivät sopineet tutkijoiden määritelmään fasismista, joten heidän ei suoraan sanottu olevan sellaisia. Niinpä he eivät voi puolustautua. Olikohan tämä nyt oikein arvosteltu? Ota oppia, Putkonen!

tiistai 9. helmikuuta 2016

Patsaita sopii ymmärtää, ei pilkata


Runebergin päivänä Helsingin Sanomat ei maininnut kansallisrunoilijaamme. Sen sijaan pääkirjoitussivulla oli erikoinen kolumni. Toimittaja Kari Huhta kirjoitti patsaiden särkemisestä ja poistamisesta otsikolla "Patsaita sopii pilkata, ei särkeä". Rasismista syytetyn siirtomaaliikemies Cecil Rhodesin patsas poistettiin paikaltaan Kapkaupungin yliopistosta viime vuonna ja hänen patsastaan on esitetty poistettavaksi myös Oxfordin yliopistosta. Yhdysvalloissa on vaadittu entisen presidentin Wilsonin nimen poistamista yliopistolaitosten nimistä, koska aikoinaan Nobel-palkittua presidenttiä on nyttemmin alettu pitää rasistina. Toimittaja lopettaa kirjoituksensa kryptisesti:
”Protestit ovat voivat rantautua Suomenkin yliopistoihin. Täälläkin osa yliopistojen käytäville pantujen kipsipäiden esikuvista oli rasisteja ja sortajia.

Yliopistoissa kuuluu pilkata patsaita, mutta historiaa ei voi särkeä.” 

Yliopistojen hallussa on runsaasti taidetta, joten en osaa puhua kaikkien veistoksissa ja maalauksissa puhuttujen henkilöiden puolesta, mutta edes viittaus siihen, keitä tässä tarkoitetaan, auttaisi kirjoituksen ymmärtämistä. Siinä kaupungissa, missä tämä sanomalehti ilmestyy, on yksi yliopisto. Kun sen päärakennukseen astuu sisään, oikealla puolella olevien portaiden yläpäässä on jalustalla Runebergin ja vasemmalla puolella olevien portaiden yläpäässä Frans Michael Franzénin patsas. Päärakennuksen käytävillä on myös jäljennöksiä antiikin veistoksista. Yliopiston eri rakennusten huoneissa on noin tuhat professorimuotokuvaa. En fuksina ja vielä vain tietyissä tiloissa opiskelleena tiedä, millaisia ”kipsipäitä” eri puolilla yliopistoa on, mutta jo aiemmin kuvailemassani historiaoppiaineiden suuressa luentosalissa on seinällä olevien professorimuotokuvien lisäksi Porthanin ja Voltaire’n rintakuvat sekä reliefi, johon on kuvattu professori Yrjö-Koskinen.

Rasistiksi ja sortajaksi leimaaminen on vakava syytös, jota olisi syytä perustella. Kuka yliopistojen käytävien patsaisiin kuvatuista oli rasisti ja sortaja? Helsinkiläisen lehden kirjoitus vie ajatukset ensimmäisenä Helsingin yliopiston päärakennukseen, jonka käytävillä ovat runoilijat Runeberg ja Franzén. He eivät olleet sortajia ja rasisteja. Keitä toimittaja tarkoittaa? Ehkä hänellä oli joku mielessään. Luultavasti kuitenkaan ei. Sortajia ja rasisteja löytyy englanninkielisistä maista, joten niitä täytyy löytää meiltäkin. Suomen historian vuoksi maassamme ei kuitenkaan ole ollut oikein edes mahdollisuutta olla millään tavoin rasistinen sortaja. Toisin kuin Amerikassa, eri rotuja (joita rasismi edellyttää) ei ole Suomessa ollut. Mitä sortamisella tarkoitetaan? Jos kartanonherra kohtelee torppareita huonosti, onko se sortoa? Onko anakronistisessa, jälkiviisaassa taivastelussa mieltä? Lehtien skandaalinhakuisuuteen se sopii, mutta ei oppineiden yhteisöön.

Mistä pääsenkin toiseen ihmetykseni aiheeseen. Toimittaja kokee tarpeelliseksi kertoa, millaista historia on ja miten siihen tulee suhtautua ja toteaa samalla, että ”yliopistoissa kuuluu pilkata patsaita”. Tämä liittyy akateemisissa piireissä valitettavan suosittuun ajattelutapaan, jossa kaikkea pitää kritisoida ja mitään ei saa kunnioittaa vaan kaikkiin auktoriteetteihin tulee suhtautua kyynisesti ja vähätellen. Huhdan nuoruudessa tällainen nihilismi ja tapainturmelus olivat ehkä muotia, mutta se ei ole yliopiston eikä historian tehtävä.

