Asun
Kivistönkulmalla Mäntsälän ja Hyvinkään rajalla, lähin
suurempi kylä on Hyvinkään Kaukas. 1700-luvulla alueella sijainnut
Kaukasten tila jaettiin Kivistön ja Savelan taloiksi. Savelan talo
on yhä Kaukasissa ja se viljelee omat peltonsa. Kivistön talon
maista on lohkottu tämä meidän kulmakuntamme. Vaimoni on omaa
sukuaan Kivistö ja tila, jolla me asumme, on lohkottu Kivistön
tilasta vaimoni isoisoisän aikaan. Kivistön tilaa pidetään suvun
vanhana kotipaikkana. Talo on ollut pitkään tyhjillään ja
huonossa kunnossa. Surullisena se repsotti kulmakunnan keskellä, ovi
oli jätetty auki. Don Rosan Roope
Ankan elämän ja tekojen
alussa Roopen isä vie poikansa klaanin kotilinnalle ja kertoo tälle
suvun historiasta:
”Ankkapurha,
poikaseni, on karuimpia ja lohduttomimpia maatilkkuja koko
Skotlannissa. Mahtava MacAnkan klaani päätti muinoin rakentaa sinne
linnansa. Mutta paikka on ollut hylättynä aina 17. vuosisadalta
saakka. Vain maakotkat pesivät sen ylväissä vartiotorneissa
seuraten vaiteliaina ruohon ja saniaisten valloitustyötä. Riekot ja
metsäkanat lymyilevät sukukalmiston kanervikon seassa jylhien
muurien varjossa. Tämä on surullinen näky, poikaseni, mutta sinun
on aika kuulla esi-isistämme. Onhan huomenna jo kymmenes
syntymäpäiväsi.”
– Fergus
MacAnkka pojalleen Roope MacAnkalle Don Rosan sarjakuvatarinassa
”Klaaninsa viimeinen”. Jukka Lindforsin suomennos, Don
Rosan koottujen
toimituksen tarkistama versio.
Kuunnellessani
Tuomas Holopaisen kappaletta ”Glasgow 1877”, joka on tehty tuon
Rosan tarinan mukaan, olin ajatellut, että kun oman poikani
kymmenennen syntymäpäivän aatto koittaa, vien hänet Kivistön talolle ja
kerron suvun historiasta.
Miksi?
On tärkeä tuntea kuuluvansa johonkin. Ihmisen surullinen kohtalo on
elää aikansa tietoisena siitä, että jonakin päivänä kuolema
koittaa ja kaikki päättyy. Kuolema on ainoa asia, jota yksikään
meistä ei voi välttää, ja sen ymmärtäminen on järkyttävää
ja ahdistavaa. On lohdullista tietää, että vaikka omalta osaltaan
kaikki väistämättä päättyykin, maailmassa vallitsee kuitenkin
tietynlainen jatkuvuus. Aiemmat polvet ovat kulkeneet samaa
kylänraittia, syöneet samassa maassa viljeltyä viljaa ja pohtineet
samoja asioita kuin me tänään. Kun minusta aika jättää, poikani
elää samalla kulmakunnalla, samoissa rakennuksissa ja kiittää
minua perinnöstään. Hänen jälkeensä tulee sukupolvi toisensa
jälkeen, ja vaikka eri aikoina keskustellaan hieman eri asioista,
taidetta tehdään hiukan eri tavoin ja vaatteet ovat erilaisia,
sukupolvien ketju ei katkea, vaan kulttuuri jatkuu ja perintömme
säilyy.
”On
isät täällä taistelleet
ja
uskoneet ja toivoneet.
Me
saimme saman asunnon,
ja
samat vaiheet meidän on.
Ja
meidän polkuamme saa
taas
lapsemmekin taivaltaa.
He
kyntää kerran peltomme
ja
uskoo kuin me uskomme.”
–
J. L. Runeberg, ”Sun
kätes, Herra, voimakkaan”, virsi 577 vuoden 1986 virsikirjassa.
Suomentanut Väinö Havas, virsikirjaan vuonna 1938.
