tiistai 23. kesäkuuta 2015

Lehtimiehen taakka

Tilaan Helsingin Sanomia. Lehti oli juhannuspyhien aikaan maininnut verkkosivuillaan Berkeleyn, Princetonin ja Stanfordin yliopistojen tutkimuksesta, jonka mukaan meneillään on kuudes sukupuuttoaalto ja että ihminen on vaarassa kuolla sukupuuttoon lähitulevaisuudessa. Aiheen tiimoilta haastateltiin myös akatemiaprofessori Ilkka Hanskia, joka kertoo ympäristötuhoista ja harmittelee sitä, että ihmiset ovat turtuneet niistä kertoviin uutisiin.

Pentti Linkola kirjoitti ympäristötuhouutisoinnista vuonna 1989:
On huikaisevaa lukea jokin maapallonluokan keskeinen uutinen Helsingin Sanomain yhden palstan pikku-uutisten joukossa – – Aivan samoin kuin tiedottajat itse mieltävät ympäristövauriot uutisiksi uutisten joukossa, samoin ne sitten käsittää kansalaisten enemmistö. – – Elämä tietysti jatkuu niin kuin aina ennekin, ainahan onnettomuuksia ja epäkohtia on ollut.”
Pentti Linkola esseessään Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Samanniminen teos, WSOY, 1989. Sivu 170.
Suurimmankaan luokan ympäristötuhouutiset eivät näytä olevan enää edes uutisia uutisten joukossa vaan pelkkiä sivuhuomioita, joita ei tarvitse edes lehteen painaa. Helsingin Sanomat julkaisi sukupuuttouutisensa ja siihen liittyvän Hanskin haastattelun juhannuksena. Jutut ilmestyivät siis verkossa niille, jotka osasivat ne sieltä etsiä. Me tilaajat emme kuitenkaan saaneet juttuja luettavaksemme. Lehti ei ilmestynyt juhannuspyhinä. Maanantaina, kun lehti ilmestyi, ykkösaiheeksi oli nostettu ”Polkupyörä on Helsingissä nopein lyhyillä matkoilla”. Tämä oli myös tiedesivujen pääuutinen. Etusivulla mainittiin myös Venäjän meijeritalouden kasvusta, Veijo Meren kuolemasta ja siitä, että joku opo oli suositellut tummaihoiselle tytölle lähihoitajan uraa, vaikka hän haluaisi lääkäriksi. Lehti katsoi nämä ja monet muut aiheet tarpeellisemmiksi painaa kuin se, että ihminen kuolee lähitulevaisuudessa sukupuuttoon. Uutista ei painettu ollenkaan.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Umpikuja

Sisäasiainministeri Orpo totesi Yleisradion haastattelussa, että EU-komissio aikoo siirtää Välimeren yli tulevia turvapaikanhakijoita tasaisesti ympäri Unionia. Tavallisesti tämä vaatisi kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän, mutta komissio aikoo vedota siihen, että käynnissä on hätätila, jolloin hyväksymiseen riittää määräenemmistö. Orvon mukaan ”näyttää siltä, että määräenemmistö Euroopassa on tämän velvoittamisen takana”. Suomi vastustaa pakollista turvapaikanhakijoiden taakanjakoa (sitä sanaa siitä tosiaan käytetään), mutta ministeri Orpo toteaa haastattelussa, että ”saattaa olla, että riippumatta meidän kannastamme tämä velvoite tulee”.

Unionin taakanjakomekanismi olisi välittömästi luultavasti vain pieni muutos nykytilaan. Ensimmäisellä kaksivuotiskaudella Suomen tulisi ottaa noin 800 turvapaikanhakijaa ja noin 300 pakolaista. On ollut puhetta, että Suomi leikkaisi vastaavasti pakolaiskiintiötään, jolloin Suomen maahanmuuton määrä ei lisääntyisi. Kuitenkin se, että suunnitelman ensimmäinen kausi kestää kaksi vuotta eikä Suomen kannalla ole asiassa merkitystä, osoittaa, että järjestelmä on tarkoitettu pysyväksi. Se siirtää päätösvallan Suomen maahanmuuttopolitiikasta Brysseliin. Sen jälkeen suomalaiset eivät voi enää vaikuttaa siihen, millainen maa Suomi tulevaisuudessa on.

Suomen hallitus ja siis myös eduskunta vastustavat komission esittämää taakanjakomekanismia. Sitä vastustaa myös Suomen kansa (60 prosenttia vastustaa, 31 prosenttia kannattaa, HS 14.6.2015 s. A16). Tämän näkemyksen mukaisesti suomalaiset valitsivat itselleen kansanedustajat, jotka eivät taakanjakoa kannata, ja tätä heijastaen Suomeen on muodostettu hallitus, joka myös vastustaa sitä.

