Viime vuosina
suomalaiset ovat heränneet, vaikkakin ehkä vain pikkuhiljaa, siihen
tosiasiaan, että Euroopan yli hyökyvä siirtolaisaalto koskettaa meitäkin
ja on meille vakava uhka. Suuri yleisö on nähnyt maahanmuuton
erillisenä asiana, poliittisena kysymyksenä muiden joukossa. Moni on
huomauttanut, että väestömme vaihtuminen on mitä merkittävin ilmiö eikä
sitä voi tarkastella erillisenä kysymyksenä vaan se vaikuttaa kaikkien
muiden poliittisten kysymysten käsittelyyn ja luo niille pohjan. Meidän
on käsiteltävä väestönvaihdosta, jos haluamme säilyttää sen Suomen,
jonka tunnemme, jos haluamme että kansa nimeltä suomalaiset on olemassa
tulevaisuudessakin ja jos haluamme, että se hallitsee omaa
kansallisvaltiotaan – ja jos haluamme, että tämä kansallisvaltiomme
pystyy käsittelemään ylipäätään mitään poliittisia kysymyksiä.
Maamme demografia on
muuttumassa ja tällä on valtava vaikutus Suomen tulevaisuuteen. Mikä
pistää miettimään: miten pärjäsimme kaikki nämä vuodet? Missä menimme
harhaan? Mitä enemmän asiaa miettii, sitä epätodennäköisemmältä
vaikuttaa, että vain satuimme tekemään pari virhettä
maahanmuuttolaeissamme ja -käytännöissämme, ja ryskis,
maahanmuutto-ongelma ilmaantui. Jos asia olisi niin, tilanteemme olisi
helposti korjattavissa. Mutta se ei vaikuta kovin helpolta. Emme ole
onnistuneet saamaan aikaan muutosta ja pysäyttämään suomalaisten osuuden
laskua maamme väestöstä. Mikään muukaan Euroopan maa – tai Yhdysvallat –
ei ole onnistunut väestönvaihdoksen pysäyttämisessä.
Tämä johtuu siitä, että
olemme muuttuneet. Emme ole enää sama, joka olimme, kun kestimme
vuosisatojen halki. Suomi on perinteisesti ollut poikkeuksellisen
homogeeninen maa ja olemme tunnistaneet sisä- ja ulkoryhmämme.
Nykyaikana yksilö on unohtanut juurensa ja perintönsä. Tämä on pitkään
jatkuneen modernisaation lopputulosta. Olemme unohtaneet keitä olemme,
koska olemme unohtaneet, mikä on luonnollista ja kuinka maailma toimii.
Ja ennen kaikkea: olemme unohtaneet Jumalan. Olemme unohtaneet, että on
jotain suurempaa. Että emme elä itsellemme vaan olemme osa suurempaa
tarinaa. Suomi on selviytynyt nälänhädästä, taudeista ja sodista
perivihollistamme Venäjää, paljon itseämme isompaa maata, vastaan. Ja
nyt, kun järjestäytymätöntä ylijäämäväestöä vain kävelee maahamme ja
kutsuu sitä oikeudekseen, huomaamme olevamme kyvyttömiä puolustautumaan.
Mitä edellisillä sukupolvilla oli, mitä meillä ei ole?
Heillä oli paljon
vähemmän aineellista hyvinvointia. Yleisesti ottaen monella heistä oli
saatavillaan paljon vähemmän tietoa maailmasta kuin nykyajan ihmisillä.
Mutta heillä oli jotain, mikä takasi heidän jatkuvuutensa kansana, aina
tähän päivään asti. Heillä oli Jumala kanssaan. Kuten sanoin,
suomalainen yhteiskunta on pitkään ollut etnisesti homogeeninen. Olemme
pitkään olleet myös uskonnollisesti homogeeninen maa. Nämä liittyvät
toisiinsa. Valtionkirkkojärjestelmä on ollut Pohjoismaissa vahva.