Tällainen
on ihannemaailma: turvallinen ja ymmärrettävä. Ihmisen kokoinen.
Hyvä yhteiskunta on staattinen, siinä asiat pysyvät samoissa
uomissa vuosisadasta toiseen. Jokainen tietää paikkansa, tietää
mistä on tullut ja pystyy suhtautumaan tulevaisuuteen luottavin
mielin.
Kivistön
talo purettiin tänä keväänä. Taloja on purettu ja niitä on
rapistunut ja romahtanut toki maailman sivu, mutta tämän talon
katoaminen katkaisi sellaisen jatkumon, joka oli minulle ja
Kivistönkulmalle läheinen. Se saa mietteliääksi. Kivistön hirret
on päivätty 1700-luvulle. Talo oli siis rakenteiltaan yhtä vanha
kuin tilakin, yli kahdensadan vuoden takaa. Kulmakunta on nyt
menettänyt keskeisen kulttuuriperintönsä. Vaimoni suvun
historiasta on aistittavissa enää 1900-luvun jäljet.
|
Kivistön talo huhtikuussa 2015. Vasemmalla savupiippu, oikealla tilan aitta. |
1900-luvulta
alkoi nykyaika, jolle juurettomuus on ominaista. Maailma on
rakennettu uudestaan ja ihmiskunta on aloittanut alusta. Teollinen
yhteiskunta ja ennennäkemätön väkimäärä ovat edellyttäneet
toisenlaista todellisuutta: ennen ajettiin hevoskärryillä
kylänraittia kylän ja tilojen pihojen läpi, nykyään sujahdetaan
autolla ohitustietä kylän ohi. Kaupungistuminen on ollut niin
voimakasta, että nykyajan ihmisten on pitänyt rakentaa tyhjästä
massiiviset esikaupunkialueet, joihin ihmiset voidaan asuttaa.
Tekninen kehitys on tehnyt yhteiskunnastamme kovin erilaisen ja
maailmastamme kovin erinäköisen. Monella tapaa nykyaika on
irtautunut sukupolvien ketjusta, katkaissut kulttuurin jatkuvuuden ja
luonut oman maailmansa.
Miksi?
Onko sitä mielekästä kysyä? Kehityksen suuret linjat eivät ole
kenenkään suunnittelemia. Nyt olemme kuitenkin tilanteessa, jossa
ylisuuri ihmiskunta ja teollinen yhteiskunta ovat osoittaneet
johtavansa hallitsemattomaan ongelmaryppääseen: meneillään on
muun muassa kuudes sukupuuttoaalto, ilmastonmuutos, aavikoituminen,
metsäkato, veden vähyys ja pilaantuminen sekä luonnonvarojen kuten
öljyn loppuminen, mistä aiheutuu yhteiskunnallisia ongelmia. On
epäselvää, missä määrin nämä ongelmat ovat ratkaistavissa.
Ihmiskunta
onnistui elämään tässä maailmassa tuhansia ja tuhansia vuosia
ilman, että se uhkasi koko biosfäärin tasapainoa. Elämä ei ole
leikin asia, vaan se on arvokkainta, mitä maailmankaikkeudessa on.
Elämää ei tiedetä olevan missään muualla kuin maapallolla. Onko
meillä varaa ottaa riski, että se tuhoutuu? Ennen vanhaan omaa
kuolemaansa pystyi pitämään luonnollisena. Oli mahdollista
ajatella, että olen elänyt oman aikani, mutta jälkeeni jää
poikani, jonka jälkeen jää vielä hänen poikansa, eikä mikään
oikeastaan pääty, vaan se, mitä edustamme, kulttuurimme ja meidän
maailmamme, jatkaa olemassaoloaan. Tämä mahdollisuus on meiltä nyt
viety. Nykyinen kehitys johtaa umpikujaan. Tulevaisuudessa ei häämötä
lohdullinen jatkuvuus ja varmuus sukupolvien ketjusta, vaan
hallitsematon katastrofien sarja. Päättyykö meidän myötä
kaikki? Miten suhtautua kuolemaan, joka ei olekaan vain oman itsensä
loppu, vaan koko tuntemamme maailman loppu?