Globaalin sivilisaation suunta

Israelilainen historioitsija, professori Harari, kiertää maailmaa ja esittelee teostaan Sapiens – ihmisen lyhyt historia. Hänen teoksensa on juuri suomennettu ja professori piti eilen luennon Helsingin yliopistossa. Luento oli erinomainen, luentosali tuli täyteen enkä itsekään saanut istumapaikkaa. Luennon otsikkona oli ”onko historialla suuntaa?” Kysymykseen ei varsinaisesti tarjottu vastausta vaan luento pyrki esittämään asian suhteen kolme näkökulmaa.

Ihmiskunta on tullut suuremmaksi ja materiaalisesti vahvemmaksi. Tämä on ihmiskunnan historian huomattavin trendi. Siinä missä kivikauden ihminen käytti lihasvoima ja muu energiankulutus (esim. nuotion polttaminen) yhteenlaskettuna päivässä noin 4 000 kilokalorin verran energiaa, keskiverto amerikkalainen kulutti vuonna 2015 lähes 60 kertaa enemmän, 228 000 kilokaloria päivässä. Kun ihmislaji syntyi, se oli merkityksetön eläin, jolla oli pieni vaikutus biosfääriin. Nykyään lajilla on täydellinen dominanssi biosfäärissä. Ihmisiä on maapallolla 300 miljoonaa tonnia ja kotieläimiä 700 miljoonaa. Villieläimiä on vain sata miljoonaa tonnia.

Toinen historian suunta on ihmisten yhtenäisyys. Ihmiskunta on vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa siirtynyt heimoista sivilisaatioihin. Kontaktien lisääntyminen on johtanut pisteeseen, jossa maailmaan on kehittynyt olennaisesti yksi globaali sivilisaatio. Professori Harari havainnollisti globaalia sivilisaatiota ottamalla esimerkiksi Isisin, jota monet pitävät radikaalisti muista ihmisyhteisöistä poikkeavana. Hararin mielestä sekin on modernin maailman osa, sillä Isis tunnustaa vallitsevan talousjärjestelmän ja tieteen perustan. Isis vihaa Yhdysvaltoja, mutta on takavarikoinut valloittamiltaan alueilta Yhdysvaltain dollarit, sillä se voi valuutalla rahoittaa toimintaansa. Raha on universaalia. Tieteessäkin on erilaisia käsityksiä, mutta etenkin tärkeissä asioissa sen johtopäätöksistä ollaan viime kädessä samaa mieltä. Kiinassa saatetaan arvostaa omaa lääketieteellistä perintöä ja Isis saattaa vihata länsimaalaista kulttuuria, mutta kummallekin kelpaa länsimainen lääketiede. Mieleeni tulee totalitarismin joustava suhtautuminen tieteeseen: Neuvostoliitolla ja Saksalla oli toisen maailmansodan koittaessa omat tieteelliset dogminsa, mutta tosipaikan tullen niistä luovuttiin. Kaskun mukaan neuvostovirkailija pohdiskeli, että mitäköhän siitä tulee, kun fyysikot saavat vapaasti kehitellä ydinasetta välittämättä kommunistisista teorioista. Stalin vastasi: ”Voimmehan aina ampua heidät myöhemmin”.

Professori Harari esitti kysymyksen, onko onnellisuus lisääntynyt historian kuluessa. Hän vastasi kysymykseen kielteisesti ja tyrmäsi materialistisen näkemyksen, että elintason noustessa myös onnellisuus on lisääntynyt. Hän kertoi, että neoliittinen vallankumous teki ihmisten elämistä vaikeampaa ja tylsempää. Evoluutio on valmistanut ihmisen metsästäjä-keräilijäksi. Harari huomautti, että viimeisen parinsadan vuoden aikana nälänhädät on käytännössä voitettu, taudit pitkälti nujerrettu ja väkivalta on vähentynyt. Onnellisuuden määrä on kuitenkin hänen mielestään ollut yleisesti ottaen vakio. Ihminen tulee onnelliseksi, kun hän saa, mitä haluaa. Kun elintaso nousee ja ihminen saa haluamansa, hän haluaa enemmän. Onnellisuus ja suru ovat evoluution mekanismeja eivätkä ne biologisista syistä ole pysyviä. Historian suuret muutokset eivät ole muuttaneet ihmisen perusrakennetta. Niinpä professori Harari kyseenalaisti ajatuksen, että elintaso, nautinnot ja materiaalinen hyvä tekisivät ihmisen onnelliseksi. Hän viittasi sen sijaan Sokrateen näkemykseen, että totuus tekee onnelliseksi, ja kehotti onnellisiksi haluavia oppimaan tuntemaan itsensä paremmin.

