Olen
aiemminkin käsitellyt suomalaisen median vääristelyä ja
propagandaa. Palaan nyt kuitenkin vielä tähän aiheeseen. Yritän
käsitellä suomalaisen median yleisilmapiiriä, sen yleistä huonoa
laatua ja disinformaatioluonnetta. Käytän esimerkkeinä tästä
viimeaikaisia lehtijuttuja. Esimerkit eivät ole asian ydin.
Keskeistä on, että maamme lehdistö vääristelee tietoa maailman
asioista ja pyrkii esittämään kaiken itselleen ideologisesti
sopivassa valossa. Se valehtelee, kun se sille sopii, ja panettelee
vihaamiaan tahoja, oli perusteita tai ei.
Ymmärrän,
että tätä voi olla vaikea niellä. Toimittajia on satoja ja
medioita erilaisia. Ne uutisoivat monenlaisesta ja joukossa on
käypiäkin juttuja. Toimittajat eivät jaa samaa ideologiaa eikä
medialla varmasti ole mitään sovittua salaliittoa. Olin itsekin
pitkään sitä mieltä, että suomalainen media on periaatteessa
luotettavaa, mutta näsäviisaat nokkeluudet ja ylimielinen
asenteellisuus haittaavat lukukokemusta. Viimeisen puolen vuoden –
vuoden aikana suhtautumiseni on muuttunut. Takana on useita
tapauksia, joissa Helsingin Sanomat on jättänyt kertomatta ikäviä
asioita, joista toimituksessa ollaan tiedetty. Linja tulee myös
selvästi esille tilanteissa, joissa lehti kokee edistysmieliset
arvonsa uhatuiksi.
Yleisenä
taustana median harjoittamalle manipulaatiolle on toimittajien huono
ammattitaito ja journalismin huono laatu. Skandaalinhakuisuus ja
huomion herättäminen ovat ehkä medialle luontaisia asioita, mutta
suomalainen media on näinä päivinä vajonnut tasolle, joka panee
ihmettelemään, ovatko toimittajat tosiaan aikuisia, yleisesti
ottaen kai vielä yliopiston käyneitä ihmisiä. Lähdekritiikki on
taito, joka osataan jättää valikoiden pois, mutta kun sitä
harjoitetaan muutenkin vähän niin ja näin, taitaa olla niin, että
takana ei ole ainoastaan ilkeys vaan myös tyhmyys. Maamme
tiedotusvälineissä tyhmyys saavuttaa toisinaan ilmiömäiset mitat,
kun lähteitä ei osata etsiä, niitä ei osata tulkita, yleistieto
maailman tilasta puuttuu ja analyysit tehdään musta tuntuu
-perusteella. Tärkeintä ovat isot kuvat ja vetävät otsikot.
Sellaista asiaa kuin laatulehti ei taida enää olla.
Olen
kommentoinut lähinnä Helsingin Sanomia, koska sitä minä tilaan ja
luen. Yleisradion ja ylipäätään suomalaisen valtavirtamedian
uutisointi vaikuttaa olevan suunnilleen samalla tasolla. Yleisradion
propagandaluonne on tietenkin vakavampi asia, sillä se rahoitetaan
verorahoilla. Helsingin Sanomista maksan omaa typeryyttäni. Mietin
yhä uudelleen, miksi. Olen tilannut lehden, koska haluan saada
tietoni ajankohtaisista aiheista sanomalehdestä. Haluan lukea
uutiset paperilta aamiaista syödessäni. Se on ollut tapanani
13-vuotiaasta lähtien. En ole ikinä elänyt ilman jokapäiväistä
Helsingin Sanomia. Luen lehden huolella ja kerään siitä leikkeitä,
joita olen liimaillut albumeihin. Jos lopettaisin tilauksen, mitä
tekisin sitten? Mistä saisin tietää uutiset? Radion ja etenkin
television uutisissa vääristely ja manipulaatio on tehokkaampi
toteuttaa. Niillä on passivoiva ja tyhmistävä vaikutus. Omistan
kyllä tietokoneen, joten voisin lukea uutisia internetistä.
Nettiuutiset ovat yleensä lyhyitä pätkiä ja tiedän, että minun
ei tulisi luettua verkosta samalla lailla pitkiä tekstejä kuin
painetusta lehdestä.
Viime
aikoina olen huolestunut siitä, miten ihmiset yleisesti saavat
uutisensa. Olen ollut jo aiemmin tietoinen, että nykyään on
sellaisia matkapuhelimia, joilla pääsee internetiin. Olen nyt
kuitenkin huomannut, että ihmiset lukevat niillä uutisia, jotka
ovat lyhyitä, ehkä vain jokusen lauseen kokoisia sähkeitä. On
olemassa jopa toiminto, jolla iltapäivälehden uutinen piippaa, että
uusi uutinen on tullut ja kertoo uutisen otsikon. Kuinka paljon nämä
uutiset kertovat aiheestaan? Kertooko se muuta kuin sen kuvan, jonka
toimittaja haluaa antaa? Helsingin Sanomien juttuja lukiessa pitää
käyttää lähdekritiikkiä ja kyseenalaistaa koko jutun perusta,
mutta tällainen on entistä vaikeampaa, jos uutinen on vain muutaman
lauseen mittainen. Pelkään, että jatkuvalla tyhjänpäiväisen
informaation tyrkytyksellä saattaa olla vaikutuksia ihmisten
aivotoimintaan.
Radio,
televisio ja internet tuntuvat vierottavan käyttäjänsä
todellisesta maailmasta, mutta välineen valinnalla ei ole paljon
merkitystä, kun joka tuutista tulee samaa roskaa. Olisi tarpeellista
perustaa laadukas sanomalehti, mutta siihen liittyy valtavia
haasteita. Sen pitäisi aloittaa täysi toiminta kerralla ja se
vaatii satoja toimittajia sekä muita työntekijöitä – ja
rahoitusta. Toimittajien löytäminen vaatisi laajaa kontaktiverkkoa
ja olisi muutenkin vaikeaa, koska niillä journalisteilla, joilla on
kokemusta, ei yleensä ole ammattitaitoa. Minä, yksittäinen
filosofian ylioppilas, en rupea tähän valtavaan urakkaan, mutta
jääköön ajatus hautomaan ja toive ilmaan.
Hyvän
lehden kirjoittaminen vaatisi monen henkilön kokopäivätyötä,
mutta kokopäiväisesti voisi myös kommentoida nykyistä valtamedian
propagandatykitystä. Olen harkinnut, että kirjoittaisin blogiini
kattavasti ja systemaattisesti kaiken median manipulaation, mutta
tähän menisi kaikki vapaa-aikani eikä sekään riittäisi.
Helsingin Sanomien toimitustyössä on joka päivä jotain
kritisoitavaa – kysykää vaikka vaimoltani, jolle esitän
pahoitteluni siitä, että hän on saanut olla varsin yksipuolisten
arvostelujeni yleisönä. Voin kirjoittaa tästä aiheesta silloin
tällöin ja yleisluontoisesti. Jos kirjoitukseni eivät vakuuta,
asiaa tuskin auttaisi vaikka samaa aihetta olisi käsitelty
moninkertaisesti.