Europarlamentilla ei ole tässä asiassa toimivaltaa, joten europarlamenttivaalien tuloksilla ei ole väliä. Jos komissio vetoaa hätätilaan, myöskään Suomen hallituksen, ministerien ja eduskunnan tahdolla ei ole väliä. Asia päätetään Brysselistä riippumatta siitä, mitä mieltä Suomen kansa, Suomen valtio ja kaikki Suomen valtiolliset instanssit ovat. Suomi on alistettu ja lyöty. Poliitikot eivät voi tehdä asialle mitään.

Olen tähän asti pitänyt äänestyspäätöstä tehdessäni tärkeysjärjestyksessä seuraavia kriteereitä:

  1. Maailman vakavin ongelma on liikakansoitus. Maapallon väkiluku on saatava laskemaan.
  2. Vallalla oleva talousjärjestelmä on itsetuhoinen. On siirryttävä teollisuusyhteiskunnasta maatalousyhteiskuntaan.
  3. Ekokatastrofi aiheuttaa laajaa tuhoa, joka ei ole enää vältettävissä. Tässä tilanteessa on yritettävä pelastaa, mitä pelastettavissa on. Suomen on pysyttävä mahdollisimman erillään maailman ongelmista.

Kohtia yksi ja kaksi ei ole mahdollista edistää äänestämällä. Olen turvautunut siihen, että kohtaan kolme liittyy kuitenkin sellaista tervettä kansallista itsekkyyttä, että sen ajaminen on mahdollista. Olen äänestänyt perussuomalaisia, koska siten on mahdollista estää Suomea menemästä mukaan ehkä ainakin kaikista pahimpiin Unionin hullutuksiin. Ennen kaikkea puolue vastustaa humanitaarista maahanmuuttoa. Massasiirtolaisuus kehitysmaista Eurooppaan kytkee Euroopan lopullisesti pahenevan väestökriisin kanssa kamppailevien kehitysmaiden kohtaloon. Jos Afrikka ja Lähi-itä romahtavat, meidän eurooppalaisten velvollisuus jälkipolviamme ja ihmiskuntaa kohtaan on, että emme anna Euroopan romahtaa niiden mukana.

Jos komissio toimii kuten se Orvon mukaan näyttäisi toimivan, kohtaa kolmekaan ei ole enää mahdollista edistää äänestämällä. Kansan tahdolla, vaaleilla ja parlamentaarisesti toimineella, maltillisella maahanmuuttokritiikillä ei ole enää mitään arvoa. Äänestämisestä tulee turhaa.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Työ ja rahan arvo

Perustulo on useasti ehdotettu sosiaalituki, jossa kaikille jaettaisiin kuukausittain tietty rahasumma. Sen tarkoitus on yksinkertaistaa tukiviidakkoa ja helpottaa töihin menoa, kun tuet eivät loppuisi, kun työn ottaa vastaan. Nämä tavoitteet ovat erittäin kannatettavia ja perustulo olisikin varmasti parempi kuin nykyinen sosiaaliturva. En kuitenkaan voi kannattaa perustuloa, koska on moraalisesti väärin, että ihminen saa rahaa tekemättä sen eteen mitään. Toimeentulo tulee aina työn tuloksena. Jos kukaan ei hikoile ja kuoki perunamaata, syksyllä ei ole perunoita mitä syödä.

Työnteon ja tulojen suhde saisi olla konkreettisempi kuin se nykyään on. On sääli, että palkat maksetaan nykyään useimmiten suoraan pankkitileille, joista rahat vielä käytetään usein edelleen korttimaksuilla. Kun työnantaja antaa työntekijälle työpäivän tai -kuukauden päätteeksi nipun seteleitä, kumpikaan ei unohda, mistä rahat ovat lähtöisin: tehdyn työn määrästä. Raha ei ole pelkkää paperia tai bittejä, vaan se on tuotettu jollain tavalla. Tämä luo rahan arvon.