Paikallinen sanomalehti julkaisi professori Hararin haastattelun saman päivän lehdessä, kun hän piti luentonsa. Haastattelu loppui Hararin näkemyksiin maailmaa pyörittävistä tarinoista. Toinen on ajatus siitä, että talouskasvu on maailman tärkein asia, toinen ihmisoikeudet. Harari totesi, että kumpikin perustuu yhteisiin uskomuksiin. Ihmisoikeuksia ”ei ole kirjoitettu meidän dna:hamme. Nekin ovat tarina, jonka olemme keksineet”. Haastattelu päättyi täsmennykseen, että ihmisoikeudet ovat hyvä tarina, mutta niiden huonona puolena on, että ihmisten oikeudet ovat sulkeneet pois muiden oikeuksia. Pienikin epäilys ihmisoikeuksien kyseenalaistamisesta aiheuttaa kuitenkin suurta hämmästystä ja huolta. Jos näin ei olisi, tarina olisi indoktrinoitu huonosti eikä se olisi niin merkittävä kuin mihin asemaan Hararikin sen nostaa. Joku yritti yleisöstä vakuuttaa itsensä ja muut siitä, että myös ajatukset ovat todellisia. Harari vastasi, että ei kiellä sitä, että ajatuksia on, mutta ajatus siitä, että ihmisillä olisi syntyessään yleismaailmallisia oikeuksia on seikka, josta olemme sopineet. Jumala ei ole sellaisia antanut eikä ihmisellä ole moisia ”syntyessään” vaan päinvastoin, ihmiset ovat synnyttyään konstruoineet itselleen tällaisia ajatuksia. Harari muistutti, että ihmisoikeudet syntyivät 1700-luvun Euroopassa eivätkä ole siis mikään ylihistoriallinen ilmiö.

Tarinoista puheen ollen, joku kysyi luennon jälkeen professori Hararilta, millaisia tarinoita meidän pitäisi sitten kertoa lapsillemme. Hän vastasi, että kysymys on mielenkiintoinen ja hän suunnittelee Sapiens-kirjastaan lastenversiota. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään pedagogisena ihmisenä ja totesi, että ei ole hankkinut lapsia, koska maailmassa on liikaa ihmisiä muutenkin. Harari ei osannut suoralta kädeltä antaa vastausta siihen, millaiset tarinat vaikuttaisivat positiivisesti, mutta piti sitä pohtimisen arvoisena. Tätä asiaa pohtiikin Sokrates, johon Harari luennossaan vetosi. Sokrates (tai oikeammin Platon Sokrateen suulla) pitää kysymystä keskeisenä tekijänä hyvän valtion ylläpitämisessä. Teoksessaan Valtio Platon muutenkin asettuu suurten tarinoiden merkityksen tunnustamisen ja niiden kontrolloinnin kannalle. Hän esittää, että valtion on kerrottava tarinaa, joka tuottaa hyvää ihmisille ja valtiolle. Tarina voi olla keksitty, kunhan se toimii. Totuus on sitten filosofeille, jotka valtiota hallitsevat. Platonin ihannetta on pidetty totalitaristisena, mutta on syytä huomata, että nykyisenkään yhteiskuntamme ihanteet eivät ole muita kuin aikojen saatossa syntyneitä tarinoita – ja nämä tarinat eivät pohjaudu tieteelliseen tietoon ja kokonaisvaltaiseen näkemykseen maailman tilasta. Odotan yhä tieteellisiä todisteita, joilla demokratian, ihmisoikeuksien, tasa-arvon, talouskasvun ja teknologian ylivoimaisuus todistetaan. Sellaisia ei ole. Nämä ylevät järjestelyt ovat keinoja rakentaa yhteiskuntaa. Ne ovat välineitä, eivät itseisarvoja. Arvoja ovat hyvyys, totuus ja kauneus, oikeus ja rakkaus, miten ne halutaankaan nähdä. Välineillä tavoitellaan arvoja. Jos tavoittelemme vain välineitä emmekä arvoja, olemme vaarassa menettää arvot. Silloin välineistäkin tulee hyödyttömiä.