Henkilö,
joka tunnistaa valtamedian valheet, voi suhtautua niihin kriittisesti
ja ajatella, että hänen ei tarvitse moisista välittää. Medialla
on kuitenkin suuri valta ja tämä on koko ongelman ydin. Suuri
yleisö saa asioista sellaisen kuvan, minkä tiedotusvälineet niistä
antavat. Suurin osa ihmisistä ei lue monipuolisesti erilaisia
uutisia, analysoi niitä lähdekriittisesti ja pohdiskele aiheisiin
liittyvää tematiikkaa moraalifilosofiselta ja historialliselta
kannalta. Näin ei ole, ei koskaan tule olemaan eikä ole mitään
syytä, miksi niin pitäisikään olla. Kyseessä on tosiasia, jonka
taustalla ovat käytännön syyt sekä ihmisluonne. Ihminen on
laumaeläin, joka sopeutuu siihen, miten muut ajattelevat ja
toimivat. Medialla on suunnaton valta ja siksi on tärkeää
tiedostaa, mihin se on meitä viemässä. Helsingin Sanomat on
peräänkuuluttanut sananvapauteen liittyvää vastuuta, kun se on
arvostellut enimmäkseen yksittäisiä nettikirjoittelijoita.
Suosittelen toimittajia katsomaan peiliin ja miettimään, keille tuo
vastuu lankeaa raskaimmin.
Hyvä
aate on sellainen, joka voittaa. Voittoon tarvitaan tulevien
sukupolvien tuki. Kaikki edistysmielinen ja muodikas yritetään
siksi aina selittää nuorten kannattamiksi asioiksi. Jos enemmistö
ei niitä kannattaisi, ainakin tulevaisuus olisi oikean asian
puolesta. Niinpä kun Helsingin Sanomien toimittaja Pekka Mykkänen
haastattelee Slovakian EU-puheenjohtajakauden graafisen ilmeen hymiöt
suunnitellutta opiskelijaa, tämän Unionimyönteiset näkemykset
selostetaan laajasti ja otsikoksi nostetaan ”Nuori sukupolvi uskoo EU:hun” (HS la 9. VII 2016, B6). Otsikon väitteen tueksi tarjotaan
ainoastaan se, että tämä viestinnän opiskelija, joka on
suunnitellut yhdeksän emojia, on sitä mieltä. Yleisen totuuden
mukaan Britannian EU-jäsenyysäänestyksen ratkaisivat vanhukset,
vaikka tulevat polvet olisivat halunneet pysyneet Unionissa.
Ilmeisesti Unionissa syntyneet ja muusta tietämättömät nuoret
ovat parempia arvioimaan siinä pysymisen ja siitä erossa olemisen
vaikutuksia kuin henkilöt, jotka ovat kummatkin kokeneet? Kyseisen
äänestyksen jälkimainingeissa kirjoitettiin ummet lammet kaiken
maailman satuja, mutta koska näitä myyttejä on käsitelty toisaalla, ei niistä nyt sen enempää.
Paksutkin
tarinoinnit menevät Suomessa läpi ilman, että lehti menettää
mainettaan. Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski
seurasi amerikkalaista mustien oikeuksia ajavaa ihmisoikeusliikettä,
mutta ei osannut arvata, että liikkeen joukosta tehtäisiin vielä
väkivallantekoja. Ei vaikka mielenosoittajat vaativat kuolemaa poliiseille (minkä hän jätti kertomatta) ja liikkuivat
mielenosoituskulkueissa aseistautuneina, jotkut jopa
rynnäkkökiväärein (minkä Saarikoski kertoi vasta ammuskelujen
jälkeen, toisessa yhteydessä ja ohimennen). Vielä Dallasin
ammuskelun jälkeen lehti keskittyi tekemään sellaisia
kauhistelujuttuja kuten toimittaja Jussi Niemeläisen ”Poliisi
pidätti satoja mielenosoittajia” (HS ma 11. VII 2016, A22), jota
kuvittaa ahdistava kuva tummaihoisesta naamasta ja poliisin jalasta.
Kuvasta ei saa selvää, mitä siinä tapahtuu, mutta lehti valistaa
lukijoita, että vaikka aktivisti ampui poliiseja Dallasissa ja
”poliisia vastaan on hyökätty muuallakin”, ”Black Lives
Matter -liikkeen mielenosoitukset ovat tähän asti pysyneet
rauhallisina”. Tapahtumien taustan osalta viitataan Washington
Postin juttuun, jonka ”mukaan poliisi on ampunut tänä vuonna
kuoliaaksi 123 mustaa amerikkalaista. Poliisit ovat saaneet syytteet
vain poikkeustapauksissa.” Tähän loppuu uutinen, joka antaa kuvan
poliisien laajasta mielivallasta. Mainitsematta jää muun muassa
sellainen sivuseikka, että melkein kaikki ammutut mustat olivat
aseistautuneita, mikä selviää siitä samaisesta Washington Postista, mihin Niemeläinenkin viittasi. Hänen aiempi kaksisivuinen
reportaasi (HS la 9. VII 2016, B1–B2) Dallasin ampumisista kuvaili
lakonisesti tapahtumat ja siirtyi sitten käsittelemään
Yhdysvaltain aselainsäädäntöä, joka on edistysmielisille helppo ja mukava
näkökulma aiheeseen.
Vaikuttaa
siltä, että kun uutinen sopii Helsingin Sanomien agendaan,
totuudesta ja asiallisuudesta voidaan joustaa. Kuten nimimerkki Roope kirjoitti Hommaforumilla, kun häneltä kysyttiin, mitä syytä
Helsingin Sanomilla olisi valehdella:
”Mitä syytä Hesarilla oli keksiä tyhjästä todellisuuden kanssa täysin vastakkainen tarina Kärrtorpin mielenosoituksen tapahtumista? Kun Hesari jäi kiinni, se vain muokkasi juttua, kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä koskaan käsitellyt asiaa. Pelkiksi huolimattomuusvirheiksi liian uskomattomia faktavirheitä on ollut paljon enemmänkin – –.
Minun käsittääkseni syy on hieman yksinkertaistettuna se, että Hesarin toimituksella/toimittajilla on löyhästi hyväksytty yhteinen agenda, joka menee journalistisen etiikan ohi. Tätä »Unelmaa» uhkaavia faktoja on Hesarissa kaikesta päätellen hyväksyttävää muokata paremmin agendaan sopiviksi. Kaikki eivät tätä toki harrasta, mutta touhua katsotaan kaikesta päätellen läpi sormien, kun missä tahansa laatulehdessä faktojen keksiminen olisi toimittajalle vakavan varoituksen ellei sitten heti suoraan potkujen paikka.
