Vegan regatta

Vaiheikas vuosi lähenee loppuaan ja on aika muistella vuoden 2016 kohokohtia. Vega julistaa alkaneeksi juhlaregatan, jossa on kolme kilpailusarjaa. Jokaisessa sarjassa on kolme sijoitusta. Palkitut summaavat kukin omalla tavallaan päättyvää vuotta.

Naiset ja herrat! Ensimmäisenä jaetaan Kuuluvan Kuunarin palkinto. Palkinto on suunnattu rohkealle linjaukselle, joka jää mieleen ja herättää ajatuksia. Hyvään sijoitukseen vaaditaan lisäksi filosofinen, kysymyksiä herättävä aspekti, joka haastaa kuulijaansa ja nostattaa hänessä ambivalentteja tunteita.

3. sija: nimimerkki M4rCu5 D:n musiikkikappale ”The Wall (Who's Gonna Pay?)”

”Who's Gonna Pay” on vuoden tunnelmia laajemminkin kuvaava musiikkiesitys, joka ei tyhjene yhteen kuuntelukertaan. Kappale nostaa esiin kysymyksen, johon taustalaulu vastaa. Kuulija jää kuitenkin vielä odottamaan solistin vastausta ja kyselee itseltään: no, miten on? Tämä heijastaa niitä tunnelmia, joissa maailma siirtyy tammikuun 20:nteen päivään. Siihen asti jokaiselle on jotakin ja kukin voi vastata kysymykseen oman näkemyksensä mukaisesti.

2. sija: komissaari Jyrki Katainen

Nyt kun toimittajat eivät enää tiedä eivätkä välitä, mitä Jyrki Katainen tekee työkseen, hän on päässyt kiitolliseen asemaan, jossa hän voi aina välillä pyörähtää rennosti suomalaisen median haastateltavana ja heittää löysiä kommentteja politiikan suurista linjoista. Katainen on tarjonnut vastavoimaa nousevalle ”oikeistopopulismille”, joten toki hänen lausuntonsa esitetään sen kummempia kyseenalaistamatta. Katainen on hienosti oppinut vanhat fraasit siitä, kuinka populistit tarjoavat monimutkaisiin kysymyksiin helppoja vastauksia, vaikka asiat ja ratkaisut ovat tosiasiassa monimutkaisia ja vaikeita. Hänen oma ratkaisunsa Unionin ongelmiin on, että tarvitaan lisää integraatiota. Asioiden jatkuminen nykyisellä radallaan on ilmeisesti Kataisen käsitys monimutkaisesta ja vaikeasta ratkaisusta. Kolmen tai viiden vuoden kuluttua tämä on jo aivan toinen unioni, Katainen toteaa, ja myhäilee mielessään, kun kukaan ei jaksa välittää hänen puheistaan.

Kuuluvan Kuunarin palkinnon 1. sija myönnetään Antti Rinteelle.

 

Mäntsälän kunta päätti tänä vuonna ensimmäistä kertaa antaa kuntapaikkoja pakolaisille. Asiasta järjestettiin kunnantalolla useita keskustelutilaisuuksia, joissa paikkakunnan aktiivinen Rajat kiinni -piiri teki kantansa selväksi. Mieleenpainuvin oli kuitenkin kunnanvaltuutettu (ja SDP:n puheenjohtaja) Antti Rinteen maaliskuisessa keskustelussa esittämä kysymys: ”Kuinka paljon [tämä] turvapaikanhakijajoukko on nyt työllistänyt suomalaisia tä[mä]n prosessin aikana, et[tä] kuinka paljon uusia työpaikkoja syntyy?” (videon kohdassa 18:47–18:58). Mäntsäläläinen kansalaisaktivisti Susanna Kaukinen laukoi tähän: ”veronmaksajien rahoilla!” Sitäkin enemmän sivustakatsoja jää miettimään: onko tuo mies ollut maamme valtiovarainministerinä?

Siirrymme nyt jakamaan Profetaalisen Prikin palkinnon. Palkitulta vaaditaan enteellistä osoitusta siitä, mitä tulevaisuudessa kenties siintää. Hyvä sijoitus edellyttää, että henkilö, teos tai hetki on onnistunut luomaan linkin menneen, nykyisen ja tulevan välille ja tuottamaan värisyttävän kosketuksen suureen mysteeriin: mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

3. sija: Nigel Faragen EU-erokampanjan iskulause “We want our country back”

Britannian kesäisen kansanäänestyksen itsenäistymisen kannalle kallistuva lopputulos on niitä harvoja suuria hetkiä viime aikoina, jotka ovat luoneet ja lujittaneet uskoa ihmiseen. Kansat pystyvät siis johonkin ja nyt ympäri Eurooppaa kysytään kysymystä: haluavatko ihmiset muuallakin maansa takaisin? Riittääkö heille armonpalat vai haluavatko he todella koko maansa? Pelko hiipii Davosin talousfoorumin ja la Muetten kartanon illalliskutsuille.