Viimeisen 500 vuoden ajan kansamme olemassaolon on turvannut
luterilainen kirkko. Se on antanut yhteiskunnallemme ja
elämäntavoillemme syvän ja lujan perustan. Maamme ei altistunut
häviämisen uhalle silloin, kun aloimme vastaanottamaan
turvapaikkahakemuksia, vaan silloin, kun valtio alkoi 1860-luvulta
lähtien soveltaa kansalaisiinsa uskonvapauden periaatetta. Tämä voidaan
nähdä mietona ja rauhallisena versiona Ranskan vallankumouksesta – kyse
ei ollut äkillisestä eikä väkivaltaisesta kehityksestä, mutta se johti
lopulta samaan lopputulokseen. Kansakuntamme perusta kyseenalaistettiin
ja otimme askeleen kaltevalle pinnalle, jota olemme siitä lähtien
luisuneet alemmas. Vuosisatojen ajan Euroopan kristityt kansat
onnistuivat vastustamaan turkkilaisten hyökkäyksiä. 1900-luvun myötä
koitti sekulaari ja rationaalinen nykyaika – ja Euroopan kuolema. Emme
nimittäin selviydy, jos emme turvaudu Jumalaan. Nykyinen yhteiskuntamme,
lakimme, ihmisoikeutemme ja kaikki vastaavat, näennäisesti niin vahvat
ja tärkeät, ovat ihmisten kirjoittamia. Ne ovat järkeilyn tulosta, ja
kun seuraava polvi järkeilee toisin, ne voidaan muuttaa ja ne muutetaan.
Jos aiomme selviytyä, tarvitsemme ikuisen ja jumalallisen perustan.
Tarvitsemme Jumalaa kanssamme.
Tarvitsemme
kristillistä integralistista järjestelmää, joka suojelee sekä kansaamme
että sielujamme. Jotkut saattavat ajatella, että tämä on jotakin, johon
emme voi palata. En ole koskaan välittänyt, jos minua on kutsuttu
”taantumukselliseksi”, mutta tarkalleen ottaen käyttäisin itse itsestäni
sanaa ”traditionalisti”. En sano, että meidän tulisi palata siihen,
mitä meillä kerran oli, mutta sanon, että emme voi koskaan unohtaa
juuriamme emmekä ikinä päästää niistä irti. Länsimaiseen kulttuuriin on
aina kuulunut ajatus kultakaudesta. Jo muinaisten kreikkalaisten ja
roomalaisten ajoista eurooppalaiset ovat pyrkineet palauttamaan
kultakauden. Palauttamisen lähtökohta on kuitenkin nykyajassa. On tullut
taas aika miettiä, mikä menneisyydessämme oli hyvää, mitä siitä on
jäljellä ja kuinka voisimme palata käytäntöihin, jotka takasivat
jatkuvuuden ja vakauden. Tavoitteena ei ole pysäyttää ajan kulkua tai
kelata sitä taaksepäin vaan jatkaa kansamme historiaa. Meillä on paljon
opittavaa edeltäviltä polvilta.
Sanoin
612-soihtukulkueessa pitämässäni puheessa viime itsenäisyyspäivänä, että
nykyihminen on vieraantunut luonnosta ja että osana samaa kehitystä
yksilö on erotettu kansastaan. Viittasin Ranskan vallankumoukseen, jonka
myötä löi läpi ja tuli lopulta vallitsevaksi ajatus, että syntyperällä
ei olisi merkitystä. Jatkan tästä.