Hesari ei ole tässä suhteessa poikkeustapaus vaan edustaa Suomessa paremminkin valtavirtaa. Sananvapauden ja journalistisen etiikan rajoja ovat venytelleet mennen tullen myös muun muassa monet JSN:n puheenjohtajat. On kuvaavaa, että noita valheellisia väitteitä Kärrtorpin tapahtumista levitettiin Hesarin aloitteen jälkeen joissain muissakin suomalaisissa tiedotusvälineissä, mutta ei missään muussa maassa kuin Suomessa.”
Kun
Britanniassa ammuttiin parlamentaarikko kadulle, Helsingin Sanomien
toimittaja Sami Sillanpää kirjoitti osoittelevan kolumnin, jossa
vihjailtiin, että ministeri Soini olisi hiljaa hyväksynyt teon:
”Poliitikot eri puolilta Eurooppaa ja kauempaakin vastasivat huutoon pyytämättä. He kiirehtivät heti torstaina esittämään osanottonsa suruun joko omissa tai johtamiensa valtioiden nimissä. Monet ulkoministerit tuomitsivat teon hyökkäyksenä demokratiaa vastaan.
Kyse on diplomatian peruskäytännöstä: ulkoministerit reagoivat muiden maiden tragedioihin automaattisesti ja heti.
Siksi silmiinpistävää oli, kuka joukosta puuttui. Suomen ulkoministeri Timo Soini (ps) ei pukahtanut mitään, ei myöskään Soinin johtama ulkoministeriö.
Tapettu Cox oli vasemmistopoliitikko, EU:n kannattaja ja monikulttuurisuuden arvostaja. Eli senkaltainen ihminen, joita Soini blogissaan lähes päivittäin solvaa. – –
Diplomatiassa on kyettävä osoittamaan kunnioitusta niitäkin kohtaan, joiden kanssa on eri mieltä.”
Parlamentaarikko
kuoli torstai-iltapäivällä ja nettijuttu julkaistiin alle
vuorokausi sen jälkeen. Siihen lisättiin perjantai-illalla
maininta:
”Lopulta Soini kommentoi asiaa perjantaina iltapäivällä vastauksena toimittajien kysymykseen. »Se on karmea väkivallanteko. Riippumatta siitä, mikä motiivi on, mikään ei oikeuta tuollaista väkivaltaa», Soini sanoi.
Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut.”
Lehteä
ei tuntunut haittaavan, että ministeri sittenkin tuomitsi teon.
Arvostelun painopiste siirrettiin siitä, että tuomintaa ei tullut,
siihen, että se ei tullut välittömästi ja oma-aloitteisesti.
Tällaisena kirjoitus ilmestyi lauantain lehdessä (HS 18. VI 2016,
B2). Seuraavana päivänä ulkoministeriön viestintäjohtaja Mölsä
kirjoitti lehden yleisönosastolle:
”Ulkoministeri Timo Soini (ps) tuomitsee jyrkästi Britanniassa tapahtuneen väkivallanteon, jonka seurauksena parlamentaarikko Jo Cox sai surmansa.
Helsingin Sanomien (Ulkomaat 18.6.) tiedoista poiketen ulkoministeri esitti surunvalittelunsa vallitsevan diplomaattisen tavan mukaisesti lähettämällä surunvalittelukirjeen vastinparilleen, Britannian ulkoministeri Philip Hammondille perjantaina. Päätös tästä tehtiin jo viime torstaina. Kirje valmisteltiin perjantaiaamuna ja lähetettiin myöhemmin perjantaina.
Ministeri Soini harkitsi eri vaihtoehtoja surunvalittelun esittämiseen. Twitter ei lukuisista hyvistä puolista huolimatta ole vielä valtioiden välisen virallisen diplomatian väline. Tietyissä tilanteissa tarvitaan edelleen myös valtioiden välistä kirjeenvaihtoa. Tässä tapauksessa ministeri Soini piti virallista valtioiden välistä kirjettä arvokkaana tapana ilmaista järkytyksensä Britannialle.”
Helsingin
Sanomat ei esittänyt anteeksipyyntöä, Sillanpään kolumnia ei
oikaistu ja toimittaja jatkoi työssään. Vääristely ja asioiden
keksiminen ei lehteä ilmeisesti haittaa, mutta hävettiköhän
Sanomatalossa edes hiukan toimittaja Sillanpään huonon
ammattitaidon vuoksi? Olisihan hän voinut soittaa
ulkoasiainministeriöön ja kysyä, onko surunvalittelua lähetetty,
mutta ei. Tällä tasolla on toimittajien tiedonhankinta. He
kyttäävät sosiaalista mediaa ja luulevat, että se on koko
maailma. Nykyisen infokratian aikana asiat ovat miltä ne näyttävät
– ja suomalainen media ei osaa edes kuvitella, että muuten voisi
ollakaan. Sillanpää ei tunne diplomatian todellisuutta, mutta
katsoi asiakseen kertoa lukijoilleen sen ”peruskäytännöistä”.
Lähdekritiikistä
joustetaan, kun viesti sattuu sopimaan toimittajien omaan
ideologiaan. Vai pitääkö joku sattumana, että viime eduskuntavaaleja käsitellyt tutkimus arvioi, että ”perinteisen
median agendaan eli karkeasti juttuaiheisiin vaikuttivat kaikkein
eniten
Li
Andersson
(vas.), Veronika
Honkasalo
(vas.), Ville
Niinistö
(vihr.), Hanna
Sarkkinen
(vas.) ja Ozan
Yanar
(vihr.)”? Journalistiikan opiskelijoille tehdyssä kyselyssä 47,7
prosenttia ilmoitti kannattavansa Vihreää liittoa, 27,3 prosenttia
Vasemmistoliittoa ja 11,4 prosenttia SDP:tä. 4,5 prosenttia kannatti
Kansallista kokoomusta ja yhtä moni Suomen Keskustaa sekä
Piraattipuoluetta. Perussuomalaisia ja Kristillisdemokraatteja ei
kannattanut yksikään journalismiopiskelija.
Pitkäaikainen
päätoimittaja ja Julkisen sanan neuvoston entinen puheenjohtaja
Risto Uimonen totesi tämän kesän SuomiAreenan yhteydessä, että
Suomessa on poikkeuksellisen riippumaton ja tasapuolinen media. Hänen
mielestään brittimedia on ”peestä”, koska ”siellä omistajat
sanelevat päätoimittajille, millaista linjaa heidän tulee vetää”
ja ”potkut ovat edessä, jos päätoimittaja toimii toisin”.
Uimonen uskoo, että Suomessa media ei antaisi tapahtua sellaista
kampanjaa kuin mikä Britanniassa käytiin EU-jäsenäänestyksen
alla. ”Meillä on vahva perinne siihen, että asioista uutisoidaan
tasapuolisesti. Sitä ei pidä kuitenkaan tarkastella yksittäisten
juttujen perusteella, mitä usein tapahtuu. Täytyy katsoa
kokonaisuutta. Olen täysin vakuuttunut siitä, että jos meillä
[käydään kansanäänestys EU-jäsenyydestä], meillä uutispalstat
säilyvät kriittisinä molempia näkemyksiä kohtaan.