Olisi hyvä, jos kaikissa ammateissa palkka maksettaisiin mahdollisuuksien mukaan joko tunti- tai urakkapalkkana. Ihmisille pitää maksaa siitä työstä, jonka he tekevät. Säännöllinen, kuukausittainen ja vakioitu tilille tuleva rahasumma kadottaa ajatuksen, että tehdyn työn määrä vaikuttaa palkkaan. Lomista ei pitäisi maksaa palkkaa. Miksi ihmeessä niistä maksetaankaan? Maksaako joku yrittäjälle siitä, että hän ei tee mitään? Kolmikantasopimuksella pitäisi sopia, että vain työnteosta maksetaan, mutta palkkoja nostettaisiin vastaavasti. Tämä olisi kaikkien etu, sillä kun työnantajan ei pitäisi enää maksaa siitä, että työntekijä on sairaana, lomailee tai jää ennen pitkää eläkkeelle, palkkaamisen kynnys olisi pienempi. Työntekijöiden olisi helpompi saada töitä.

Nykyisessä järjestelmässä työnantaja maksaa työntekijästä palkan ja vielä saman verran muita menoja. No mutta tietenkin, sillä tämä on työntekijän etu. Muutenhan kapitalistiriistäjä sortaisi häntä minkä ehtisi. Ja höpönpöpön pöppö. Työnteettämisen sivukustannukset aiheuttavat haittaa myös työntekijöille – etenkin heikommassa asemassa oleville. Ne ovat vain paikkansa työelämässä vakiinnuttaneiden kokoaikaisten, vakituisten ja hyvin järjestäytyneiden työntekijöiden etu. Minkä vuoksi ay-liike puolustaa niitä henkeen ja vereen. Saavutetuista eduista kun ei takuulla luovuta. Sääli niille nuorille naisille, joita ei viitsitä palkata, koska he ovat työnantajalle riski: jos he perustavat perheen, heistä on työnantajalle menoja vaikka he eivät töitä teekään. Sääli niille opiskelijoille, jotka haluaisivat tehdä opintojen ohessa vaikka kymmentuntista työviikkoa – sellaista ei sivukulujen vuoksi kannata teettää, joten häntä ei palkata.

Oikeudenmukainen ratkaisu olisi, että valtio maksaisi ne sosiaalituet, jotka se katsoo hyväksi maksaa. Ei työnantaja. Jos valtio katsoo, että äitiyslomalaisille pitää antaa rahallista tukea, sen pitää maksaa ne itse eikä pakottaa muita maksamaan niitä. Jos valtio katsoo, että vanhuksille pitää maksaa eläkkeitä, sen pitää maksaa ne itse.

Työeläke pitäisi lakkauttaa. Vanhuksille pitää maksaa kansaneläke, jolla he tulevat toimeen. Ei enempää eikä vähempää. Miksi valtio on sumplinut eläkejärjestelmän, jossa paremmin tienaavat saavat parempaa eläkettä? Jos henkilö tienaa hyvin, hän voi säästää vanhuuden varalle. Eläke on vanhusten toimeentuloa varten, mutta työeläkkeen tarkoitus on pitää hänet samassa tuloluokassa loppuelämän ajan.

Konkreettisuuden tuntua tarvittaisiin tulojen lisäksi myös kuluihin. Miesten hiustenleikkuu maksaa kolmekymmentä euroa. Sillä saa hienossa ravintolassa kokolihapihvin. Maataloustuet painavat ruoan hintaa alas, kun taas parturi joutuu maksamaan hiustenleikkuusta arvonlisäveron, tuloveron ja yhteisöveron. Kumpikaan hinta ei kuvasta tuotteen ”todellista” hintaa: sitä, kuinka paljon työtä siihen on käytetty. Lopputulos: maanviljelijä ja parturi näkevät tolkuttomasti vaivaa täytellessään erilaisia kaavakkeita, kun heidän pitäisi saada keskittyä työnsä tekemiseen.

Muutama vuosi sitten sähkölaskutus muuttui niin, että tasaerälaskutuksesta siirryttiin kulutuspohjaisiin laskuihin. Valitusta syntyi siitä, että talvella lasku oli paljon suurempi kuin kesällä. Vuosilasku oli siis yhä sama. Juuri tällaisia maksujen pitäisi olla: ihmisten tulee maksaa siitä, minkä he käyttävät. Koko muutoksen syynä oli EU-suositukset, joiden tarkoitus oli saada kuluttajat tietoiseksi sähkölaskuistaan ja säästämään sähköä.

Fortum ehdotti kuluttajille, että nämä voisivat säästää rahaa, jotta heillä sitten on sitä jäljellä kun lasku tulee. On tragikoomista, että aikuisia ihmisiä pitää julkisuudessa neuvoa säästämään rahojaan. Onneksi Maaseudun Tulevaisuus ei vielä ole tehnyt juttua, jossa takalla lämpiävien talojen omistajat valittavat siitä, että talvella polttopuita kuluu enemmän kuin kesällä.