2. sija: ”Liberaalin opposition” vaihtoehtobudjetit

Vihreä liitto on kauhistellut hallituksen epäinhimillistä maahanmuutto- ja kehityspolitiikkaa. Puolueen piiristä on vaadittu kehitysapuleikkauksien perumista ja puolueen pidempiaikainen tavoite on ollut nostaa kehitysapu 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Puolue on myös vaatinut pakolaiskiintiön moninkertaistamista ja avointa, maailman heikoimmista välittävää Suomea. Kun tuli aika ynnätä lukuja yhteen ja laatia puolueen vaihtoehtobudjetti, rahoja laitettiin enimmäkseen sinne missä suurin osa puolueen äänestäjistäkin on eli yliopistoille ja opintotukeen, joiden leikkauksia puolue vastustaa. Budjettiehdotuksesta selviää, että Vihreä liitto ei nostaisi pakolaiskiintiötä. Kehitysapuun se laittaisi sata miljoonaa euroa enemmän kuin hallitus – eli leikkaisi siitä sata miljoonaa euroa.

RKP onkin sitten oma lukunsa. Sitä äänestetään kielikysymyksen vuoksi, joten puolueen äänestäjät tuskin välittävät siitä, että puolue laskee, että pakolaiskiintiö voidaan moninkertaistaa, mutta siihen suunnattuja määrärahoja ei tarvitse moninkertaistaa vaan vajaa kymmenen miljoonan euron lisäys muka riittäisi. Kehitysapua ei puolueen mielestä saa leikata ”erittäin rankasti” eli sekin leikkaisi sitä sadalla miljoonalla.

Nämä puolueet ovat eturivissä tuomitsemassa populisteja, joten todettakoon Vihreän liiton ja RKP:n kunniaksi, että ne tunnustavat lupaustensa katteettomuuden ja kääntävät takkinsa jo ennen kuin joutuvat niistä edes neuvottelemaan.

Profetaalisen Prikin palkinnon 1. sija myönnetään Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerille.

Vuosi on ollut Euroopan unionille vaikea, mutta taitavissa käsissä Unioni voi selviytyä kriisistään, tunnustaa tosiasiat ja osoittaa nöyryyttä eurooppalaisten edessä. Onneksi systeemin puikoissa hääräilee herra Juncker, jolla ei ole pienintäkään aikomusta tehdä mitään senkaltaistakaan. Tämä jääräpäinen juoppo toruu pääministereitä siitä, että he kuuntelevat liiaksi kansojaan ja harmittelee, että valtioiden rajat ovat ”huonoin keksintö ikinä”. Britannian kansanäänestyksen jälkeen hän ei suostunut tunnustamaan, että Unionissa olisi mitään vikaa eikä että suuntaa pitäisi muuttaa.

Kun Ronald Reagan aikoinaan valittiin Yhdysvaltain presidentiksi, hänen kerrottiin olevan vaarallinen äärioikeistolainen, joka suistaisi maailman kolmanteen maailmansotaan. Brežnev piikitteli Reagania ja sanoi, että joutuisi opettamaan häntä. Lopulta kävikin niin, että Reaganin kaudella Brežnevin edustama ylikansallinen koneisto, Neuvostoliitto, hajosi hämmästyttävän rauhanomaisesti ja Reagan jäi historian voittajaksi. Vuonna 2016 puheenjohtaja Juncker katsoo ylimielisesti Yhdysvaltain seuraavaa presidenttiä, joka ei ole vielä astunut toimeensa, ja toteaa, että joutuu opettamaan hänet tavoille. Käykö ylpeys lankeemuksen edellä?

Arvon juhlayleisö! Regatan lopuksi jaetaan Pramean Parkin palkinto. Palkinto on tarkoitettu taideteokselle tai kulttuuriteolle, joka pysäyttää ajattelemaan ja herättelee ihmisiä kaiken arjen kiireen ja hektisyyden keskellä. Sijoitukseen vaaditaan kykyä asettua laimean sovinnaisuuden yläpuolelle ja rakentavaa, positiivista suhtautumista elämään.

3. sija: Timo Hännikäinen: Kuolevainen

Kirjailija Timo Hännikäisen uusin teos Kuolevainen käsittelee kuolemaa, vaikeaa ja aikanamme yhä väistellympää kysymystä, joka koskettaa mitä suurimmassa määrin meistä jokaista. Teos osaa olla ahdistava ja vastenmielinen, mutta luo kuitenkin toivoa ja auttaa jaksamaan. Sillä mitä elämä olisi, jos emme olisi tietoisia kuolemasta? Emme olisi ihmisiä ollenkaan. Kertoessaan kuolemasta Hännikäinen kertoo myös elämästä ja sen ainutkertaisuudesta.