Historiaa kuuluu ymmärtää, ei pilkata.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Runebergin päivä



”On miekoin, auroin, aatoksin
isämme taistelleet,
on paisteen niin kuin pilvetkin
ja kovan onnen kolhutkin
nää suomalaiset kohdanneet
ja kaiken kestäneet.

Ken laskeakaan kamppailut
voi kansan kärsineen,
kun sota on sen raadellut
ja nälkä hallaa seurannut?
Ken mittaa veren vuotaneen
ja sisun, sitkeyden?

Oi maamme järvin tuhansin,
maa rehti runojen,
sä ranta elon mainingin,
maa huomisen, maa muinaisin,
oot vapaa, varma iloinen
myös aikaan köyhyyden.

Sun kukkasi, nyt ummullaan,
pian kypsyy, aukeaa,
ja rakkautemme valollaan
sun toivos, riemus hehkuun saa,
ja vielä laulus voimissaan
soi kerran, synnyinmaa.”

Maamme, säkeistöt 4, 5, 10 ja 11. Runeberg, suom. Juhani Lindholm (WSOY, 2007).

Hyvää Runebergin päivää! Perheemme on tavannut juhlistaa kansallisrunoilijaamme kutsumalla aina kerran vuodessa pienen piirin lähiomaisiamme viettämään päivää. Tänä vuonna juhla sattui taas arkeen, joten käytännön syistä vastaanottomme on viikonloppuna. Päivä kun ei valitettavasti ole yleinen vapaapäivä. Toisaalta, näin Runebergistä kerrotaan ainakin kouluissa, jos häntä ei joissain kodeissa osata arvostaa. Ja torttujen verukkeella runoilija tulee ehkä puheeksi työpaikoillakin? Perinteet auttavat jäsentämään maailmaa ja ne liittävät meidät osaksi jotakin itseämme suurempaa. Jos et siis vielä vietä tätä päivää, nyt on hyvä aika aloittaa!

Olemme pitäneet Runebergin päivän vastaanottoja vuodesta 2011 lähtien eli siis siitä asti, kun olemme asuneet yhteisessä kodissamme. (Runebergin päivänä 2010 olin alokkaana Upinniemessä, jossa saimme runebergintortut pakkibrunssin jälkiruoaksi ampumaradan laidalla.) Olen lukenut vieraillemme aina yhden runon Vänrikki Stålin tarinoista. Viime vuonna luin ”Luutnantti Zidénin”, tänä vuonna on vuorossa ”Torpan tyttö” ja ensi vuonna ”Sven Dufva”. Teoksen viimeisen runon vuoro koittaa vuonna 2045, joten minulla on aikaa miettiä, aloitetaanko sitten alusta vai siirrytäänkö seuraavaan kokoelmaan.
 
Runebergin patsas, Helsingin yliopisto.
Runebergin päivä on myös mainio syy pukeutua ylioppilaslakkiin, jota ei voi käyttää liian usein. Runeberg toimi lukion lehtorina ja rehtorina. Hänen yksityisopetuksessaan ylioppilastutkintonsa suoritti muun muassa Zachris Topelius, joten tuloksista päätellen Runebergiä voi pitää hyvänä opettajana. Hän nousi suurmieheksi maamme silloin ainoan yliopiston piiristä ja sai professorin arvonimen.

Vivat academia,
Vivant professors,
Vivat nostra societas,
Vivant studiosi
Crescat una veritas,
Floreat fraternitas,
Patriae prosperitas.

– Laulusta “Gaudeamus igitur”, san. C. W. Kindleben, 1781.

Runebergintorttuja on muuten yllättävän helppo tehdä itse. Ainoa vaikeus on, että ne tavataan muotoilla pitkulaisiksi, joten niille tarvitaan tietynlainen muotti. Mutta ainakaan meidän lähipiiriämme ei ole haitannut, että olemme tehneet ne muffinsivuokiin. Pienempiä leivoksia on oikeastaan mukavampi syödä. Itse tehdyt tortut ovat parempia kuin kaupasta ostetut ja ne voi kostuttaa makunsa mukaan sokerivedellä tai punssilla. Mainittakoon, että tuomiokapitulin ja pappissäädyn jäsen Runeberg vastusti puritaanista askeettisuutta ja maailmankielteisyyttä.

Ennen paastoon laskeutumista sietää juhlia. Sen lomassa on oiva aika nauttia kansallisrunoilijamme säkeistä ja pohtia hänen sanomaansa.