Vihan veljet

Sisäministeri totesi eilen, että pahinta mitä nyt voi tapahtua on se, että tunteet palautustilanteissa kuumenevat ja ihmiset alkavat tapella keskenään.

Voisi ajatella, että vielä pahempaa on, jos edes nykyisen lain mukaisia käännytyksiä ei saada toimeenpantua ja maahanmuuttotilanne karkaa vielä entistäkin pahemmin lapasesta. Mutta poliitikot nostavat ongelmaksi sen, mikä palvelee heidän omaa agendaansa. Eduskuntaryhmien edustajat kokoontuivat eilen pääministerin johdolla "salaiseen" kokoukseen, josta pääministeri kiirehti laatimaan tiedotteen. Tiedotteessa ryhmät tuomitsevat kaikenlaisen terrorismin, väkivallan ja vihapuheen.

Luuliko joku, että jokin suomalainen puolue eksplisiittisesti kannattaisi väkivaltaa ja terrorismia? Tuo on pelkkää itsestäänselvyyden kuorrutusta, jonka tarkoitus on painostaa hyväksymään tiedotteen ainoa poleeminen osuus: ”kaikenlaisen vihapuheen” tuomitseminen.

Ja niin päädymmekin takaisin siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa olemme. Euroopassa on meneillään valtava väestönvaihdos, demografinen muutos joka vertautuu myöhäisantiikin kansainvaelluksiin, arabien valloituksiin varhaiskeskiajalla ja turkkilaisten levittäytymiseen Bysanttiin. Tämän »le grand remplacement'in» lieveilmiöitä ovat raiskausten, pahoinpitelyiden ja muun väkivaltarikollisuuden nousu sekä valtionmenojen kasvu tasolle joka vaikeuttaa julkisen vallan tehtävien hoitamista. Tämän keskellä vallanpitäjät nostavat keskeiseksi ongelmaksi vihapuheen – joidenkin kansalaisten oikeutetun vihan ja huolestumisen siitä, mihin suuntaan maamme on menossa.

Vihapuheen tuomitsemisella voi olla hyviäkin tarkoituksia. Siksi jotkut kansallismielisetkin toteavat, että hekin tuomitsevat vihapuheen, mutta selittävät, että tuomitsevat sen siinä muodossa kuin miten he itse käsitteen määrittelevät. Mutta onko heillä valtaa määritellä käsitettä? Koko vihapuhe-diskurssi on rakennettu oikeuttamaan nationalististen, traditionalististen ja jopa pelkästään konservatiivisten mielipiteiden julistaminen vaarallisiksi, joksikin, mikä pitää tuomita ja mistä vaaditaan irtisanoutumista. Tällaista toimintaa ei pidä pönkittää, sillä emme halua hämärtää sitä, mikä on todellinen ongelma.

Todellinen ongelma on, että perimämme ja kansamme pyritään murtamaan. Joudumme muukalaisten keskuuteen ja lopulta muukalaisiksi omassa maassamme. Olemme jo menettäneet yhteiskunnan, jossa ihmisillä oli paikkansa ja perinteet elivät. Suomalaisia on moneen otteeseen revitty juuriltaan ja maailmaa ympärillämme muutetaan meille vieraaksi kiihtyvällä tahdilla. Perinteille ei anneta arvoa ja kaikki ovat vain yksilöitä, eivät osa mitään suurempaa. Jos kaikki asiat ja ihmiset ovat atomistisia ja yhdenvertaisia eikä niiden alkuperällä ole väliä, mitä väliä on kansalla? Kansallisuus perustuu sukujuuriin ja niidenhän ei saa tasa-arvon nimissä antaa vaikuttaa mihinkään. Tämä on looginen seuraus pitkään valmistellusta vieraannuttamisesta, joka löi itsensä läpi jo 1960-luvulla. Rikkinäisellä yhteiskunnallamme ja heikolla länsimaisella kulttuurilla ei ole ratkaisuja.

Ulla Heinon Eurajoen historian kolmas osa (1992) summaa pitäjän silloisen lähihistorian:

”Maailma sai toisen maailmansodan jälkeen vielä hetkeksi tutut ja tuttavalliset piirteensä, maatalous säilyi kunnan elinkeinona ja väestö oli karjalaista siirtoväkeä lukuun ottamatta ytimeltään eurajokelaista. Mutta 50-luvulla aikuistunut sukupolvi joutui 1800-luvun lopulla eläneiden tavoin sopeutumaan vanhan syrjäyttäviin muutoksiin, se vaihtoi radion, kyläilyt ja iltamat televisioon, katseli taivaalle sputnikeja tähyillen, otti vastaan peruskoulun, 60-luvun radikaalit, kerros- ja rivitalot, farkut ja minihameet, sohvakalustot, plyysimatot ja grillikioskit. Se joutui seuraamaan neuvottomana nuorten maaltapaoksi yltynyttä muuttoa kaupunkeihin ja painiskelemaan aivan uusien ongelmien kanssa: maatalous jäi teollisuuden, kaupan ja palveluiden varjoon, se tuotti liika ja siitä alettiin puhua kansantalouden ongelmana.