2. sija: Ateneumin uusi kokoelmanäyttely ”Suomen taiteen tarina”

Ateneumin maaliskuussa avautunut näyttely esittelee taidemuseon kokoelman keskeiset teokset vanhanaikaisessa muodossa. Näyttely on visuaalisesti runsas ja sen sijaan, että se kävisi teoksia läpi yksitellen, se esittelee eurooppalaisen ja suomalaisen taidehistorian limittäisinä, rinnakkaisina jatkumoina. Näyttely kytkee suomalaisen kulttuuriin siihen eurooppalaiseen sivilisaatioon ja yleiseurooppalaiseen perintöön, jonka osa olemme. Näyttely toimi upeana kruununa ja kokoajana usealle ansiokkaalle taidenäyttelylle, joita pääkaupunkimme kevät tarjosi.

Pramean Parkin palkinnon 1. sija myönnetään Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston lyhytelokuvalle Kohtaaminen.

Lyhytelokuva Kohtaaminen on samaan aikaan yksinkertainen ja runollinen, poleeminen, jopa taantumuksellinen. On elähdyttävää huomata, että jopa helsinkiläisillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrystä konservatiivisille arvoille ja että he uskaltautuvat niitä vielä mainostamaan. Dum anima est, spes est.

Onnittelut palkituille ja sijoittuneille. Kiitos myös katsojille, teille, lukijoilleni, jotka olette purjehtineet Vegan mukana tänä vuonna. Matkamme jatkuu.

Idän ja lännen välissä

Ateneumissa on vielä tämän viikon loppuun saakka esillä Japanomania-näyttely, joka kertoo pohjoismaisten taiteilijoiden vuosisadan vaihteessa (1875–1918) saamista japanilaisvaikutteista. Japonismi liittyy orientalismiin, laajempaan kiinnostukseen sekä Kauko- että Lähi-idän maihin ja kulttuureihin. Orientalismi syttyi 1700- ja 1800-luvuilla, kun sellaiset maat kuten Osmanivaltakunta ja Kiina solmivat tiiviimpiä kontakteja Eurooppaan ja tulivat vahvemmin eurooppalaisten yleiseen tietoisuuteen. Se voidaan kytkeä yleisempään kiinnostukseen eksotiikkaan ja vieraisiin kulttuureihin, jotka olivat jo löytöretkien ajoista olleet suosittuja aiheita kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Etenkin intiaaneista ollaan oltu pitkään kiinnostuneita ”jalon villin” tematiikan hengessä.

Japani on tässä yleisessä eksotiikan etsinnässä oma kokonaisuutensa. Maan kulttuuri kiehtoo yhä monia eurooppalaisia: teeseremonioista ja uskonnollisista käsityksistä sarjakuviin ja videopeleihin japanilaisuudessa on jotakin, joka viehättää. Itse tunnen Japania hyvin vähän, mutta historioitsijan näkökulmasta maassa on jotakin merkillepantavaa. Se oli pitkään sulkeutunut, omaleimainen maa, jossa oli erikoinen hienostunut yhteiskunta ja kulttuuri. Meiji-restauraation myötä maa repäistiin voimalla nykyaikaan. Se omaksui vajaassa sadassa vuodessa, olennaisesti oikeastaan vain vuosikymmenissä, länsimaisen sivilisaation kaikki tehokkaat ja voitokkaat puolet. Materiaalisesti se on länsimaa, mutta se on myös osoittanut, että modernisaation ei tarvitse tarkoittaa kaikkinaista samanlaiseksi mössöksi muuttumista. Japani on säilyttänyt paljon omanlaisuudestaan, joka ei ulkopuoliselle heti aukea ja johon ei noin vain pääse sisään.

Aloitin eilen venäjän alkeiden opiskelun. Venäläisen kulttuurin pariin minua veti lukiolaisena löytämäni suuret kirjailijat, joista suosikkejani ovat Nikolai Gogol sekä Anton Tšehov. Kaksi neroa, joilla on muuten komeat etunimet. Yhtymäkohtia edellä kuvaamaani Japanin omalaatuisuuteen löytyy slavofiilisen liikkeen kautta, jossa haluttiin Venäjän kehittyvän venäläisyyden, omaehtoisuuden ja omien perinteidensä kautta ja suhtauduttiin torjuvasti sulautumiseen osaksi länsimaita, mitä zapadnikit ajoivat.