Professori Hararin tosiasioiden tunnustaminen on hyvä lähtökohta. Platon esittää Valtiossa, että hyvän valtion suunnittelu on aloitettava tyhjältä kivitaululta, puhtaalta pöydältä. Olemme nyt tilanteessa, jossa biosfääri on vaarassa luhistua ja romahtaa melko lailla täydellisesti. Kuten Harari kuvaili, meidät on tähän tilanteeseen ajanut usko talouskasvuun ja ihmisoikeuksiin. Niinpä niitä ei missään nimessä saa ottaa lähtökohdiksi, kun tulevaisuutta suunnitellaan. Jos kaikki nykyisiä kehityslinjoja paaluttava hyväksytään ihmisoikeuksiksi, vajoamme sokeaan ja orjalliseen ihmisoikeuskulttiin, jonka myötä talousjärjestelmämme perusteita ei voi muuttaa ja kriisien leviämistä ei voi pysäyttää. Väkiluvut ja elintaso kasvavat, ylikansallinen kaupankäynti ja teollisuus jatkavat pauhaamistaan, kansainvaellukset levittävät ongelmia ja lopulta kenelläkään ei ole jäljellä mitään oikeuksia ja hyvinvointia, joita suojella. Välineet, joilla hyvään tulevaisuuteen pyritään, riippuu tilanteesta. 

Ihmisillä ei ole oikeutta tuhota tätä maailmaa.

Tunteet ja realiteetit

Torstain Helsingin Sanomissa haastateltiin Helsingin yliopiston kirkkososiologian professori Pessiä, joka on tutkinut myötätuntoa ja auttamishalua. Haastattelussa käsiteltiin paljon meneillään olevaa kansainvaellusta ja haluan vielä sanoa aiheesta muutamia ajatuksiani.

”Pari viikkoa sitten kriisin symboliksi nousi kuva syyrialaisesta pikkupojasta. Poika makasi rannalla poski vasten hiekkaa. Hän oli hukkunut pyrkiessään perheensä kanssa Eurooppaan.

Kuvan nähdessään moni purskahti itkuun. Myös Pessi. Poika oli saman ikäinen kuin Pessin esikoistytär. Se tuntui erityisen pahalta.

Avustusjärjestöjen riveihin liittyi iso joukko uusia vapaaehtoisia, ja moni lahjoitti rahaa.

Sitten oli niitä, jotka reagoivat asiaan kirjoittamalla verkon keskustelupalstalle näin: Tässä nyt yritetään vain pikkulapsella hakea sympatiaa. Realiteetit on kuitenkin, että kaikkia ei voi auttaa.”

Haastattelussa käsitellään ihan hyvin myötätunnon tuntemista, miksi jotkut haluavat auttaa muita ja millaisissa tapauksissa apua halutaan antaa. Kirjoituksessa kuitenkin puhutaan niistä, jotka haluavat auttaa, ja niistä jotka kääntävät selkänsä. Tähän meneillään olevaan massasiirtolaisuuteen voi siis suhtautua myötätuntoisesti tai välinpitämättömästi. Jatkan tätä pohdintaa.

Minullakin on pieni poika. On erittäin surullista, että viaton lapsi hukkuu. Kun näin kuvan, ajattelin, että tapahtunut on suuri sääli ja että jotain on tehtävä. En kuitenkaan itkenyt. Olen tiennyt jo pitkään, että miljoonat ja miljoonat ihmiset ympäri maailmaa elävät huonoissa oloissa, näkevät nälkää, kärsivät ja kuolevat. Se on kauheaa, mutta koska maailman julmuus oli jo tiedossani, en alkanut itkeä, kun tapahtui yksi kuolema lisää.

En tiedä, mitä verkon keskustelupalstalle kommentoinut tarkalleen ottaen tarkoitti, kun hän sanoi, että realiteetti on, että kaikkia ei voi auttaa. Näin asia kuitenkin on. Inhimillisyys ja halu ratkaista maailman ongelmia lähtee tunteista. Siitä, että koemme, ilman sen kummempia perusteluita, että maailmassa tapahtuu paljon väärää ja pahaa. Tältä pohjalta ongelmia voidaan lähteä ratkomaan, mutta niiden ratkaiseminen edellyttää tunteiden lisäksi järkeä.