Aika hämmensi maataloudesta elävää pitäjää. – – Muuttuisiko pitäjä liikaa, katoaisiko vanha Eurajoki? – – [Kunta] otti vastuulleen monet ennen perhepiirissä hoidetut tehtävät, ja kun haaveillusta vapaa-ajastakin tuli ongelma, kunta toi ihmisten ulottuville uusia mahdollisuuksia. Ennen luottamusmiesten hoitamasta kunnasta tuli virasto, se ei henkilöitynyt enää samalla tavalla muutamiin kunnanisiin kuin aiemmin.

Teollisuuden Voiman tulo Eurajoelle nosti kunnan yhdellä iskulla maakunnan teollistuneimpien joukkoon. Autot, halvat tontit ja veroäyrin edullisuus toivat Eurajoelle uusia asukkaita. Kyliin ilmaantuivat katuvalot ja vesijohdot. Eurajoki alkoi muistuttaa kasvavaa maaseutukeskusta, siitä tuli taajama. Sen asukkaiden työ ja vapaa-aika etääntyi toisistaan, työhön mentiin muualla, Eurajoelle tultiin asumaan. Samalla eurajokelaisten elämänpiiri hajaantui. Yhteisten puheenaiheiden löytäminen ei ollut enää niinkään helppoa. Säästä voi aina keskustella, mutta maanviljelijä ja lomaansa viettävä palkannauttija tarkastelivat sitä eri tavoin. Menneisyyskään ei antanut puheenaihetta, eiväthän muualta tulleet tunteneet mennyttä, heidän vanhempansa eivät olleet kertoneet kartanoajasta, torppareista tai Triipun peljättävistä veljeksistä. He eivät ymmärtäneet irjannelaisten halua pitää kiinni omasta puhelinosuuskunnasta. Kaikki oli selitettävä. Mutta miten? Mistä löydettäisiin uuden eurajokelaisuuden pohja, miten uudet asukkaat opetettaisiin näkemään menneisyyden heijastumat nykyisyydessä?”

Pitkään pohjustettu prosessi on valmis viimeiseen vaiheeseensa: eurajokelaisten, suomalaisten ja eurooppalaisten korvaamiseen muukalaisilla. Sillä miksipä ei, jos kerran hyväksyt, että syntyperällä ei ole merkitystä? Nyt on meneillään Suomen ja muiden Euroopan maiden lopettaminen. Ranska ja Saksa ovat jo pitkällä. Päämääränä on Eurooppa ilman historiaa, kulttuuria ja kansoja. Eurooppa ilman eurooppalaisia. Eurooppalaisen sivilisaation kuolema.

Siksi suurin ongelma on vihainen puhe. Että tunteet kuumenevat. Että tulee tappeluita. Koska on vain yksi asia, josta globalistinen eliitti on tässä vaiheessa huolestunut: vastarinta.

Elokuvien maailma

Eilisessä Helsingin Sanomissa (pe 9. IX 2016, B6) oli Veli-Pekka Lehtosen arvio ohjaaja Clint Eastwoodin uudesta elokuvasta Sully – uroteko Hudson-joella. Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa lentokapteenista tulee sankari vasten tahtoaan, kun hän vain tekee työnsä. Uroteon jälkeen kapteeni saa taistella vielä suuryritysten ja lakimiesten juonittelua vastaan. Kriitikko kiinnittää huomiota aatemaailmaan, joka elokuvan takaa paistaa:

”Kaikkein kiinnostavinta elokuvassa onkin, ei selviytymistarina itsessään, vaan sen välittämä maailmankuva. Elokuva näyttää, millainen olisi republikaaniksi ja ennen kaikkea perinteisen konservatiiviseksi tiedetyn Eastwoodin ihanneyhteiskunta, unelmien Yhdysvallat.

Eastwoodilainen ideaali on yksinkertainen. Malli perustuu käytännössä kolmeen pilariin, työntekoon, yhteispeliin ja välittämiseen. Ne kulkevat käsi kädessä. Kun kaikki tekevät hommansa, syntyy yhteisö, jossa huolehditaan toinen toisista, eikä kenenkään käy hullusti.”

