Maamme
valtamedian vuoden ajan kestänyt propagandakampanja saavutti tänä viikonloppuna
merkittävän etapin, kun se onnistui saamaan Petteri Orvon Kansallisen Kokoomuksen
puheenjohtajaksi. Mitään oleellista linjaeroa Orvon ja Stubbin välillä ei ole
vaan kyse oli henkilöstä. Stubb oli poliitikko, jonka kautta oli helppo
pohjustaa hallitusyhteistyötä, kun tiedettiin, että seuraava pääministeri olisi
keskustan puheenjohtaja Sipilä. Nykyisten gallupien valossa seuraava
pääministeri saattaisi olla SDP:n Rinne, joten kokoomus petaa näin itselleen
paikkaa tulevaisuudessa häämöttävässä sinipunahallituksessa. Joku voi kysyä,
eikö ole varsin epämääräistä ja opportunistista koettaa varmistaa nyt
paikkaansa seuraavassa hallituksessa, joka aloittaa vasta kolmen vuoden päästä.
Itse en ole ihmeissäni: en ole koskaan oikein oppinut ymmärtämään, mitä
kokoomus haluaa, mutta parhaiten puoluetta kuvaavat juuri sanat epämääräisyys
ja opportunismi.
Miksi
Helsingin Sanomat sitten kampanjoi Orvon puolesta? Se ei ole puoluelehti, joten
yhden puolueen vaalistrategiset valinnat tuskin herättävät siinä suuria
intohimoja. Vaikka Stubbin ja Orvon välillä ei olekaan merkittävää linjaeroa,
niin, ministeri Orpoa lainatakseni, ”olennaista on kuitenkin se, miltä asiat näyttävät”.
Orpo on lehdelle väline ajaa linjaansa, löysempää maahanmuuttopolitiikkaa.
Lehti on ajanut pääkirjoituksessaan toimeentulovaatimusten höllentämistä ja
väittänyt, että jo nykylainsäädäntö on kireä.
Tästä
päästäänkin edellisiin kirjoituksiini liittyvään sivujuonteeseen, että Helsingin
Sanomat kokee tavoitteensa niin tärkeäksi, että kun faktaperusteluita ei ole,
ne voi valehdella. Lehden mukaan ”Jyrki Kataisen (kok) hallitus kiristi
huomattavasti perheenyhdistämiskäytäntöjä sillä seurauksella, että pakolaisina
Suomeen tulleiden perheenyhdistämiset ovat vähentyneet rajusti”.
Tilastokeskuksen mukaan myönteisiä perheenyhdistämispäätöksiä tehtiin 495 vuonna
2011 (33 % hakemuksista), 611 (37 %) vuonna 2012, 875 (34 %) vuonna 2013 ja 1
094 (51 %) vuonna 2014. Helsingin Sanomat ei kerro tästä, vaan valistaa meitä,
että ”linja on kiristynyt historiallisella tavalla”.
Helsingin
Sanomille sopii hyvin Orpo, joka on kertonut eduskunnassa, että ”Orbánin linja
ei ole Orpon linja” ja että Suomen ei tule pyrkiä ”EU:n minimitasolle”
turvapaikanhakijoiden tuissa. Orvon mukaan ”tuloraja ei ole kiveen hakattu”: ”sitä
ei määrätä laissa, se on Migrin taulukko, ja siitä voidaan poiketa, koska
jokainen käsitellään yksilöllisesti”. Hän on ”tottunut pitämään näissä
humanitäärisissä asioissa Ruotsia kohtuullisen hyvänä verrokkimaana”. Orpo
haluaisi Suomen tekevän yhteiseurooppalaista maahanmuuttopolitiikkaa, ja jos
siihen kuuluu taakanjako ja siitä kieltäytyvien maiden sakottaminen,
hallitusohjelman kirjaus asiasta voidaan hänen mukaan ottaa uuteen tarkasteluun.
Sen lisäksi, että Orvon myötä Suomeen saattaa kolmen vuoden päästä tulla liberaali
ja vasemmistolainen hallitus, Helsingin Sanomat pyrkii hänen asemaansa
vahvistamalla vaikeuttamaan maahanmuuttopolitiikan kiristämistä tämän
hallituskauden aikana. Hallitusohjelman mukaan:
”Unionin
on toimittava päättäväisesti Välimeren alueen laittomien muuttovirtojen
hallitsemiseksi. Turvapaikanhakijoiden EU:n sisäiset siirrot perustuvat
jäsenvaltioiden vapaaehtoisuuteen.” (s. 33)
Ja:
”Perheenyhdistämisen
kriteereitä tarkennetaan EU:n perheen yhdistämisdirektiivin mukaisesti.” (s.