Pääkirjoituksissa varmaan otettaisiin kantaa EU:ssa säilymisen
puolesta.” Tämä ei kuitenkaan olisi ongelma, koska linja ei
kuulemma heijastu uutisiin. Toisenlaisia sävyjä samassa
tapahtumassa esitti Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Mikael
Pentikäinen. Hän ei ole enää päätoimittaja, koska hänet
erotettiin, kun omistajia alkoi haitata tietyt uutisoinnit sekä
Pentikäisen ominaisuudet (joita ovat muun muassa keskustalaisuus ja
lestadiolaisuus), mutta ehkä tämä irtisanominen oli jotain aivan
muuta kuin mitä Britanniassa harrastetaan. Joka tapauksessa
Pentikäinen näkee median puolueettomuuden hieman toisin kuin
Uimonen ja sanoo, että on selvä asia, että suomalainen media
vierastaa perussuomalaisia.
”Muistan itsekin, kun olen isosta toimituksesta joskus vastannut, miettineeni sitä, että löytyisikö tästä toimituksesta, 300 toimittajasta, ehkä yhtäkään, joka saattaisi sympatisoida perussuomalaisia. Ehkä sieltä on joku sitten saattanut löytyä, kun on pitkän aikaa miettinyt.”
Pentikäisen
mukaan valtamediassa on hyvin vähän perussuomalaisia tukevia
toimittajia. ”Riippuu
toimittajan ammattitaidosta, kuinka vahvasti se sitten tunkee esiin
niitä juttuja tehdessä.” Pentikäinen toteaa, että toimitusten
kulttuurit vaikuttavat toimittajien tekemiin valintoihin ja näkyvät
jutuissa.
”Kannattaa muistaa, että jokainen juttu, joka ilmestyy – on se sitten lehdessä, televisiossa tai radiossa, on lukemattomien toimittajan arvovalintojen summa. Alkaen siitä, kun hän miettii, mistä hän lähtee tekemään juttua, keitä hän jututtaa, mitä hän kysyy, mitä hän laittaa otsikkoon, millä kulmalla ja niin edelleen.”
Kun
SDP:n paikallispoliitikko Teppo Suontakanen arvosteli Sebastian
Tynkkysen kirjoitusta, Uusi Suomi referoi Suontakasen arvostelun
sellaisenaan, vaikka olisi ehkä voinut mainita, että arvostelu oli
perusteetonta. Suontakanen kirjoitti:
”Mitenkäs Tynkkynen aikoo palauttaa sellaiset muslimit, jotka eivät koskaan ole tulleetkaan Irakista tai Afganistanista vaan ovat ihan Suomen kansalaisia? Vaatiiko hän heitä kääntymään uskonnostaan? Entä miten Tynkkynen kokee mm. tataarit suureksi uhaksi Suomelle, vaikka nämä taistelivat Suomen puolesta Neuvostoliittoa vastaan II maailmansodassa?”
Uusi Suomi toistaa
tämän kuuliaisesti, julkaistiinhan se heidän omassa
blogipalvelussaan. Tynkkysen kirjoitusta referoidaan päällisin
puolin, mutta siitä huolimatta, että Suontakasen kritiikki
esitetään, toimittaja Teppo Ovaskainen ei katso aiheelliseksi
kertoa, että Tynkkynen ei käsitellyt Suomen kansalaisia. Tynkkynen:
”Kansalaisuuden ehdoksi asetettu viiden vuoden asumisaika pitää nopeasti muuttaa kahdeksaan vuoteen, myös pakolaisten osalta, jotka voivat nykylainsäädännön mukaan saada kansalaisuuden jo neljän vuoden jälkeen. Tämä tuo meille lisäaikaa massiivisten siirtojen tekemiseen, jotka eivät ole enää mahdollisia, jos kansalaisuus keretään saamaan.”
Tynkkynen ei siis
kirjoituksessaan ehdottanut kansalaisuuden saaneiden palauttamista
vaan päinvastoin totesi, että se ei ole mahdollista. Suontakanen
kyllä tietää tämän, mutta valehtelee, koska on demari ja tietää
minkälainen vääristely hänen äänestäjiinsä puree. Kysymys
kuuluukin: miksi Uusi Suomi toisti kritiikittä Suontakasen
vääristelyt? Kommentoin uutiseen ja pyysin lehteä tekemään
oikaisun. Sitä ei kuitenkaan kuulunut ja turhahan toive olikin.
Jutussa ei ollut varsinaista faktavirhettä, siitä sai vain väärän
kuvan – eli suomalaisen journalismin tuntien meni kuten toimittaja
tarkoittikin.
Poliittista
pragmaattisuutta on, että jostain muusta asiasta eri mieltä olevat
voivat liittoutua toistensa kanssa silloin, kun heille yhteiset arvot
ovat uhattuina. Kokoomus ja Vasemmistoliitto ovat yhdessä jos
toisessa päivänpoliittisessa kysymyksessä kovin eri mieltä, mutta
löytävät kyllä toisensa, jos kansainvälisyys, ihmisoikeudet ja
monikulttuurisuus ovat uhattuna ja rasismi uhkaa. Vastaavasti
valtamedia ja edistysmieliset poliitikot liittoutuvat vaikka Anders
Behring Breivikin kanssa, jos se sopii heidän agendaansa.
Suomessakin on innoissaan leimattu perussuomalaisia ja osoiteltu
kansallismielisiä kohti Breivikin tekojen vuoksi. Kun ulkomaalaisten
Saksassa viimeaikoina tekemistä julkisista tapoista vain osalla
tiedetään olevan islamistiset motiivit, Helsingin Sanomat iloitsee
(su 24. VII 2016, A2, A6–A9). Etusivu julistaa, että Münchenin
isku oli ”silmitön ampuminen”, mutta että ”surun keskeltä
löytyi kuitenkin myös helpotusta”, koska ”poliisin mukaan
hänellä [tekijällä] ei ollut yhteyttä äärijärjestöihin, eikä
teko liittynyt pakolaiskysymykseen”. Toimittajat Tiina Rajamäki ja
Juhana Rossi kumpikin kirjoittivat välittömästi iskun jälkeen,
että sillä oli yhteys Breivikin tekoihin. Pekka Mykkäsen mukaan
”äärioikeiston nousu pelottaa liberaaleja saksalaisia”.
Media ja
edistysmieliset poliitikot tarttuvat tilaisuuteen ja kauhistelevat
mielellään Breivikiä ja kaikkia, joita voidaan häneen liittää.
Breivikillä ja edistysmielisillä on yhteiset intressit, sillä tämä
noitavaino oli Breivikin tarkoituskin:
”Jos pidät minua nationalistina, olet täysin väärässä. – –
Minä en ole nationalisti. Minä olen äärinationalisti ja nationalistin tavoitteet ovat aivan erilaiset kuin äärinationalistin. Minä ja muut kaltaiseni haluamme jouduttaa konfliktia [aseellista taistelua], koska meistä [norjalaisista] tulee ajan myötä vähemmistö. Ainakin minä koin, että onnistuaksemme konfliktin jouduttamisessa minun on provosoitava noitavainoa maltillisia kulttuurikonservatiiveja ja nationalisteja kohtaan.
