Sana saapuu Hyvinkäälle

Lähiseutuni paikkakunnista Mäntsälä, Tuusula, Hausjärvi, Nurmijärvi ja Loppi ovat vanhoja pitäjiä, joilla on vanhat kirkot ja kirkonkylät. Näille seuduille on vuosisatojen kuluessa muodostunut kirkon kautta kulkevia kylänraitteja. Elämä muovautui sen mukaan, että kylän keskellä oli kirkko. Pitäjän muille kylille kirkonkylä oli erikoisasemassa – kaikki tunsivat kirkonkylän ja oman pitäjän kirkon siluetin. Aikana, jolloin muut rakennukset olivat lähinnä pieniä puutaloja, oli korkeimman mäen päällä kohoava suuri rakennus torneineen katseen vangitseva näky. Olenkin pohtinut, mikä on ollut kirkon – siis rakennuksen, ei koko kristillisen kirkon – merkitys ihmisten elämässä ja ajatuksissa. Kirkko yleisesti on tietenkin merkittävä tekijä koko Euroopan historiassa, mutta abstrakti mahti ”tuolla jossain” vaikuttaa toisella tavalla kuin siitä jatkuvasti sekä pyhänä että arkena muistuttava jylhä taideteos.

Olisi mielenkiintoista verrata näiden vanhojen pitäjien uskonnollista kehitystä siihen, millaista elo oli rautatien varren uusilla paikkakunnilla, Riihimäellä, Hyvinkäällä, Järvenpäässä ja Keravalla, ennen kuin ne saivat kirkkonsa ja niiden hengellinen elämä vakiintui. Suuria muutos- ja murrosvaiheita tutkiessa on hyvä kiinnittää huomiota siihen, mitä ihmiset kaipasivat. Kun yhteisöt hajosivat ja uusia rakennettiin, millaisia niistä rakennettiin, kun ne puhtaalta pöydältä tehtiin? Kun uusia paikkakuntia muodostui, millaisia ajatuksia oli ihmisillä, jotka niitä rakensivat?

Harvaan asutulle alueelle kylien laitamille rakentuneet asemankylät ovat malliesimerkki siitä, kuinka uusi yhteisö syntyy. Vanhojen pitäjäläisten suvut ovat asuneet seudulla iät kaiket ja he ovat kasvaneet osaksi monimutkaisia sosiaalisia verkostoja, joihin he voivat tukeutua. Asemankyläläiset eivät kuuluneet maaseudun traditionaalisiin yhteisöihin. Heitä ei haluttu ottaa virallisestikaan seurakuntalaisiksi, sillä aikana ennen nykyistä sosiaalivaltiobyrokratiaa oli vieras ajatus, että epämääräinen ”julkinen valta” olisi vastuusta ihmisistä. ”Kunnalliset palvelut” kytkeytyivät siihen, että autettavat henkilöt tunnettiin henkilöinä ja he kuuluivat samoihin piireihin, joissa koko elämä elettiin muutenkin. Tuttujen, jopa kaukaisten tuttujen mutta yhtä kaikki tuttujen, auttaminen on luonteeltaan eri asia kuin verojen maksaminen, niiden kanto pääkaupunkiin ja sanomalehdestä mahdollisesti saatava usko siihen, että niitä käytetään hyvin.

Kun uudet paikkakunnat rakennettiin, samalla rakennettiin myös niiden sosiaaliset verkostot. Mutta samaan tapaan kuin entisistä yhteisöistään irti repäistyt ihmiset tarvitsivat uuden yhteisön johon kuulua, vaikuttaa siltä, että perinteisestä kirkon yhteydestä irtaantuneet kokivat tärkeäksi, että heillä oli kirkko ja uskonto. Uusia kirkkoja rakennettiin ja Sanaa levitettiin – sille oli tarve. Ihmettelin aikoinaan ystävälleni (terveiset Paulille), että miksi ateistiset ja kirkonvastaiset bolševikit käyttivät kristillistä retoriikkaa. Uuden, uljaan maailman jo sarastaessa Lenin esitettiin ”johtajaksi Jumalan armosta”. Ystäväni vastasi tähän, että jotkut ihmiset tarvitsivat sitä Jumalan armoa. Tämän ymmärtämisessä piilee suuri viisaus. Vallankumouksen ja sisällissodan kaaoksessa tarvitaan uskoa ja toivoa, turvaa. Kirkot voi purkaa ja uskonnon kieltää, mutta ihmisten tunteet ja tarpeet tulevat aina olemaan ihmisten tunteita ja tarpeita.

Uudessa yhteisössä, jonka hengellinen elämä rakennetaan alusta, saa lahkolaisuus helposti sijaa. Jos ei ole traditioita, niiden varaan ei voi rakentaa. Niinpä pitää muotoilla hyvä, oikea ja puhdas oppi. Jos kirkko ei tule heti mukaan, kun yhteisöä perustetaan, maallikkoliikkeet ja puritanismi ovat luonnollinen seuraus. Traditionaalisessa Euroopassa toisinaan ihmetellään amerikkalaisten uskonkiihkoa, fundamentalismia ja kalvinistista barbaarisuutta. En malta olla toteamatta, että tietenkin – Amerikkahan on perustettu. Sen perustivat sekalainen joukko ihmisiä, jotka tarvitsivat Jumalaa. Ruotsalaiset toivat Suomeen mukana katolisen kirkon, joka sai juurtua satojen vuosien ajan ja sitten taas vuosisadan ajan kehittyä luterilaiseksi kirkoksi. Amerikkalaiset eivät saaneet kirkkoa mukanaan, he perustivat ne itse. Ja sen huomaa.

