Joulu
on lopullisesti ohi ja Yliopistossakin alkaa taas täysipainoinen opiskelu. Minulla
alkoi tällä viikolla neljä kurssia: kulttuurintutkimuksen metodeista ja
teorioista, yliopistonlehtori Mirkka Lappalaisen pitämät kurssit historian
lähteistä sekä ilmaston ja ihmisen suhteesta ja 1800-luvun lopun Eurooppaa (ja
Venäjää) käsittelevä luentosarja. Viimeksi mainitun kurssin luennoitsija on professori
M. Klinge.
Olen
lukenut monia professori Klingen teoksista, ja ne antoivat minulle ratkaisevan
sysäyksen päätökselleni hakea historian opiskelijaksi. Olen kuullut professori
Klingen puhuvan aiemmin, kirjamessuilla, missä yhteydessä olemme myös lyhyesti
tavanneet. Hänen teemansa, tyylinsä ja aiheensa eivät siis ole yllättäneet. Sen
sijaan sain nyt etuoikeuden olla hänen oppilaanaan. Professori Klinge on
monesti halunnut tuoda esiin rooliaan opettajana, joten on mielenkiintoista
saada hänen kirjojensa lukemisen lisäksi kuulla hänen luentojaan – ja tutustua
hänen pedagogiaansa, joka ilmenee luentojen sisällön lisäksi niiden muodossa.
Professori
Klinge on vanhanaikainen ja elitistinen hahmo, minkä vuoksi jotkut suhtautuvat
häneen varauksellisesti, osin huvittuneesti, osin pelonsekaisestikin. Hänen
vaatimansa ja vaalimansa käytöstavat ovat ehkä vanhanaikaisia, mutta
muistamisen arvoisia. Puhujan on hyvä seistä ja sanoa asiansa kuuluvasti. Jos
ei ole oppinut ottamaan lakkiaan päästä sisälle tullessa, on ehkä hyvä että
asiasta viimeistään yliopistossa sanotaan. Käsittämätöntä on, kuinka hukassa
käytöstavat joillakin ovat…
Huomautuksistaan
huolimatta en osaa pitää professori Klingeä ankarana miehenä. Panin merkille,
kuinka hän pyrki saamaan meidät tuntemaan itsemme osaksi akateemista yhteisöä.
Ensimmäisen luentonsa aluksi hän kutsui meitä nuorisomme parhaimmistoksi. Hän
herätti meissä ylpeyttä kertomalla, kuinka hän aikoinaan valvoi historian
laitoksen muuttoa nykyisiin tiloihinsa Topelian yläkertaan. Nimenomaan
yläkertaan, koska siellä ovat arvotilat ja siellä siis historian laitoksen
kuuluu olla. Alakerrassa ovat palvelusväen tilat, keittiöt ja sellaiset, joten
Renvall-instituutti sopi sinne paremmin. Professori Klinge kertoi, että
luentosalimme oli alun perin kantonistikoulun kappeli ja toi esille Porthanin
ja Voltairen patsaat, jotka hän oli hankkinut salin etuosaan. Voimme kertoa
muille, että meillä Helsingin Yliopistossa opiskellaan tällaisissa tiloissa!
Hän myös kehotti meitä osallistumaan osakuntatoimintaan ja käymään
väitöstilaisuuksissa. Professori painotti, että kuningatar Kristiina on meidän kuningattaremme, johon kannattaa
sitoutua ja jota kannattaa pitää esillä. Sama asia koskee keisari Aleksanteri
I:tä, jonka nimeä Yliopistomme – ainoana koko imperiumissa – sai kunnian kantaa.
Professori Klinge ei tietenkään kertonut näitä asioita niinkään historiallisten
faktojen vuoksi kuin luodakseen yhteishenkeä ylioppilaiden keskuuteen.
Näillä
ensimmäisillä luennoilla professori Klinge on pohjustanut luentosarjan
keskeistä aihetta, 1800-luvun lopun kirjallista kulttuuria. Hän kertoi
muutoksesta toisaalta tekniikassa, toisaalta lukijoissa, ja toi näin esiin,
että historiaa ei kannata jakaa osiin vaan asioita tulee tarkastella useista
näkökulmista. Vanhasta kirjallisuudesta puhuessaan hän jakoi taas neuvoja –
mikä onkin eräs kurssin päätarkoituksista, kuten hän ensimmäisen luentonsa
aluksi antoi ymmärtää. Emeritusprofessori ei pidä luentoja varmastikaan vain siksi,
että muu henkilökunta on liian kiireistä. Professori Klinge kertoi
tavoitteekseen tuoda esiin näkökulmia ja metodeja, joista emme muuten kuulisi.
Henkilöt ovat erilaisia ja painottavat eri asioita. Kirjoihin liittyen
professori kehotti meitä käymään kirpputoreilla. Vanhat kirjat ovat nykyään
halpoja, joten historiallisen kirjaston kokoamisesta on tullut helpompaa.
Tutkiminen, kirjoittaminen ja pohtiminen on helpompaa, kun teokset ovat
käsillä. Mieleni teki sanoa, että kyllähän minä kirjoja voisin ostaa, mutta kun
tila alkaa loppua. Kirjat ovat halpoja, mutta kirjastoa minulla ei valitettavasti
ole…
Kirjojen
lukijan pitää tietenkin osata lukea niitä. Professori Klinge kehottikin kaikkia
hankkimaan laajan kielitaidon. Tässäkin hän kannusti ja tuli vastaan:
historioitsija tarvitsee lukutaitoa, ei keskustelutaitoa. Eikä lukutaidonkaan
tarvitse olla täydellistä, sitä varten ovat sanakirjat. Auttava taito useassa
kielessä on jo valtava etu. Tärkeintä on utelias asenne: pitää ajatella, että
pystyn kyllä tähänkin ja että tämänkin voin oppia.
Professori
Klingen puheet herättivät halun käydä Hagelstamilla ja muissa
antikvariaateissa, väitöstilaisuuksissa ja nähdä kaikkea – hän kehotti
ohimennen myös käymään ”meidän kirkossamme” (historian laitoksen vieressä
sijaitsevassa ortodoksisessa Pyhän Kolminaisuuden kirkossa) liturgiassa!
Luennot vaikuttivat spontaanilta tajunnanvirralta, mutta aloin miettiä niiltä
poistuessani, että nehän loppuivat minuutilleen ajallaan. Professori Klinge
siirtyi asiasta toiseen ja puhui ilman paperia, mutta luennot tuskin olivat
suunnittelemattomia. Niiden takaa kun pilkistää hyvinkin tietoinen ja
jäsennelty sanoma, jonka vanha professori haluaa uudelle polvelle välittää.
Marjukka
Painilan maalaama professori Klingen muotokuva tarkkailee meitä
luentosalin perältä kun elävä Klinge luennoi salin edessä.