En garde!

Yliopiston lukuvuosi on taas alkanut enkä ole kiireideni vuoksi ehtinyt kirjoittaa tänne paljoakaan. Kerronpa nyt lyhyesti kuulumisiani, koska eikös internetissä ihminen oleteta kuolleeksi, jos hänestä ei viikkoon kuulu mitään?

Vaikka uutiset kuolemastani ovatkin liioiteltuja, kuntoni on päässyt yhden yliopistovuoden ja sen mukanaan tuoman ruumiillisen työn radikaalin vähentymisen vuoksi heikentymään. Minun lienee tarpeen opetella liikkumaan ja pitämään itseni kunnossa. Satunnaisen ja huolettoman luonnossa liikkumisen rinnalle etsin nyt ns. harrastusta, joita olen kuullut, että ihmisillä on. Koska olen ylioppilas, koen velvollisuudekseni osata miekkailla. Ylioppilasmiekkailijoiden alkeiskurssi alkoi tällä viikolla.

Sopivasti myös tällä viikolla minulla alkoi ranskan alkeiskurssi. Venäjän alkeiskurssinikaan ei ole vielä loppunut, joten en osaa arvioida, olenko hyvä vai huono oppimaan kieliä. Olisi joka tapauksessa hienoa osata lukea historiankirjoitusta näillä kielillä, sillä monipuolisuus on tarpeen loputtoman kompleksista mennyttä aikaa tulkitessa. Ranskan taito on myös tärkeää eurooppalaisia alkuperäislähteitä lukiessa ja tietyillä erikoisaloilla. Ja kuten venäjän osalta, myös ranskaksi on kirjoitettu laadukasta kirjallisuutta.

Nyt alkaneen toisen lukuvuoteni aikana aion käydä myös praktikumin ja proseminaarin, jotka ovat seminaareja, joissa työstetään yleisen historian kandidaatintutkielma. Tutkielma olisi siis tarkoitus saada toukokuuksi valmiiksi ja itse kandidaatintutkinto täyteen ensi lukuvuonna. Olen yrittänyt kiirehtiä alkuvaiheen opintoja pois nyt, kun vaimoni on vielä kotona hoitamassa poikaamme. Tämä muuttuu ensi keväänä, jolloin poikamme täyttää kolme vuotta. Sitten on luvassa päiväkotiin kuskaamista, lapsen totuttamista siihen ja työssäkäyvän sekä opiskelevan vanhemman aikataulujen yhteensovittamista.

Arki siis jatkuu ja niin jatkuu vielä kirjoittamisenikin. Toivotan lukijoilleni kauniita syyspäiviä ja lämpöä myös viileneviin aamuihin! Nähkää maailman kauneus: kulkekaa ulkona leuka ylhäällä. Vuosi kääntyy taas vaiheeseen, jolloin on mahdollista katsoa tähtiä. Olkaamme tyytyväisiä tästä ainutlaatuisesta maailmasta, jossa meille on annettu kunnia vierailla!

 Disneyn elokuvasta Tangled – kaksin karkuteillä, jonka katsoimme vaimoni kanssa tässä syyskuussa. Pahoitteluni imelyyttä ällöäville, olen romanttisella tuulella. Kuunnelkaa myös laulun ranskan- ja venäjänkieliset versiot! Suomenkielinen on tosin paras.

Aleksandrian kirjasto

Kansalliskirjasto avattiin tänään pitkällisen restauroinnin päätteeksi. Ylikirjastonhoitaja Ekholmin mukaan kyseessä oli Suomen historian suurin entisöintityö. Kaunein kirjasto Alppien pohjoispuolella on maamme keskeisen arkkitehdin Engelin onnistuneimpia teoksia. Se on Helsingin yliopiston tieteellinen kirjasto, jolla on vapaakappaleoikeus ja johon on arkistoitu kulttuuriperintöämme. Kirjastossa on suomalaisten suurmiesten alkuperäiskäsikirjoituksia, keskiaikaisia kirjoja ja A. E. Nordenskiöldin laaja karttakokoelma, johon kuuluu historiallisten karttojen lisäksi myös tuhansia ja tuhansia kartografisia teoksia.

Rouva Jenni Haukio avaa Kansalliskirjaston, ylikirjastonhoitaja Ekholm avustaa.

Avajaisissa puhui Tasavallan presidentin puoliso, rouva Jenni Haukio, joka myös leikkasi kirjaston avajaisnauhan. Hän korosti puheessaan sivistyksen, kulttuuriperinnön ja historian merkitystä. Rouva Haukio olikin mitä soveliain henkilö tehtävään: runoilija ja kirjallisuuden ystävä, joka edustaa samalla myös valtakunnan korkeinta mahdollista johtoa. Nämä asiat kuuluvat yhteen.

Professori Klinge kuvaa teoksessaan Pääkaupunki Helsingin uudelleenrakentamista 1800-luvulla. Suurkirkko ja majesteettinen yliopiston kirjasto olivat – täysin tarpeettomia! Kaupunkilaisille olisi riittänyt pienempikin kirkko, mutta tärkeintä näissä rakennuksissa oli niiden prestige-arvo. Kun nämä monumentaaliset temppelit oli pystytetty, Suomen ja Helsingin asemaa ei voinut enää perua. Keisari Aleksanteri I halusi kaupungista edustavan ja näyttävän, sen tuli kertoa valtakunnan ja suuriruhtinaskunnan mahtavuudesta. Helsingin nimeä suunniteltiin muutettavaksi Aleksandriaksi keisarin mukaan. Kaupunki jäi Helsingiksi, mutta Kaisa-talon yhteydessä oleva opiskelutila kantaa nyt tätä nimeä.