– – Mielestäni heinäkuun 22. onnistui provosoimaan noitavainon maltillisia kulttuurikonservatiiveja ja nationalisteja kohtaan. Kuten näkyy. Katsokaa vain Stoltenbergin uudenvuodenpuhetta, jossa hän käytännössä kutsui kaikkia maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia ekstremisteiksi. Eli kaikki on juuri kuten toivoinkin. Monet nationalistit ovat kirjoittaneet minulle kirjeitä, joissa he sanovat, ettei tekoni vahvistanut meitä vaan teki meistä heikompia. Mutta he ovat käsittäneet väärin motiivini. Tavoite ei ole saada välitöntä nostetta, että kriisi seuraisi heti [terrori-iskua], vaan hyvin hyvin pitkällä tähtäimellä siitä on etua, koska se tulee johtamaan sensuurin lisääntymiseen Euroopassa, mikä vuorostaan hyvin pitkällä tähtäimellä johtaa kulttuurikonservatiivien ja nationalistien radikalisoitumiseen, mikä lisää polarisoitumista. Nationalistit, jotka luulevat minun tehneen tekoni lyhyen aikavälin menestyksen saavuttamiseksi, ovat ymmärtäneet täysin väärin. ”
– Otteita Anders Behring Breivikin vastauksista syyttäjälle, suomentanut Hommaforumin nimimerkki Roope.
Välillä
Helsingin Sanomien purkaukset menevät niin sekaviksi, että herää
kysymys, keille ne on suunnattu. Ehkä lukijoissa on tarpeeksi
uskossaan vahvoja tai ehkä toimittajat luottavat suomalaisten
huonoon medialukutaitoon. Muuten on vaikea ymmärtää vaikkapa Ville
Vaarnen ahdistunutta avautumista ”Palautuslennot voivat johtaa
vielä häpeään” (HS ti 26. VII 2016, A12). Jutussa käsitellään
irakilaisia, joiden Maahanmuuttovirasto ei katsonut olevan
kansainvälisen suojelun tarpeessa, jotka eivät olleet oikeutettuja
oleskelulupaan ja jotka halusivat vapaaehtoisesti palata
kotimaahansa. Vaarne pitää näitä palautuksia moraalisesti
arveluttavina. ”Tietysti on selvää, että lain mukaan
oleskeluluvan puuttuessa ihminen poistetaan maasta”, Vaarne
kirjoittaa, vaikka näin ei ole ja se käy jutustakin ilmi. Hän
jatkaa, että ”julkinen keskustelu palautuksista on jäänyt
vähäiseksi” ja ”se kertoo siitä, että emme koe kiusallisena
sitä, että joudumme lähettämään täältä ihmisiä pois”.
Sitä ei kerrota, miksi on kiusallista, että henkilöt, jotka
vapaaehtoisesti haluavat palata Irakiin tekevät niin, mutta
toimittajan mielestä aiheeseen liittyy se, että ”palautettavat
ovat työikäisiä nuoria, jotka eivät ole tehneet mitään väärää”.
”Olen jutellut kymmenien irakilaisten turvapaikanhakijoiden kanssa,
ja jokainen heistä on sanonut haluavansa elää rauhassa Suomessa ja
tehdä töitä.” Piste ja kappaleenvaihto, toimittajalle asia on
tällä selvä. Jutussa puhutaan siitä, kuinka ”palautamme
ihmisiä” Irakiin, mutta myönnetään, että ”Irak ei suostu
ottamaan vastaan ihmisiä, jotka eivät sinne vapaaehtoisesti halua”.
Vaarne kuitenkin vihjailee, että sellaisetkin joutuvat vielä
lähtemään, vaikka ainoaksi perusteluksi hänellä on tarjota, että
”poliisissakaan ei vielä tiedetä, miten vastentahtoiset
palautukset hoidetaan”, mutta ”jollakin konstilla heidät pitäisi
saada muuttamaan mieltään”.
Ottaen
huomioon, kuinka suuri valta toimittajilla on, on mielenkiintoista,
kuinka mielivaltaisesti he voivat toimia. Poliitikot on valittu
avoimilla vaaleilla hoitamaan luottamustehtävää, johon liittyy
tietyt, ennalta määrätyt vastuut. Miten toimittajat nimitetään,
miten he vaihtuvat tehtävissään, millainen on median organisaatio
ja hierarkia? Ovatko poliitikot isänmaan ja kansan palvelijoita –
vai median? Suomalaiset toimittajat ovat ainakin oppineet
pompottelemaan ja kohtelemaan vallanpitäjiä juuri kuten haluavat.
Media on merkittävä vallanpitäjä ja siksi on syytä kohdistaa
katse yhä useammin siihen, miten toimittajat tekevät työnsä,
keitä he ovat ja mitkä ovat heidän motiivinsa. Toimittaja Marjukka
Liiten räksyttää pääkirjoitussivujen kolumnissaan ”Poliitikon loma ei ole pyhä” (HS ke 27. VII 2016, A4), että poliitikkojen ei
tulisi kieltäytyä median haastatteluista vain siksi, että heillä
on loma.
”Kun keskeinen kansanedustaja lähettää kommenttipyyntöön vain lakonisen tekstiviestin ”lomamatkalla”, tekee mieli vastata: »So what?»
Korrekti toimittaja ei tietenkään niin tee vaan ymmärtää, että kansanedustajatkin ovat kesälomansa ansainneet.”
Kirjoittaa
toimittaja, joka sitten kuitenkin julkaisi epäkorrektin vastauksensa
miljoonayleisölle. Liitenin kirjoituksen tyylilajina on teiniangsti
ja kolumnista on erikseen nostettu sitaatiksi, että ”maailma ja
yhteiskunta toimivat tyyliin 24/7”. Jäikö niinku-sana puuttumaan,
Helsingin Sanomat? Saamme tietää, että toimittajien kuuluu perätä
koko ajan kommentteja kaiken maailman ulkomailla sattuneisiin
terrori-iskuihin ja he tekevät niin ”eivät pahuuttaan, vaan
eräänlaisina kansan edustajina hekin”. Mitä virkaa sillä sitten
on, että suomalainen media tavoittaa ministeri tämän, tämän ja
tämän, ja nämä kertovat, että heidän mielestään on väärin
hakata ihmisiä kirveellä lähijunassa? Media saa rahansa siitä,
että se suoltaa tällaista jonninjoutavaa roskaa, mutta miksi
ministereiden pitää sitä palvella? Liiten kertoo: siksi, että
”tärkeää on myös se, miltä meno näyttää”, ettei
poliitikosta tule ”ylimielinen kuva”. Nämä mielikuvat taitavat
olla ainoa asia, mistä toimittajat ovat kiinnostuneita – kannattaa
muuten lukea ministeri Soinin vastine (HS to 28.
VII 2016, B10). Liiten päättää kolumninsa hurskasteluun, että
”on
arvostettavaa, että poliitikko on kesken lomankin osin päivystävän
poliitikon roolissa sen sijaan, että hän kuvittelee itsensä
keisariksi, joka tekee mitä lystää”.