Yhteiskunnallinen
kehitys on Suomessa ollut varsin maltillista eivätkä vallankumoukset ole
täällä onnistuneet. Sata vuotta sitten bolševistisen Venäjän kanssa
liittoutuneet punaiset yrittivät sellaista, mutta valkoiset,
keisarillisen Saksan avustuksella, kukistivat kumouksen. Sodan
jälkimainingeissa valkoiset pyrkivät palauttamaan maahamme sen
perinteisen yhteiskuntamuodon, monarkian. Maailmanhistorian melskeissä
tämä valitettavasti epäonnistui, vaikka ”kansamme verissä” oli yhä
”välitön monarkinen vaisto”, kuten Volter Kilpi asian
ilmaisi. Suomesta tuli tasavalta ja tämä modernisaatiolle, rautateille,
vapaakaupalle ja demokratialle jo aiemmin ovensa avannut maa jatkui
lipumista valitsemallaan linjalla muun Euroopan vanavedessä.
1960-luvulla suomalaisen yhteiskunnan hitaasti ja pitkään jatkunut
nakertaminen otti lopulta vallan. 1960-luvun uusi aika ei olisi
kuitenkaan ollut mahdollista ilman 1860-luvun pohjatyötä.
1860-luvun uudistuksiin
kuului nykymuotoisen, kirkosta erillisen kunnallishallinnon perustaminen
ja kirkkolain uudistus. Siihen asti paikallishallinnon perusyksikkö oli
ollut seurakunta, jota johti kirkkoherra. Nyt seurakunnista erotettiin
kunnat, joita johtivat maalliset luottamusmiehet. Kesti vuosikymmeniä,
että muutos tapahtui kokonaisuudessaan. Sosiaali- ja terveyspalvelut
sekä koulutus saatiin rationalisoitua. Ne eivät enää perustuneet
laupeudentyöhön, moraaliin ja ihmisen pitämiseen lähellä Kristusta.
Paikallishallinto oli suurimmalle osalle ihmisistä se hallinnon osa,
jonka kanssa oltiin tekemisissä, joten tavallisen ihmisen näkökulmasta
kunnallishallintoa edeltävää Suomea voi pitää jopa teokraattisena,
olihan se kirjaimellisesti pappisvaltaa. 1860-luvulla säädettiin myös
kirkkoa itsenäisempään asemaan vienyt kirkkolaki, jonka taustalla oli
liberaali ajatus, että kirkkonsa voisi valita. Tällä vuosikymmenellä
luotiin siis pohja valtionkirkkojärjestelmän murenemiselle, vaikka sen
taustaa voi hakea jo kauempaakin, kuten siitä mielenkiintoisesta
asetelmasta, kun luterilaisen maan johtoon tuli ortodoksinen keisari.
Valtion ja kirkon alkanut ero johti siihen, ettei ollut enää perusteita
olla sallimatta eriuskoisuutta. Aluksi sallittiin metodismi ja baptismi
ja itsenäistymisen ja tasavallan myötä jopa muut uskonnot kuin
kristinusko ja täysin uskontokuntien ulkopuolella oleminen. Totuus ei
enää johdattanut Suomea.
Nämä
muutokset saattavat tuntua pieniltä ja nykyisen väestönvaihdoksen
kannalta irrelevanteilta. Uskonvapaus loi kuitenkin kaltevan pinnan,
sillä luterilaisella kirkolla oli olennainen rooli Suomen pitämisessä
yhtenä. Tämä aluksi vain periaatteellinen muutos loi alun prosessille,
jonka loogisena lopputuloksena oli sekularisaatio. Uskonvapauden
ajatuksen periaatteellinen hyväksyminen tarkoitti myös sen hyväksymistä,
että yhteiskuntamme perusta olisi vaihdettavissa ja luterilainen
kirkko, suomalaisen kansan yhtenäisyyden keskeinen tekijä ja symboli, ei
ollut ainoa oikea vaihtoehto kansallemme.
Oliko uskonvapautta
edeltävä Suomi sitten kansallismieliseltä kannalta parempi kuin sitä
seurannut Suomi? Emme voi saada vanhaa Suomea takaisin, mutta voimme
aiemmin mainitsemani kultakausiajattelun hengessä elvyttää ja jatkaa sen
toimivia ja terveitä periaatteita. Suomen homogeenisuutta pidettiin
yllä pitämällä muukalaiset kansakunnan ulkopuolella ja suhtautumalla
heihin torjuen. Läheisten kansojen yksilöiden muutto sallittiin, mutta
siitä huolimatta, että kaikki muukalaisryhmät aiempina vuosisatoina
olivat kooltaan varsin marginaalisia, heihin suhtauduttiin selvästi
kielteisemmin, mitä kaukaisempia nämä ryhmät olivat.