Kansalliskirjasto on entiseltä nimeltään Helsingin yliopiston kirjasto ja sitä ennen, rakennuksen valmistuessa, se oli Keisarillinen Aleksanterin-Biblioteekki. Tämä tiedon pyhättö on nykyajan Aleksandrian kirjasto.

Patsaita sopii ymmärtää, ei pilkata

Runebergin päivänä Helsingin Sanomat ei maininnut kansallisrunoilijaamme. Sen sijaan pääkirjoitussivulla oli erikoinen kolumni. Toimittaja Kari Huhta kirjoitti patsaiden särkemisestä ja poistamisesta otsikolla "Patsaita sopii pilkata, ei särkeä". Rasismista syytetyn siirtomaaliikemies Cecil Rhodesin patsas poistettiin paikaltaan Kapkaupungin yliopistosta viime vuonna ja hänen patsastaan on esitetty poistettavaksi myös Oxfordin yliopistosta. Yhdysvalloissa on vaadittu entisen presidentin Wilsonin nimen poistamista yliopistolaitosten nimistä, koska aikoinaan Nobel-palkittua presidenttiä on nyttemmin alettu pitää rasistina. Toimittaja lopettaa kirjoituksensa kryptisesti:

”Protestit ovat voivat rantautua Suomenkin yliopistoihin. Täälläkin osa yliopistojen käytäville pantujen kipsipäiden esikuvista oli rasisteja ja sortajia.

Yliopistoissa kuuluu pilkata patsaita, mutta historiaa ei voi särkeä.” 

Yliopistojen hallussa on runsaasti taidetta, joten en osaa puhua kaikkien veistoksissa ja maalauksissa puhuttujen henkilöiden puolesta, mutta edes viittaus siihen, keitä tässä tarkoitetaan, auttaisi kirjoituksen ymmärtämistä. Siinä kaupungissa, missä tämä sanomalehti ilmestyy, on yksi yliopisto. Kun sen päärakennukseen astuu sisään, oikealla puolella olevien portaiden yläpäässä on jalustalla Runebergin ja vasemmalla puolella olevien portaiden yläpäässä Frans Michael Franzénin patsas. Päärakennuksen käytävillä on myös jäljennöksiä antiikin veistoksista. Yliopiston eri rakennusten huoneissa on noin tuhat professorimuotokuvaa. En fuksina ja vielä vain tietyissä tiloissa opiskelleena tiedä, millaisia ”kipsipäitä” eri puolilla yliopistoa on, mutta jo aiemmin kuvailemassani historiaoppiaineiden suuressa luentosalissa on seinällä olevien professorimuotokuvien lisäksi Porthanin ja Voltaire’n rintakuvat sekä reliefi, johon on kuvattu professori Yrjö-Koskinen.

Rasistiksi ja sortajaksi leimaaminen on vakava syytös, jota olisi syytä perustella. Kuka yliopistojen käytävien patsaisiin kuvatuista oli rasisti ja sortaja? Helsinkiläisen lehden kirjoitus vie ajatukset ensimmäisenä Helsingin yliopiston päärakennukseen, jonka käytävillä ovat runoilijat Runeberg ja Franzén. He eivät olleet sortajia ja rasisteja. Keitä toimittaja tarkoittaa? Ehkä hänellä oli joku mielessään. Luultavasti kuitenkaan ei. Sortajia ja rasisteja löytyy englanninkielisistä maista, joten niitä täytyy löytää meiltäkin. Suomen historian vuoksi maassamme ei kuitenkaan ole ollut oikein edes mahdollisuutta olla millään tavoin rasistinen sortaja. Toisin kuin Amerikassa, eri rotuja (joita rasismi edellyttää) ei ole Suomessa ollut. Mitä sortamisella tarkoitetaan? Jos kartanonherra kohtelee torppareita huonosti, onko se sortoa? Onko anakronistisessa, jälkiviisaassa taivastelussa mieltä? Lehtien skandaalinhakuisuuteen se sopii, mutta ei oppineiden yhteisöön.

Mistä pääsenkin toiseen ihmetykseni aiheeseen. Toimittaja kokee tarpeelliseksi kertoa, millaista historia on ja miten siihen tulee suhtautua ja toteaa samalla, että ”yliopistoissa kuuluu pilkata patsaita”. Tämä liittyy akateemisissa piireissä valitettavan suosittuun ajattelutapaan, jossa kaikkea pitää kritisoida ja mitään ei saa kunnioittaa vaan kaikkiin auktoriteetteihin tulee suhtautua kyynisesti ja vähätellen. Huhdan nuoruudessa tällainen nihilismi ja tapainturmelus olivat ehkä muotia, mutta se ei ole yliopiston eikä historian tehtävä.

Historiaa kuuluu ymmärtää, ei pilkata.