Keitä toimittajat luulevat olevansa? Mieleeni tulee entisen
kansanedustajan Eero Paloheimon kuvaukset politiikan raa'asta
todellisuudesta. Toimittajista hän kirjoittaa muun muassa:
”Jo vuosia sitten kuulin, että lehtimiehet ja radiotoimittajat soittelevat ministereille kotiin kello 5 aamuyöstä ja kyselevät sitä sun tätä, enkä uskonut. Mutta se on totta. Ministerit vastaavat kiltteinä, vaikka jokainen muu saisi raivokohtauksen.
Eduskunnan kahvilassa media istuu omassa pöydässään ja iskee sieltä milloin kenenkin kimppuun. Kansanedustajien keskinäinen neuvonpito keskeytyy kuin kanan lento jos toimittaja onnellistaa läsnäolollaan ja kysyy mitä kuuluu. Tiedotusvälineiden mielistely on rankkaa, monet saavat selkään ja kieleen rasitusvammoja. Toimittajat eivät vain referoi sanottua, vaan luotsaavat edustajaa asioihin, joilla tämä saa nimensä näkyviin. Vastavuoroinen selänpesu pelaa, myönteinen julkisuus palkitaan pikku vuodoilla ja päinvastoin. Sympatiaa hamuavat syväkurkut vasikoivat omasta aloitteestaan luottamuksellisia tietoja toimittajakaverille.
Poliitikkojen kilpailu julkisuudesta on ylpeydestä riisuttua. Verivihollinen on saman puolueen saman vaalipiirin samanlaisin kollega. Istuntoa televisioitaessa syntyy istuntosaliin muulloin tuntematon tungos. Tärkeintä on toimia niin, että seuraavien vaalien valinta varmistuu. Media luo kuvan ehdokkaasta, siihen äänestäjien valtaosa tukeutuu, tietoisesti tai huomaamattaan. Sanomatalo kyttää Mannerheim-linjan yli eduskuntataloa. Poliitikko kumartaa itään.”
– Eero Paloheimo kirjoituksessaan ”Valtaa, valtaa”. Kirjoitus ilmestyi alun perin Suomen Kuvalehdessä 4/2000 (28. I 2000) ja se julkaistiin uudelleen Paloheimon teoksessa Sanoin – Kootut kirjoitukset 1963–2010 (Amanita, 2011), s. 432–434.
Media
muodollisesti puolustaa ”demokratiaa”, mutta oikeasti näitä
tekopyhiä opportunisteja kiinnostaa vain heidän oma valtansa ja
heidän oman ideologiansa jääräpäinen junttaaminen. Kun Britannia
päätti demokraattisessa kansanäänestyksessä erota Unionista,
Suomen valtamedia järkyttyi eikä suostunut hyväksymään tulosta.
Toimittaja Vappu Kaarenoja kirjoitti Suomen Kuvalehteen yksipuolisen
kirjoituksen (SK 27/2016, s. 16–19), joka tuomitsi Brexitin,
haukkui lyttyyn sen ajajat ja pohdiskeli, että eivät ne britit näin
vähällä ole Unionista eroon päässeet. Tähän tukeutuen
päätoimittaja Ville Pernaa valoi pääkirjoituksessa toivoa:
”Sveitsissä järjestettiin 2014 kansanäänestys siitä, pitäisikö maan luopua noudattamasta EU:n vapaan liikkuvuuden periaatetta. Siitä luopuminen voitti täpärästi.
Kansan mandaatin perusteella hallitus ryhtyi viemään asiaa eteenpäin. Yli kahden vuoden neuvottelujen jälkeen on käynyt ilmi, että ilman vapaata liikkuvuutta ei ole pääsyä EU:n sisämarkkinoille.
Niinpä kansan tahdon toteuttaminen ei ole Sveitsissä runsaan kahden vuoden aikana juuri edennyt eikä taida edetäkään. Käykö Britanniassakin niin?”
Suomen
Kuvalehti ei ilmeisesti pidä tätä ongelmana eikä minään. Kuten
ei Suomen media muutenkaan: demokratiaa kannatetaan siltä osin kuin
se tukee omia tavoitteita. Helsingin Sanomien pääkirjoitus ”Unelma brittien jäämisestä EU:hun ei ole kuollut” (HS su 10. VII 2016,
A5) kirjoittaa arvoituksellisesti nimiä mainitsematta, että
”monella
näyttää olevan Euroopassa vaikeaa edelleenkään uskoa todeksi
brittien kansanäänestyksen tulosta” ja että tulos ”on
järkyttänyt myös Britanniassa, missä poliitikot eivät halua
kiirehtiä eroprosessin aloittamista”.
Lehti spekuloi sillä, että ero ei ehkä toteudukaan ja päättää
kirjoituksensa tokaisuun, että ”toive Britannian pysymisestä
EU:ssa ei ole täysin utopistinen”. Erityisen herkullinen on
toimittaja Jukka Petäjän juttu ”Huutoäänestys vai kansan tahto?” (HS ke 29. VI 2016, B1–B2), jossa paljastuu, kuinka ohut
on edistysmielisen älymystön usko demokratiaan ja kansaan. Mikael
Jungner ja moni muu on menettänyt uskonsa kansanäänestyksiin (ei
siksi, ”että kansanäänestyksen tulos olisi ollut jotenkin
väärä”, vaan ”kyse oli siitä, kuinka kevein perustein ääniä
annettiin” – niinpä niin). Professori Timo Airaksisen mukaan
”kansanäänestys voi valtion työkaluna olla lopulta kansalle jopa
vaaraksi”, koska ”poliittinen koneisto” voi sen avulla paeta
”omaa vastuutaan”. ”Pahimmillaan valtio antaa äänestäjien
käyttöön välineen, jonka vaikutukset ovat arvaamattomia tai niin
ennakoimattomia, että tiedon hankkiminen on vaikeaa. Vaaran
muodostavat yllykkeet, motiivit ja asiaan liittymättömät tunteet,
joita eri poliittiset tahot yrittävät kampanjaan kytkeä.”
Britannian äänestystulokseen sisältyy kuulemma ”vahva rasistinen
pohjavire ja selän kääntäminen nykyhetkelle”. Tutkija Veikko
Eranti harmittelee, että ”kansanäänestykset pakottavat antamaan
yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin”. Hänen
mukaansa ”ne toimivat sitä paremmin, mitä paremmin ja
monipuolisemmin julkinen keskustelu toimii” ja että
”kansanäänestyksissä vastataan aina varsinaisen kysymyksen
lisäksi yleiseen »miltä
nyt tuntuu»
-kysymykseen”. Nämä ongelmat koskevat ilmeisesti nimenomaan
kansanäänestyksiä ja tällaisia EU-jäsenäänestyksiä? Vai
miksei samoja asioita kysellä demokratiasta yleensä? Onko
parlamenttivaalien äänestyspäätös yksinkertaisempi asia? Näitä
asioita ei kirjoituksessa pohdittu. Sen sijaan jutussa oli kyllä
tilaa koko sivun piirrokselle Britannian lipusta vaaliuurnana.