Viereisellä sivulla on Leena Virtasen kritiikki ”Naisvihan synkimmät vuodet” (painetun lehden otsikko), joka arvioi Saara Cantellin elokuvaa Tulen morsian. Tämä elokuva sijoittuu Ahvenanmaan 1660-luvun noitavainoihin. Aivan Eastwood-kritiikin tapaan maailmankuvaa ei nosteta erikseen esiin, mutta se tulee kyllä arviosta ilmi: noitavainoissa ”sattumanvaraisesti tuomittiin paikallisia naisia kuolemaan” ilmapiirissä, jonka ”seurauksena voi olla vain miessukupuolen julistama tuomio – naisille”. Sully ja Tulen morsian eivät kumpikaan saa kovin innostunutta vastaanottoa. Suomalaiselokuvan puutteeksi mainitaan, että ”sivuhenkilöt jäävät yksiulotteisiksi, erityisesti miehet, jotka ovat joko pahoja tai pelkureita”.

Cantellin elokuvan lienee ollut tarkoituskin herätellä kritiikin kaltaisia tuntoja. Fiktion tekijä käsittelee tietenkin sellaisia aiheita, jotka itse kokee tärkeiksi ja puhutteleviksi, mutta feminismi-ideologian kannalta on huvittavaa, että kaikista suomalaisista noitavainoista piti valita tämä epätyypillisin. Ahvenanmaan noitavaino kohdistui keskieurooppalaisittain etenkin naisiin, mutta muualla Suomessa (1600-luvulla ”Suomi” ei ollut tarkasti rajattu alue eikä Ahvenanmaa erityisesti kuulunut siihen) suurin osa vainotuista noidista oli miehiä. Noitavainoteema ei siis suinkaan tyhjenny mies- ja naissukupuolen kamppailuun, miesten pahuuteen ja naisvihan valtaamaan aikakauteen, vaikka tämmöiset ajatukset ovatkin joissakin piireissä poliittisesti mieluisia ajatuksia. Nämä kritiikit toivat kuitenkin mieleeni, että elokuvien välittämiä maailmankuvia ja aatteita voisi pohtia ja analysoida enemmänkin. Elokuvaa pidetään usein kevyempänä taidemuotona ja etenkin populäärimmissä elokuvissa katsoja ei ehkä anna ”ideologisuudelle” suurta painoarvoa. Se on kuitenkin olennainen osa elokuvaa. Populäärikulttuurin maailmankuva saattaa sitä paitsi vaikuttaa ihmisiin yllättävänkin paljon – ne ovat yhteistä kulttuuriamme, josta puhutaan, josta keskustellaan ja jonka aiheista ja teemoista kehitellään uusia juonteita.

Lastenelokuvat muodostavat oman lukunsa. Niiltä toivotaan usein jonkinlaista opettavuutta, mikä edellyttää, että pitää valita arvot, joita opetetaan. Suuret elokuvantekijät tuskin haluavat profiloitua epäilyttävien arvojen tai liian vahvojen valintojen edustajina, mutta eivät voi kuitenkaan paeta sitä, että lapset oppivat elokuvien kautta ajattelua ja maailman jäsennystä. Lastenelokuvien osalta maailmankuvaan kiinnitetään huomiota eri tavalla kuin ehkä muuten. Suomalaistaustaista Angry Birds -elokuvaa hehkutettiin edeltä käsin, mutta kun se ei selittänyt tarinaansa mukavalla tavalla, suhtautuminen siihen muuttui kiusaantuneemmaksi. Elokuvassa muualta saapuvat muuttajat aiheuttavat uhan, mutta tätä ei ilmeisesti (en ole nähnyt elokuvaa) käännetä alleviivaavaksi opetukseksi yhteiselämän tärkeydestä ja tasa-arvon merkityksestä. Helsingin Sanomien kolumnistin heiton mukaan elokuvasta pitivät vain ”natsit”, mikä kuvaa ei niinkään elokuvan vastaanottoa (elokuva oli kohtuullisen suosittu valtavirtaelokuva, jota näytettiin tärkeimmillä markkinoilla) vaan sitä, mitä jotkut tahot olisivat siltä toivoneet.

Europarlamentaarikko Halla-aho kävi katsomassa elokuvan poikansa kanssa ja puolusti sitä:

”Tiedostajat ovat nähneet elokuvassa rasistista ja muukalaisvastaista symboliikka. Joillekin on tullut jopa kolmas valtakunta mieleen. Terve ihminen ei tällaista AB:stä löydä, mutta ymmärrän kyllä tavallaan, mistä tuohtumus nousee.