Klassinen esimerkki
hivenen kaukaisemmasta muukalaisryhmästä – ja perinteinen tarina
”kotoutumisen” todellisuudesta – ovat romanit. He muuttivat keskuuteemme
jo 1500-luvulla. Kukaan ei oikein halunnut heitä ympärilleen ja heitä
häädettiin kuolemantuomion uhalla. Heitä karkotetiin ja pyrittiin
karkottamaan suuntaan jos toiseenkin – hyvässä isänmaallisessa hengessä
ruotsalaiset olisivat halunneet, että romanit oltaisiin toimitettu
Suomeen, kun taas Suomen puolella suosittiin päinvastaista ratkaisua.
Laki olisi sallinut romanien tappamisen ja karkotuksen ilman
oikeudenkäyntejä, mutta julmana pidetty, tosiasiallisesti huolellinen ja
hellämielinen 1500- ja 1600- lukujen Ruotsin oikeuslaitos ei tähän
ryhtynyt. Heidät kuitenkin pidettiin monella tavalla paikallisten
sisäryhmien ulkopuolella: kirkko sulki heidät keskuudestaan ja kruunun
edustajilla oli oikeus ottaa heitä kiinni ja sulkea työlaitokseen.
Tämäkään ei toteutunut täydessä ankaruudessa, vaan sikäli kun heitä
otettiin kiinni, ei välttämättä ollut työlaitospaikkaa, johon heidät
sijoittaa, joten suomalaisruotsalaisen oikeudenkäytön perinteen
mukaisesti nimellisesti tiukkaa lakia ei toimeenpantu läheskään niin
ankarana kuin millainen se lakikirjasta luettuna vaikutti olevan.
Olennaista kuitenkin on, että kun tänne saapui ulkopuolelta ihmisryhmä,
joka ei ollut sidottu maahan, yhteiskunta suhtautui heihin
järjestelmällisesti torjuen.
Vuosisadan vaihteessa vaikuttanut monarkisti ja poliittinen ideologi Charles Maurras
erotteli yhtenäisestä ranskalaisesta kansasta erillisen ”sisäisten
muukalaisten” ryhmän, johon kuuluivat juutalaiset, hugenotit,
vapaamuurarit ja metoikit eli määrittelemättömät muukalaiset. Näihin
tuli suhtautua toisin kuin varsinaiseen kansakuntaan, ne olivat sen
ulkopuolella ja niillä ei tullut olla samoja oikeuksia. Uskonnolliselta
pohjalta Suomeenkaan ei pitkään haluttu juutalaisia ollenkaan.
Valtiossa, joka perustui kristinuskoon, oli ylitsepääsemätön ongelma
ottaa yhteiskunnan jäseniksi ihmisryhmä, jonka keskeisessä teoksessa,
Talmudissa, kerrotaan muun muassa, että Jeesus on helvetissä, jossa
häntä keitetään ulosteessa. Heimoajatteluun perustuva
etnis-uskonnollinen ryhmä ei mitenkään sopinut osaksi kristillistä
kansakuntaa, vaikka asia ymmärrettiinkin tuolloin enemmän
uskonnolliselta kuin etniseltä kannalta. Tästä juontaa juutalaisten
pitkä perinne tietyissä yhteyksissä esiintyä kantaväestön edustajana,
mutta omat piirteensä visusti säilyttäen ja oman sisäryhmänsä
tunnistaen. Uskonnon vaihtaminen ei ancien régimen Euroopassakaan
tehnyt juutalaisesta kantaväestön edustajaa noin vain, vaan heihin
suhtauduttiin epäillen. Kristillisen uskon teeskentely oli vakava petos.