Ennen kuin Suomen ensimmäinen rautatie valmistui vuonna 1862, nykyinen Hyvinkään keskusta oli viiden kilometrin päässä sijaitsevan Hyvinkäänkylän ulkoniittyjä. Rautatie kulki Nurmijärven ja Hausjärven kuntien rajaa pitkin eikä tullut yhteenkään pitäjien kylistä. Hyvinkää oli Helsinki–Hämeenlinna-radan puolenvälin asema, jossa juna pysähtyi pidempään ja täytti halkokuormansa. Pieneen asemakylään alkoi kehittyä teollisuutta, ja 1800-luvun lopussa asemantienoo alkoi toden teolla kasvaa. Paikallishistoriikin mukaan vaikuttaa siltä, että herätysliikkeet olivat suosittuja. Hyvinkää kärsi tyypillisistä juurettomuuden oireista, kun eri puolilta pakkautuneet ihmiset ryyppäsivät ja tappelivat – historiikki kuvaa Hyvinkään kaupungin varhaisvaihetta ”villiksi länneksi”. Paikkakunta oli hedelmällistä maaperää Jumalan sanalle, joka ensiksi löysi paikalle evankelisen liikkeen muodossa. 1910-luvulla perustettiin Hyvinkään seurakunta ja evankelinen liike hiipui.

Olivatko herätysliikkeet suosittuja myös muualla Nurmijärvellä? Kerrotaanko Hyvinkään historian osalta herätysliikkeistä paljon vain siksi, että muutakaan ei ollut, vai oliko liikkeillä suurempi jalansija syrjäkylällä kuin kirkonkylällä? Voisin kuvitella, että oli, mutta en ole tutkinut asiaa. Samaan aikaan, kun syrjäkylällä kasvoi tuleva Hyvinkään kaupunki, kirjailija Aleksis Kivi kirjoitti pitäjän keskiseuduille sijoittuvan romaanin, josta saa käsityksen, että herätysliikkeistä oltiin tietoisia, mutta ne olivat erikoinen asia. Seitsemän veljeksen lopuksi Juhani kääntyy körttiläiseksi. Kiven romaanissa herätysliikehdintää siis oli pitäjän rintamaillakin – mutta muut pitäjäläiset kummastelevat Juhanin päätöstä, mistä saa kuvan, että eivät ne suuressa suosiossa olleet.

Miksi olisivat olleetkaan? Nurmijärveläisillä oli oma kirkkonsa, jossa he olivat vanhastaan käyneet. Hyvinkääläiset eivät oikein kuuluneet minkään kirkon vaikutuspiiriin ja olivat niistä kaukana. Hyvinkää alkoi lipua valtavirtaluterilaisuuden helmoihin, kun rautatieasemalla järjestetyistä kirkonmenoista päästiin vuonna 1896 (melkein) oikeaan kirkkoon. Paikkakuntalaisten rakentama rakennus vihittiin tuolloin rukoushuoneeksi ja kirkoksi vasta 1978, mutta se oli hieno rakennus ja sitä kutsuttiin sen arvolle sopivasti ”Hyvinkään kirkoksi”. Vaikka Hyvinkää sai oman kirkon, piti vielä erikseen ponnistella että saatiin joku sinne jumalanpalveluksia pitämään. Emäseurakunnasta ei usein keretty toimittamaan pitäjän laitamien kirkonmenoja, joten hyvinkääläiset joutuivat odottamaan, että Suomen luterilainen kirkko tulisi sinne, minne kirkkorakennus oli jo tullut. Kun niin lopulta kävi, seurakunnan toiminnasta tuli hallitsevaa ja herätysliikkeet alkoivat painua enemmän taka-alalle.

Kirkonvastaiset katsovat, että kirkko ja uskonto ovat ihmisten sumuttamista ja johtamista harhaan. Hyvinkään historiaa lukemalla tulee päinvastainen tunne. Ihmiset etsivät jotakin, he haluavat tulla kosketuksiin jonkin itseään suuremman kanssa. Kun luterilaisen kirkon aika ei riitä hyvinkääläisille, he perustavat oman kirkkonsa. Perustiko luterilainen kirkko Hyvinkäälle seurakunnan saadakseen alueen valtaansa ja kontrolliinsa? Ei, vaan hyvinkääläiset perustivat itse itselleen seurakunnan saadakseen Sanan osakseen. Suomen kirkko tuli Hyvinkäälle, kun se pystyi sinne tulemaan ja kun sen oli mielekästä tulla. Mutta Sana saapui Hyvinkäälle, koska hyvinkääläiset olivat sen tarpeessa.

Hyvinkään vanha kirkko