38)
Toimittajat
koettelevat valtaansa ja pyrkivät murtamaan nämä hallitusohjelman maahanmuuttopolitiikan
kiristämisen kannalta keskeiset kohdat. Vaikka Orvon valinta onkin erävoitto,
hallitusohjelmaa ei ole vielä tällä murrettu. Orpo on vast’edeskin Sipilän
hallituksen ministeri, joka joutuu tekemään yhteistyötä keskustan ja
perussuomalaisten kanssa. Painostuksella ja kiihkeällä propagandalla saa
kuitenkin lannistettua ja lyötyä vahvankin ihmisen, joten nyt, kun hallitus ja
sen ohjelma ovat hyökkäyksen alla, on taisteltava sen puolesta mistä vuosi
sitten jo sovittiin.
Perussuomalaiset
on menettänyt gallupeissa paljon kannatustaan. Viime syksynä Suomeen tuli
kymmeniätuhansia turvapaikanhakijoita. Julkisuudessa esitettiin vaatimuksia,
että tilanteeseen olisi pitänyt reagoida kaikella voimalla ja tulijat olisi
pitänyt käännyttää Ruotsiin. Näin ei tehty, mikä oli pettymys monelle. Olisi
saattanut olla hyvin vaikeaa saada kahden muun hallituspuolueen kanssa sopu
siitä, että Suomi olisi ryhtynyt radikaaleihin toimiin, joita vaativat lähinnä
perussuomalaisia äänestävät. Niinpä pistää huolettamaan, uskaltaako puolue
vaatia maahanmuuttopolitiikan kiristämistä nytkään, kun media painostaa ja sen
suosiolla kokoomuksessa puhaltavat uudet tuulet. Perussuomalaisten on vaikea
bluffata: jos se pistää kovan kovaa vastaan, on ilmeistä, että sillä on paljon
hävittävänä. Jos hallitus hajoaisi, puolue menettäisi paikan hallituksessa ja
ehkä yli puolet kansanedustajistaan. Sen jälkeen puolueen vaikutusvalta olisi
taas nolla ja tulevaisuus epävarma.
Toisaalta
on myös syytä toivoon. Perussuomalaiset menettäisi paljon, jos se alkaisi
liian hankalaksi hallituksessa, mutta jos puolue antaa periksi tavoitteistaan
se menettää paljon joka tapauksessa. Eduskuntavaalit tulevat ennemmin tai
myöhemmin. Ja ministeri Soinin lisäksi on myös toinen henkilö, joka tuskin
soisi hallituksen kaatuvat nyt: pääministeri Sipilä. Hän on tehnyt vaikeat
leikkaukset ja saanut aikaan tulopoliittisen kokonaisratkaisun. Nyt on kolme
vuotta aikaa viettää mukavaa elämää pääministerinä, kun suuret päätökset on
tehty ja voi lopun aikaa keventää verotusta ja katsoa, mihin tulisi suunnata
lisärahoitusta. Suomen talous on ollut pitkään taantumassa ja se lähtee luultavasti
lähiaikoina nousuun, tapahtui muuten mitä tapahtui. Nykyajan tapoihin kuuluu,
että vallassa olevaa vihataan aina jollakin asteella, mutta Sipilällä on
edessään mahdollisuus osoittaa, että hän oli oikeassa, että hän teki isänmaan
hyväksi ne vaikeat päätökset mihin muut eivät pystyneet – ja kenties hänelle
tarjoutuu mahdollisuus luotsata vielä Sipilän kakkosta.
Keskusta
ja kokoomus haluavat vain pysyä vallassa ja myisivät vaikka isoäitinsä. Perussuomalaisia
on äänestetty, jotta puolue ajaisi tiettyjä asioita. Sen on nyt aika lunastaa
lupauksensa. Kuten olen aiemminkin arvioinut, kireä maahanmuutto- ja
EU-politiikka ovat omien näkemysteni kannalta ainoita merkittäviä asioita,
joihin voi puoluepolitiikan ja äänestämisen kautta vaikuttaa.
Hallitusohjelma
on jo olemassa, nyt on taisteltava sen täysimääräisen toteutuksen puolesta.
Entistä iskulausetta lainatakseni: koko programmi toimeen!