Käännynnäisjuutalaisten todellista lojaaliutta epäiltiin usein, eikä
lainkaan perusteetta. 1860-luvun jälkeen alkanut suomalainen debatti
juutalaiskysymyksestä sai päätöksensä vasta Suomen itsenäistyessä,
jolloin maastamme tuli Euroopan viimeisiä, jossa juutalaisille annettiin
kansalaisoikeudet.
Kristillisessä
monarkiassa jokaisella säädyllä oli oma tehtävänsä. Kaikilla oli omat
oikeutensa ja velvollisuutensa. Miesten ja naisten ei ennen vanhaan
katsottu olevan ”tasa-arvoisia” vaan sukupuolilla oli kummallakin omat
roolinsa, jotka täydensivät toisiaan. Ihmisten välillä vallitsi
luonnollinen epätasa-arvo, jossa jokaisella oli oma paikkansa.
Siinä missä modernin
maailman yhteiskuntaluokat, puolueet ja keinotekoisesti vierekkäin
oleskelemaan tuodut kansat asettavat yhteiskunnan jäsenet vastakkain ja
hyökkäämään toisiaan vastaan, stabiili ja sulkeutunut sääty-yhteiskunta
ei ruoki tällaista ihmisen alhaista piirrettä vaan antaa jokaiselle
paikan ja jokaisen elämälle tarkoituksen. Kaiken sääntelyn
itsetarkoituksellinen vapauttaminen on koitunut turmioksi. Ihminen
haluaa ihmisen kokoisen maailman, jossa hänellä on oma tehtävänsä.
Täydellisen vapaa ihminen on täydellisen turha ihminen, jonka elämällä
ei ole mitään tarkoitusta. Käsitykseni arvokkaasta elämästä on
sellainen, jossa ihminen on sidottu perheeseensä, sukuunsa ja maahansa.
Kristillisessä monarkiassa näin oli. Tilalle on tullut jotain
tehokkaampaa, tuottavampaa ja ”tasa-arvoisempaa”. Monarkkisen
valtiojärjestelmän perusta oli parempi, terveempi – luonnollisempi.
Monarkian oveluus on, että se institutionalisoi syntyperän merkityksen.
Jos kaadamme monarkian ja sääty-yhteiskunnan sillä perusteella, että
kuka tahansa voi syntyperästä huolimatta olla mitä tahansa, miten sitten
määrittelemme kansan? Jos monarkki, jonka asema perustuu syntyperään,
on vaihdettavissa minkäsyntyiseen tahansa, miksei väestökin?
Rotu ja etnisyys ovat
aina tietenkin luoneet pohjan sille, millainen maa Suomi on. Uskonto on
ollut paitsi tätä perustaa varjeleva voima, myös kansakunnan henki ja
sielu. Kansan olemassaolo vaatii ruumista – tämä on kansan rodullinen
puoli. Mutta elääkseen kansa tarvitsee henkisiä arvoja. Uskontoa.
Kansallista kirkkoa.
Länsimaiden
rappiotilassa ja väestönvaihdossa ei ole kyse vain tietyistä
maahantulomääräyksistä. Teknisten seikkojen, kuten
maahanmuuttopolitiikan, on toki oltava kunnossa, mutta se, että olemme
ylipäätään päätyneet tällaiseen tilanteeseen, johtuu nykyisen
yhteiskuntajärjestyksemme perustavanlaatuisista vääristä arvoista ja
opeista. Meidän on muutettava myös ne, jos haluamme pysyvän ratkaisun
kansamme olemassaolon turvaamiseen. Pelastaaksemme kansanruumiin meidän
on pelastettava myös kansan sielu.
Pidin tämän puheen Awakening-konferenssissa Helsingissä 8. huhtikuuta 2018. Verkkolehti Sarastus julkaisi kirjoituksen.