Helsingin
Sanomien pääkirjoituksen mukaan aatteesta riippumatta Hillary
Clintonin valinta Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi olisi hyvä
asia, sillä maa saisi silloin ensimmäisen naispresidenttinsä. Tämä
naisten oikeuksien taakse verhottu selitys paljastaa falskiutensa
heti, kun vastaan tulee tapaus, jossa asetelma on toisin päin. Sama
lehti kauhistelee, että Marine Le Penin valinta Ranskan
presidentiksi olisi katastrofi, mutta jättää mainitsematta, että
hän olisi ensimmäinen nainen tehtävässä. Entäs se naisasia,
Helsingin Sanomat – vai oliko aate sittenkin naisten asemaa
tärkeämpi?
On
mielenkiintoista seurata, kuinka avutonta media voi olla, kun
tapahtumat eivät etene sen haluamalla tavalla. Kun monikulttuurisuus
ei vaikutakaan toimivan, toimittajat ovat lähinnä hämmentyneitä.
Ei heillä mitään muutakaan ole tarjota. Nizzan iskun jälkeen
Helsingin Sanomat kirjoitti tympääntyneen pääkirjoituksen
”Eurooppa elää terrorismin aikaa” (HS 16. VII 2016, A4). Siinä
käydään läpi, mitä tapahtui ja todetaan epätoivoisesti, että
”vastaavia iskuja on lähes mahdotonta estää ennalta” ja että
”valitettavasti iskuja tehdään niin kauan, kun niille löytyy
tekijöitä”. Kirjoitus loppuu väkinäiseen ulkoaopetellun fraasin
toistoon:
”Kuten aikaisempienkin iskujen jälkeen, myös nyt on todettu, ettei terroristien kylvämän pelon pidä antaa voittaa vaan elämän on jatkuttava mahdollisimman normaalisti. Pelko kun sumentaa mielen niin arjessa kuin politiikassakin.
Kehotusta voisi pitää useiden Euroopassa tehtyjen iskujen jälkeen jo merkityksensä menettäneenä mantrana. Sitä se ei suinkaan ole.”
Vaan
miten minusta silti tuntuu siltä, että pääkirjoitustoimittaja ei
ole enää itsekään vakuuttunut? Saman lehden kolumneissa
toimittajat Petja Pelli ja Virve Kähkönen kädettöminä antavat
vallan, jos eivät pelolle, niin epätoivolle ainakin. Pellin
ensimmäiset ajatukset olivat ”ei
kai taas, ei voi olla totta”.
”Ranska tulee selviämään tästäkin”, hän toteaa, ja jatkaa:
”Pariisissa aiempien iskujen jälkeen oli vaikuttavaa huomata,
kuinka ranskalaiset eivät halunneet antaa pelolle valtaa”. Mutta
mieltä jää vaivaamaan, ”miten joku voi elää Ranskassa niin
täysin eri todellisuudessa, että polun päässä odottaa tällainen
teko?” Pelli päättää kolumninsa tyhjiin sanoihin: ”Tällaisessa
tilanteessa on vaikea sanoa mitään, joten sanon vain näin: Voimia
ranskalaiset. Suomi ja muu Eurooppa ovat teidän tukenanne.”
Kähkösen mukaan taas riippumatta siitä, ”millaiseksi Nizzan
iskun tekijän taustat todellisuudessa paljastuvat”, ”paineet”
lisäävät ”populistien kannatusta useissa Euroopan maissa”.
Helsingin Sanomat aavistaa aina välillä itsekin, että sen aika
päättyy vielä. Sillä ei ole mitään tarjottavaa. Edistys ja
kaikki sen hienot aatteet, joita valtamedia innokkaasti tarjoaa,
tulevat häviämään.
Helsingin
Sanomien Lontoon-kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä kertoi ennen
Britannian EU-jäsenäänestystä yrittäneensä hysteerisellä
vimmalla vakuuttaa kaikki brittituttunsa siitä, että heidän tulisi
äänestää Unioniin jäämisen puolesta. Sipilä kertoo muun muassa
saaneensa kohtauksen, jonka päätteeksi hän oli baarin lattialta
huutanut, että maan on pysyttävä Unionissa. Uskon kyllä Sipilän
kirjoitusten tasosta, että hän käyttäytyy kuin mielisairas, mutta
koska en usko, että hänellä on mitään varsinaista vammaa vaan
hän pärjännee arjessaan, uskallan sanoa, että nautin lukea hänen
ahdingostaan väärän äänestystuloksen jälkeen. Sipilän kolumnin
”Brexit-poliisi tulee ja heittää pois maasta” (HS su 10 VII
2016, C11) voisi tulkita ironisena heittona, ellei toimittajan kaikki
asialliseksikin tarkoitettu uutisointi olisi samaa neuroottista
sekoilua. Sipilä kertoo heräävänsä kolmelta aamuyöllä ja
kuulostelevan, tuleeko ”brexit-poliisi”. ”Syön suruuni, koska
en tunne olevani hyväksytty EU-kansalaisena”, valittaa toimittaja,
joka saa kohta ”asettua lentokentällä ja juna-asemalla pitkän
jonon hännille”. Hän ei kuitenkaan pelkää jonottamista:
”Se mikä kirpaisee, on Britannian päätös lähteä. Seuramme ei nähtävästi ollut tarpeeksi hyvää. Kohta meiltä lyödään ovi kiinni nenän edestä. Se käy ylpeydelle.”
Sipilä
kertoo olevansa myös raivoissaan. Kirjeenvaihtaja kertoo, että kun
hänen tuttavansa kehui äänestystulosta, ”olin pakahtumaisillani
raivosta ja suupielestäni valui jo vaahtoa”. Onneksi hän sai
hillittyä itsensä siinä tilanteessa ja ylisti ”demokratian
kauneutta”, mutta yöllä hän ei saanut unta, koska ”kihisi[–
–] yhä suuttumuksesta”.
”Samantyylisistä kokemuksista ovat kertoneet muutkin. EU-äänestys on usuttanut perheenjäsenet ja ystävät toistensa kurkkuihin. Vastakkaisen leirin EU-kanta tuntuu käsittämättömältä.”
Sipilä
kertoo, kuinka hänen tuttavapiirissään ystävyyssuhteita on
katkennut, koska on käynyt ilmi, että joku äänesti Brexitin
puolesta. Kirjoitus loppuu levollisuuden ja lopullisen alakulon
sekoitukseen:
”– – olin tajunnut elämän rajallisuuden ja kaiken perimmäisen turhuuden. Mikään ei ole pysyvää. Vähiten EU.”
Niin,
varautukaa tähän, arvon toimittajat: te tulette häviämään.