Vaikka Disneyn viimeaikaiset elokuvat ovat olleet varsin tai erittäin hyviä, niissä on hyvin heikosti kätketty, poliittisesti korrekti opetus, joka yleensä lopuksi vielä julistetaan eksplisiittisesti, ettei tyhmimmällekään jäisi epäselväksi. AB on paljon perinteisempi elokuva. Siinä kerrotaan tarina eikä julisteta.

Kuten joku toimittaja sanoi, elokuvan suurin ongelma on, ettei siinä selkeästi tuomita rasismia ja viharikoksia. Sitä siinä ei tosiaan tehdä. Siinä vain kerrotaan viihteellinen ja hyvin perinteiseen moraaliin nojaava tarina.

Koska Hollywoodin sapluunaelokuvat tarinasta riippumatta aina tuomitsevat rasismin, tiedostajalle tulee sellainen olo, että AB:stä puuttuu jotakin, ja että tämän takana on pakko olla jotakin.”

Kun kansanedustaja Emma Kari julisti Vihreän liiton ryhmäpuheenvuorossa huhtikuun alussa, että koulutusleikkaukset vaarantavat tasa-arvon, hän kiteytti oman ihannelinjansa lauseeseen, ”että tässä maassa kenestä tahansa voi tulla ihan mitä tahansa”. Tämä toi väistämättä mieleeni Disneyn kuukautta aiemmin ensi-iltansa saaneen elokuvan Zootropolis (alkuperäinen nimi on sopivampi Zootopia), joka kuvaa erilaisten eläinlajien yhdessä asuttamaa suurkaupunkia ja päähenkilön ihannetta siitä: siellä ”kuka tahansa voi olla mitä tahansa”. Elokuvan ikäraja on K7; Kari toteaa puheessaan, että hänen lapsensa menee tänä vuonna kouluun eli on täyttänyt tai täyttää tänä vuonna seitsemän vuotta. Kansanedustaja ei suoraan vetoa Zootopiaan, mutta voisin kuvitella, että hän on käynyt katsomassa elokuvan poikansa kanssa. Vähintäänkin kyseessä on hauska yhteensattuma.

Zootopia kertoo pienestä, söpöstä ja idealistisesta maalaispupusta, joka haluaa muuttaa suurkaupunkiin, maailman eläinten sulatusuuniin, jossa mitä erilaisemmat eläimet asuvat yhdessä. Hänen vanhempiensa kauhuksi ja kaupungin poliisien hämmästykseksi kaniini saavuttaa unelmansa ja hänestä tulee ensimmäinen kaniinipoliisi. Tähän liittyy useita käytännön vaikeuksia eikä elokuva ole yksioikoinen tasa-arvoisuuden ja kaikkien yhtäläisten mahdollisuuksien ylistys, vaikka loppua kohdin sen onkin käännyttävä sovinnaisuutta kohti.

Helsingin Sanomien kritiikissä Zootopian ansiona pidettiin sitä, että elokuvalla on ”vahva ja ajankohtainen sanoma reiluudesta ja tasa-arvoisista mahdollisuuksista”. Kiinassa elokuva menestyi hyvin, mutta siitä esitettiin myös kriittisiä arvioita. Armeijan lehdessä elokuvaa pidettiin amerikkalaisena propagandana. Kiinalaiskriitikon mukaan Hollywoodin suuret tuotannot valitsevat teemansa ja aiheensa tarkkaan ja edistävät niiden kautta amerikkalaisia arvoja. Hän näkee elokuvan ylistyksenä amerikkalaisen unelman, maan kansallisen eetoksen, tavoittelemiselle. Amerikkalaiset eivät lämmenneet tälle arviolle. Heidän voi tosin olla vaikea asettua ulkopuolisen asemaan: Zootopia on arvomaailmaltaan läpikotaisen amerikkalainen. Jonkun muun hengentuotteen kohdalla tätä olisi saatettu asettua puolustamaan, mutta kyseessä on lastenelokuva ja Kiinasta on tullut Yhdysvaltain elokuvateollisuudelle suuri markkina-alue. Antiamerikkalaisille arvostelijoille ei varmaankaan haluta antaa aseita käsiin: ideologisuuden myöntäminen johtaisi siihen, että Hollywoodin voitaisiin katsoa myöntävän, että sen tuotanto on lasten aivopesua. Markkinointistrategiat eivät kuitenkaan poista sitä ilmeistä tosiasiaa, että jokaisella elokuvalla on takanaan jokin maailmankuva. Jokainen elokuva hahmottaa maailman tavalla, joka sopii paremmin toisiin ajattelutapoihin kuin toisiin. Elokuvilla on aate ja sanoma – ja jos politiikka ymmärretään laajasti, jokainen elokuva on poliittinen.