Venäjän ja Japanin kiinnostavuutta lisää, että ne ovat vanhanaikaisempia kuin Suomi ja populäärikulttuurin meille jatkuvasti tyrkyttämä nousukasmainen ja epäkypsä Amerikka. Suhtaudun suurella huvittuneisuudella siihen, kuinka Japani on suomalaiselle lehdistölle erikoisuus, poikkeus säännöstä. Talous- ja ulkomaantoimittajat pitävät lähtökohtaisesti hyvänä, että käsiteltävässä maassa on talous- ja väestönkasvua. Japani sotii räikeästi näitä dogmeja vastaan – ja menestyy silti. Moni varmaan eläisi mieluummin hyvin järjestetyssä Japanissa kuin vaikkapa hurjasti kasvavassa Nigeriassa. Tällaiset vastoinkäymiset eivät toki saa toimittajia luopumaan ideologioistaan, mutta on hauskaa nähdä heidän kärvistelevän ja selittelevän. Viimeksi tämänkaltainen juttu taisi olla Helsingin Sanomissa noin kuukausi sitten, kun lehti teki puolentoista sivun jutun naisten asemasta Japanin työelämässä. Jutussa kerrotaan, että ”Japanin väestö on maailman vanhinta ja ikääntyy yhä lisää. Matalan syntyvyyden ja olemattoman maahanmuuton vuoksi väestö myös pienenee.” Tämän ja yleisesti naisten oikeuksien vuoksi olisi hyvä saada naisia yhä enemmän töihin. Kummastusta herättää, että ”Japani on moderni yhteiskunta, mutta työelämässä perinteet ovat kunniassa ja muotoseikat tärkeitä.” Jutussa harmitellaan, että naiset tekevät mieluummin lyhyempää työpäivää huonommin palkatuissa julkisen sektorin ammateissa. Asiantuntijan lausunnosta on nostettu erilliseksi sitaatiksi masentunut toteamus, että ”jotkut naisopiskelijoista ovat todella konservatiivisia”. On mukava lukea vaihteeksi hyviäkin uutisia!

Eilinen venäjän oppitunti muistutti minua siitä, mikä siinäkin kulttuurissa alun perin viehätti. Ensimmäisellä tunnilla tehtiin selväksi, että aikuiset ihmiset teitittelevät toisiaan. Ystävyyden myötä voidaan alkaa sinutella, mutta ei heti tavatessa. Kieltä varten pitää opetella melkeinpä kahdet aakkoset, sillä käsin kirjoitetaan kaunoa. Kaunokirjoitus ja teitittely! Ex oriente lux!

Myönnän auliisti, että Venäjän ja Japanin tenho muodostuu osaksi siitä, että en tunne niitä kovin hyvin. Hienoja piirteitä poimiessa on hyvä ymmärtää, että ne eivät ole koko todellisuus kulttuurista. Kuten professori Klinge kirjoitti julkisissa päiväkirjoissaan: ”Poikani sanoi terävästi, että nostan Ranskasta esiin vain sen parhaita, Yhdysvalloista sen huonoja puolia.” (Tanskan sää, 2011, s. 45.) On myös niin, että kielten tunneilla opetetaan asiallista ja neutraalia kieltä, ei nuorison puhekieltä. Silti minua puistatti, kun luin joskus ulkomaalaisille pidetystä suomen tunnista, jossa opettaja kertoi, että suomessa ei ole epäkohteliasta käyttää henkilöstä sanaa ”se”. Ranskan opiskelijoille opetetaan kohteliaisuussanastoa, suomen opiskelijoille tällaista – mikä häpeä!

Suomella, suomalaisella kulttuurilla ja suomalaisuudella, olisi jotakin opittavaa Japanilta, Venäjältä ja Ranskalta. Professori Klinge vastasi pojalleen, ”että yritän esiin tuomillani asioilla vaikuttaa vaatimattomalta osaltani Suomen ja suomalaisten asenteisiin, en antaa täydellistä tai kaikinpuolista kuvausta noiden suurten maiden kulttuurista”. Japani ja Venäjä muistuttavat meitä siitä, että meidän on pystyttävä luottamaan itseemme, omiin vahvuuksiimme ja omiin perinteisiimme. Amerikkalaisuuden apinointi, historiaton käytännöllisyys, talouskehitys ilman moraalista pohdintaa ja kyseenalaistamaton nykyaikaisuus eivät ole luonnonlaki. Ne ovat oma valintamme. Menneet ja tulevat polvet, kulttuurimme ja maamme sekä kaunis kielemme ansaitsevat parempaa. Ennen japanomaniaa maassamme oli kulttuuriliike nimeltä fennomania, muistaako kukaan?

Toivotan lukijoilleni hyvää suomalaisuuden päivää ja kaunista toukokuuta.