Maailma on vahvasti ylikansoitettu. Ilmastonmuutos muuttaa laajat alueet niin kuumiksi, että ne muuttuvat asuinkelvottomiksi. Merenpinnan nousu uhkaa alueita, joilla asuu paljon ihmisiä. Eroosio ja aavikoituminen vähentävät hedelmällistä maata, vaikka ruoan tarve maailmassa vain kasvaa. Ehtyvät luonnonvarat eivät ole täysin korvattavissa. Metsäkato ja muu ekosysteemien pirstoutuminen ja katoaminen heikentävät dramaattisesti biodiversiteettiä ja elämän edellytyksiä – myös meidän ihmisten elämän. Maailman väkilukua on laskettava. Kulutusta on vähennettävä. Luontoa ei saa tuhota: se on väärin ja inhottavaa. Tämän pitäisi riittää perusteluiksi. Mutta lisäperusteluksi voidaan mainita, että ekokatastrofi nakertaa ihmiskunnan ja sivilisaatiomme pohjaa. Se tuhoaa maailman sellaisena, kuin me sen tunnemme.

Maailman väkiluku jatkaa vahvaa kasvuaan. Afrikan väkiluvun ennustetaan nelinkertaistuvan tämän vuosisadan aikana. Lähi-idän väestönkasvu on maailman korkeimpia. Maailmaan tulee miljardeja ja miljardeja uusia ihmisiä, vaikka heille ei ole ruokaa, puhdasta vettä ja perusterveydenhuoltoa. Sadat ja sadat miljoonat ihmiset syntyvät alueelle, jossa heille ei ole mitään. Egyptistä Intiaan ja muuallakin on tänä vuonna ollut poikkeuksellinen lämpöaalto. Lämpötilat ovat heitelleet 40°C:een yläpuolella. Vanhoja ja sairaita kuolee, sadot pilaantuvat, ruoka pilaantuu kaappeihin, eläimiä kuolee, vesi ehtyy... Tällaiset lämpöaallot ovat lisääntymässä. Ekokatastrofi tekee tulevaisuudesta ennakoimattoman ja ennen pitkään täysin kaoottisen. Kuten Eero Paloheimo on monesti sanonut, maailma on siirtymässä stabiilista tilasta labiiliin tilaan. Tasapaino muuttuu epävarmuudeksi ja arvaamattomuudeksi. Tämä ei tarkoita, että katastrofi sattuu kerralla. Valitettavasti, sillä jos kaikki sattuisi kerralla, ihmiset reagoisivat välittömästi ja kaikella tarmollaan. Ekokatastrofi on edennyt jo pitkän aikaa. Se on vaikuttanut siellä täällä ja muutos tapahtuu vääjäämättömästi ja varmasti. Lumivyöry on sen kaltainen luonnonkatastrofi, jonka ihminen hahmottaa heti vaaralliseksi ja tietää alkaa juoksemaan. Ekokatastrofilla ei ole vastaavaa hätkähdysvaikutusta. Se on kuitenkin paljon suurempi ongelma. Sen ymmärtää koko karmeudessaan sitten, kun tuhot ovat jo niin pitkällä, että mitään ei ole tehtävissä.

Minä säälin ihmisiä, joiden kotikylää uhkaa aavikon leviäminen, joiden sato on pilalla ja jotka näkevät nälkää. Olen surullinen, että taudit leviävät maailmassa ja konfliktit vellovat. Haluan, että maailmasta tulisi parempi. Siksi yritän miettiä, mitä voisi tehdä. Mitä pitäisi tehdä. Mitä ei pidä tehdä. Suunnittelematon ihmismassojen siirto loppuun kalutuilta alueilta ei ratkaise ongelmaa. Se pahentaa sitä. Liikaväestön mahdollisuus etsiä parempaa elämää muualta pitää väestönkasvun korkealla. Euroopan väkiluvun kasvu entisestään pahentaa maanosamme tulevaisuudennäkymiä ja nostaa maapallon kokonaiskulutusta, mikä taas kiihdyttää ekokatastrofia entisestään. Minunkin sympatiani ovat hädänalaisten puolella, mutta realiteetit ovat, että kaikkia ei voi auttaa. Turvapaikan myöntäminen tälle ihmismassojen tulvalle haittaa sekä Eurooppaa että turvapaikanhakijoiden lähtömaita.

Politiikkaa ei kannata psykologisoida loputtomiin. Miksi toinen haluaa auttaa, mutta toisen mielestä se ei ole mahdollista? Tämä ehkä johtuukin psykologisista tekijöistä, sillä ihmisten luonne ja asenne vaikuttavat tiedostamattomasti suuresti siihen, millaisia heidän näkemyksensä ovat. Mutta maailmassa on olemassa realiteettinsa. Meidän pitää pohtia, mihin olemme menossa ja mitä meidän tulisi tehdä. Meidän pitää pohtia, mitä voimme tehdä ja mitkä ovat tekojemme seuraukset.