Tulevaisuudessa ei ole mitään Euroopan unionia. Liberalismi,
edistysusko ja ihmisoikeuskultti jäävät historian
kuriositeeteiksi. Toivonkipinä syttyy sisälläni, kun aistin näiden
sovinnaisten, kulttuurihegemoniaa vielä hetken hallussa pitävien
modernien ihmisten pelon ja ahdistuksen. Pitäkää nykyaika,
tulevaisuus on meidän! Maailma kohtaa yhä kiihtyvällä vauhdilla
ongelmia, joihin löytyy vastaus nationalismista ja
traditionalismista, ei tämän päivän muotiaatteista. ”Vapaan
toimittajan” Annukka Oksasen kolumni ”Vapaakaupan vastustus on taas trendikästä” (HS la 9. VII 2016, D5) on omiaan luomaan uskoa
tulevaan. Oksanen harmittelee, että monessa maassa nousee
vapaakaupan vastaisia, protektionistisiä liikkeitä, jotka
perustuvat ”poliittiseen sisäänpäinkääntymiseen,
kansallismielisyyteen ja hallinnan kaipuuseen”.
”Protektionismin taustalla on aina poliittisia syitä, mutta Trumpin, Orbánin, Le Penin ja muiden populistien puheissa se nivoutuu nyt tiiviisti ulkomaalaisvastaisuuteen ja kansallismielisyyteen. Heille vapaakauppa on lähtökohtaisesti ongelma eikä ratkaisu.
Populismiin liittyy myös harhainen ajatus omavaraisuudesta. Nykymaailmassa kansallinen omavaraisuus on mahdottomuus, niin riippuvaisia maat ovat taloudellisesti toisistaan.
Kaupan esteistä voi olla joskus hyötyäkin, mutta globaalina ilmiönä ne iskisivät varsinkin köyhiin maihin ja Suomen kaltaisiin pieniin, vientivetoisiin talouksiin.”
Oksanen
lähtee nykypäivän tilanteesta eikä osaa muuta kuvitellakaan.
Globaali talousjärjestelmä, jossa maat ovat riippuvaisia toisistaan
ja jonka varaan Oksanen Suomenkin kansantalouden rakentaisi, tulee
meneillään olevan ekokatastrofin laajetessa ja kiihtyessä
romahtamaan. Vapaakauppa toimii muuttuvassa tilanteessa entistä
huonommin, joten kyllä, sen vastustamisesta tulee ”trendikästä”.
Sunnuntaisivujen
jutussa ”Onko maailma tullut hulluksi vai onko se aina ollut hullu?” toimittaja Tommi Nieminen ihmettelee maailman menoa. Siitä
on tullut ”kaoottista, hirvittävän nopeaa ja vaikeasti
ennustettavaa”, koska on sellaisia käsittämättömiä ilmiöitä
kuten Brexit, Nizza, Istanbul ja Trump. ”Olemme
vaihtaneet älyn tunteisiin ja yhteistyön nationalismiin.” Itse
olen miettinyt jo kauan, onko maailma hullu, mutta päinvastaisesta
näkökulmasta kuin Helsingin Sanomat. Toimittaja nojaa juttunsa
historioitsija Eric Hobsbawmiin, joka esitellään ”megaluokan
intellektuellina”. Hänen avoin vasemmistolaisuutensa unohtuu
mainita ja toimittaja ottaa lähtökohdakseen Hobsbawmin
periodisoinnin ja siihen liittyvät luonnehdinnat täysin
kritiikittä. Vuodet 1914–1947 olivat ”katastrofin aika”,
jolloin ”maailma sortui nationalismiin, militarismiin ja kahteen
äärimmäiseen maailmansotaan”. 1947–1973 oli ”kultainen
aika”, ”jälleenrakennuksen, taloudellisen vaurastumisen ja
suhteellisen vakauden aika, joka perustui kylmään sotaan ja niin
sanottuun kauhun tasapainoon”. Minun on vaikea nähdä kultakautena
tätä taloudellista vaurastumista, jonka myötä elintason repiminen
luonnosta, ympäristökatastrofien seuraaminen toisiaan ja
joukkosukupuuttoaallon kiihtyminen sinetöitiin. Hobsbawm ja Nieminen
eivät sitä huomaa: talouskasvu on ilmeisesti kyseenalaistamaton
lähtökohta.
Elämme
globalisaation aikaa, keskinäisriippuvuuden aikaa tai
informaatioaikaa – toimittaja pyörittelee muitakin vaihtoehtoja ja
pyrkii kuvailemaan nykyajan olemuksen. Hän lähestyy myös
yllättävän lähelle asian ydintä – kenties juuri niin lähelle,
kuin mitä Helsingin Sanomien toimittajalle nyt on mahdollista.
Professori Kolbea haastatellaan ja hän kertoo, että menneisyys ja
traditio alkavat jälleen olla ihailtavia asioita. ”Elämme
tällaista uuskonservatiivisuuden ja uustraditionaalisuuden aikaa”,
professori sanoo. ”Näen tässä ajassa yhteyden Ranskan
vallankumouksen jälkeiseen uusromantiikan kauteen.” Kirjoitus
pyörii aika paljon sen ympärillä, kuinka toimittaja kertoo
tehneensä juttua kalsarisillaan, mutta vaikka kansallismielisyyden
ja tradition nousu tuntuvatkin hänestä käsittämättömiltä,
vastaus on jo aivan kielen päällä:
”»Ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän maailmanjärjestelmän luomiseksi on aikaa enintään vain muutama vuosikymmen», [kansanedustaja] Tuomioja arvioi.
Sitä ei käy kiistäminen. Maapalloa kyllästetään ihmisillä.
»Vielä kaksisataa vuotta sitten maapallolla oli asumattomia ja kartoittamattomia läiskiä. Muuttoliike Yhdysvaltoihin ja Australiaan oli mahdollista, tosin silloinkin alkuperäiskansojen kustannuksella. Nyt kaikki alueet on kartoitettu ja valtioina tunnustettu», Tuomioja sanoo.
Joka ikinen kerta tästä eteenpäin, kun jokin iso joukko ihmisiä muuttaa toisaalle maapallolla, on edessä konflikti.
Kuten Euroopassa vuonna 2015.”
Edistysmielisyydellä,
kansainvälisyydellä, liberalismilla tai ylipäätään modernilla
elämänmuodolla ei ole mitään tarjottavaa. Ne eivät tule
selviämään konflikteista. Niihin turvautuen edessä on perikato.
Euroopan on selviydyttävä muilla keinoilla. Toivotan teille
toimittajille pitkää ikää, että näette, kuinka maailmanne alta
vedetään matto ja kaikki, mihin te uskoitte ja mitä te toivoitte,
romahtavat. Toisenlaiset ajat vaativat toisenlaisen lehdistön. Teitä
ei enää tarvita, Lügenpresse.
Tapani mukaisesti kirjoituksessa mainitut otsikot ovat painetun lehden otsikkoja. Ne saattavat poiketa juttujen verkkoversioiden otsikoista.
Verkkolehti Sarastus julkaisi tämän kirjoituksen 31. elokuuta 2016.
Tapani mukaisesti kirjoituksessa mainitut otsikot ovat painetun lehden otsikkoja. Ne saattavat poiketa juttujen verkkoversioiden otsikoista.
Verkkolehti Sarastus julkaisi tämän kirjoituksen 31. elokuuta 2016.