”Voimme puhua kansainvaelluksesta. Joidenkin arvioiden mukaan lähtöä odottavat kenties miljoonat epävarmoissa oloissa elävät. – – pääasia ei varmaan ole 120 000 turvapaikanhakijan jakaminen vaan yhteisen arvion tekeminen siitä, miten Euroopan pitää valmistautua mahdollisesti miljoonien ihmisten vaellukseen. Tänään sanoin yhdessä palaverissa, että Suomen kannattaa tehdä harjoituksia mittakaavassa 100-200 000 hakijan virrasta. Varautumisessa mahdollinen ylimitoitus ei ole niin vaarallista kuin joutua yllätetyksi. Miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Tämä on uusi tilanne ja nyt auttamisen eturintama olisi pian rakennettava kriisien lähialueille. – –”

– Matti Vanhanen, 17. syyskuuta 2015

Satatuhatta humanitaarista maahanmuuttajaa vuoden aikana on paljon, mutta ei mahdoton luku. Sisäasiainministeriön tuoreimman arvion mukaan Suomeen tulee tänä vuonna 25 000 – 30 000 turvapaikanhakijaa. Kuten pääministeri Sipilä televisiopuheessaan totesi, ”perheen vahvimmat laitetaan edellä etsimään turvallista kotia muulle perheelle”. Turvapaikanhakijat saavat perheenyhdistämisien avulla perheensä Suomeen, jonka jälkeen määrä kasvaa. Jos nyt oletamme, että Suomeen tulee tänä vuonna 30 000 turvapaikanhakijaa, jotka maltillisesti arvioituna 2,5-kertaistavat määränsä perheenyhdistämisillä (en löytänyt tilastoa siitä, millainen tuo luku on aiempina vuosina ollut), Suomeen tulisi tätä kautta 75 000 maahanmuuttajaa. Tähän päälle tulee muutama tuhatta Unionin taakanjakomekanismin turvapaikanhakijaa (jotka myös hakevat perheilleen maahantulolupaa) ja kiintiöpakolaista. Vajaa 80 000 kroonisen ongelmaista ihmistä vuodessa on suuri määrä viiden miljoonan asukkaan maalle. Muuttoliikeeseen vaikuttaa paljon muiden maiden tilanne. Jos muut Euroopan maat kyllästyvät, sulkevat rajojaan ja heikentävät tukiaan, virta suuntaa Suomeen. Olisi oikeastaan kaikista parasta, että maahan tulisi kerralla yli satatuhatta vaeltajaa. Kaikki ymmärtävät, että Suomen vastaanottokyky ei riitä kovin monen sadantuhannen muuttajan asuttamiseen. Mutta tätä ei tajuta, jos luvut pitäisi tilastoista kaivella eli jos sama määrä tulee vuosikymmenten saatossa.

Näitä lukuja miettiessä on hyvä muistaa yksi asia: tulijat eivät lopu. Ikinä. Maailmassa riittää köyhyyttä, nälkää, sotia ja kurjuutta. Ihmisiä tulee tänne turvaan miljarditolkulla, jos me heidät otamme. Kuinka monta Suomi voi humanitaarisista syistä asuttaa? 300 000? 800 000? Kaksi miljoonaa? Tuskin kovin moni sanoisi, että toiset viisi miljoonaa mahtuu hyvin, antakaa vain tulla. Vaikka ottaisimme niin paljon kuin ikinä pystyisimme, se ei muuttaisi maailman tilannetta mihinkään. Ne miljoonat, jotka Eurooppa pystyy ottamaan, ovat mitätön määrä niihin miljardeihin, joita kehitysmaissa on.

Palataan vielä julkiseen keskusteluun. Olen aiemmin toivonut, että julkista keskustelua tärkeistä aiheista käytäisiin ja siihen osallistuisi eri näkökantojen edustajia. Toista mieltä on ainakin kirjailija Jari Tervo, joka kirjoitti blogissaan, että:

”on esitetty toiveita lämminhenkisestä vuoropuhelusta osapuolten kesken. Mitähän se mahtaisi tarkoittaa rasistien ja ihmisoikeuksien kannattajien välillä? Mikä olisi kompromissi? Etteivät ihmisoikeudet kosketakaan ihan kaikkia?”

Voisin tietenkin ottaa tämän kirjaimellisesti ja todeta, että en ole rasisti joten Tervon kirjoitus ei koske minua. Tervo on ihmisoikeusfundamentalismissaan kuitenkin väärässä. Ihmisoikeuksissa olisi paljonkin keskusteltavaa. Ihmisoikeudet ovat aikamme uskonto. Ne ovat pyhempiä kuin Jumalan sana – ja sopivasti kulloisenkin puhujan itse määriteltävissä, koska niillä ei usein tarkoiteta vaikkapa YK:n ihmisoikeusjulistuksessa määriteltyjä oikeuksia. Ihmisoikeudet ovat erittäin problemaattisia. Tavalla tai toisella köyhien maiden asukkailla katsotaan usein olevan oikeus paeta kurjuutta ja tavoitella parempaa elämää. Kaikilla katsotaan olevan oikeus länsimaiseen elintasoon.

Ihmisoikeuksia pitää suhteuttaa siihen todellisuuteen ja tilanteeseen, jossa elämme. Ihmiskunta kuluttaa enemmän kuin luonnonvarat meille tuottavat, maapallo on ennennäkemättömän sukupuuttoaallon ja laajan ekokatastrofin kourissa – ja tässä tilanteessa joku on sitä mieltä, että on luovuttamaton ihmisoikeus kuluttaa vielä enemmän. Se ei voi olla sitä. Euroopallakaan ei ole oikeutta kuluttaa niin paljon kuin nyt, mutta köyhiä maita ei voi myöskään nostaa köyhyydestä tässä tilanteessa, jossa se merkitsee kulutuksen lisääntymistä entisestään ja ekokatastrofin kiihtymistä. Maailmassa, jossa ihmisiä on niin paljon ja he kuluttavat niin paljon, että koko biosfääri on vaarassa romahtaa, ei ole varaa määritellä ihmisoikeudeksi oikeutta hankkia lapsia ja pitää yllä mukavaa elintasoa.

Mitä ihmisoikeudet lopulta ovat? Ne ovat ihmisten itse laatimia periaatteita, eivät tieteellisiä ja absoluuttisia totuuksia. Ihmisoikeuksien on vastattava maailman realiteetteihin. Jos kaikille halutaan antaa oikeus mukavaan elintasoon (mikä on kohtuullinen vaatimus), tällöin pitää toimia niin, että se on mahdollista. Se ei ole mahdollista vain lisäämällä ihmisten kulutusta, sillä se tie vie tuhoon. Hyvä elintaso kaikille saavutetaan vain kovalla ja määrätietoisella työllä. Se vaatii, että maailman väkilukua pudotetaan pitkäjänteisellä ja jyrkällä syntyvyyden sääntelyllä. Se vaatii, että rakennamme yhteiskunnan, joka pystyy toimimaan sukupolvesta toiseen. Teollinen yhteiskunta ei ole tällainen. Maatalousyhteiskunta on.

Tervo ei kertonut, millaisia ihmisoikeuksia hän kannattaa. Itse perään oikeuksia myös tuleville sukupolville. Oikeutta jälkipolvillemme periä tämä maailma ja jatkaa elämää. Kannatan ihmisille oikeutta elää maailmassa, jossa on tilaa ja hiljaisuutta. Ennen kaikkea vaadin oikeuksia myös luonnolle. Suomesta on kuollut sukupuuttoon satoja lajeja ja uhanalaisina on tuhansia. Ihmiskunta on jo hävittänyt muuta luomakuntaa siinä määrin, että se joutuu siitä vielä tilille. Vielä ei ole kuitenkaan myöhäistä katua ja kääntyä.

”Kanssa luomakuntansa

liiton solmi Jumala.

Liikkumaan ja kasvamaan

kaiken loi hän päälle maan.

Itse Herra taivasten,

lunastaja ihmisten,

syntyi seimeen eläinten.

Ihmiselle uskottiin

valta luontoon, eläimiin.

Hän sai niistä ystävän

uskollisen, väkevän.

Hengitykseen härkien,

tyyneen lämpöön aasien

syntyi Herra taivasten.

Luonnon varjelijaksi

Luoja meidät tarkoitti,

liittoon pienten, suurien,

heikkojen ja vahvojen.

Ihmissuku yksinään

pystyy ylpeydessään

Luojan liiton särkemään.

Mykkä huuto sorretun,

maailmamme turmellun

nousee kohti Kristusta,

kaiken uutta luomista.

Luomakunta kutsutaan

kirkastettuun kunniaan

uuden taivaan, uuden maan.”

– Virsi 463. Sanoittanut Anna-Maija Raittila.