Uskoa ja toivoa

Maailman katseet ovat viime viikkoina kohdistuneet Pariisiin. Moni ei jaksa pidättää hengitystään, sillä viimeiset kaksikymmentä vuotta maailman maat ovat joka vuosi kokoontuneet ratkomaan ilmastokatastrofia. Kokousten suurin yllätysmomentti onkin siinä, minkä nimiseen paikkaan meidät seuraavaksi tutustutetaan: Pariisi, Lima, Varsova, Doha, Durban, Cancún, Kööpenhamina, Poznan, Bali… Ilmastokokouksia pitämällä ei ole päästy yhtään lähemmäs ekokatastrofin tuhojen minimoimista ja tilanteen saattamista hallintaan. Tämä saa pienen ihmisen helposti ahdistuksen ja epätoivon valtaan: maailma tuntuu kaoottiselta ja sen valtavien ongelmien ratkaisu mahdottomalta.

Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Teen aluksi katsauksen aiheeseen, joka on vaikea ja ikävä. Älkää vielä masentuko.

Ilmastokokousten alla kaikki toivo laitetaan siihen, että kokoukset johtaisivat sopimukseen, jolla pystyttäisiin tehokkaasti vastaamaan ilmastonmuutokseen ja sen syihin. Pariisin kokouksen alla lauantaina 28. marraskuuta Vihreän liiton puheenjohtaja Ville Niinistö herätteli Helsingin Sanomien lukijoita ilmastonmuutoksen tuhoihin. Hän kuvaili mielipidesivuilla, kuinka ilmaston lämpeneminen nostaa meren pintaa, sulattaa jäätiköitä, tappaa lajeja sukupuuttoon ja uhkaa talouttamme ja hyvinvointiamme. Ilmastonmuutos on pysäytettävä. Ratkaisuksi Niinistö ehdottaa, että päästöjä vähennetään ja että rikkaiden maiden tulee antaa rahaa ilmastorahastoihin, joilla tuetaan köyhiä maita. Niinistö esittelee taas teleologista historianäkemystään vaatimalla, että Suomen on oltava ”historian oikealla puolella” ja julistamalla, että ainakaan emme saa ”olla historian väärällä puolella”. Hän ei kerro, miten päästöjä vähennettäisiin maailmanlaajuisesti ja mitä se tarkoittaisi.

Ilmastorahastojen toiminnalla on tarkoitus auttaa köyhiä maita ilmastonmuutoksen hillitsemisessä ja sen vaikutuksiin sopeutumisessa. Tarkkaa tietoa siitä, mihin rahat menevät, on vaikeaa löytää. Tämä tuntuukin olevan toissijaista – kun Vihreä Lanka kertoi Vihreän ilmastorahaston perustamisesta viime vuonna, se kertoi että vuoden aikana rahastoon pyritään keräämään kymmenen miljardia dollaria ja viiden vuoden päästä budjetin pitäisi olla sata miljardia vuodessa. Viimeiseen lauseeseen oli jätetty sellainen sivuseikka, että ”sopimatta on myös muun muassa, millaisiin hankkeisiin rahaa voidaan käyttää”. Olennaista on, että rahaa siirtyy rikkailta mailta köyhille, minkä vuoksi onkin syytä epäillä, että koko ilmastorahastosta on tullut vain keino lypsää köyhille maille lisää kehitysapua.

Nämä epäilyni saivat vahvistusta, kun luin Luonnonsuojelijan uusinta numeroa (4/2015). Siinä kerrotaan EKOenergiasta, joka on Suomen luonnonsuojeluliiton organisoima projekti. Ekoenergian kautta kuluttaja voi tilata itselleen sähköä, jonka laskusta osa menee ilmastorahastoon. Rahasto jakaa tukia eri järjestöille. Ilmastorahasto rahoittaa tällä hetkellä kolmea kohdetta: erään indonesialaisen, erään tansanialaisen ja erään kamerunilaisen koulun sähköistystä. Luonnonsuojelija-lehdessä on kahden sivun juttu tansanialaisen Ngarenanyukin koulun sähköistämisestä. Koululla oli aiemmin dieselgeneraattori, jolla pystyttiin tuottamaan sähköä, mutta vain poikkeustapauksissa. Italialainen hyväntekeväisyysjärjestö asensi vesiturbiinin Euroopan unionin rahoilla. Turbiini alkoi tuottaa sähköä koulun tarpeisiin: valojen ansiosta oppilaat pystyvät lukemaan pidempään, koululle saatiin pakastin ja oma kopiokone. Aiemmin liha syötiin tuoreena ja kopiokonetta piti mennä käyttämään toiselle kylälle. Ekoenergia on nyt antanut italialaisjärjestölle tukea, jonka avulla koululle on hankittu aurinkopaneeleita. Nyt koululle tulee sähköt silloinkin, kun maanviljelijät kuivalla kaudella täyttävät vesisäiliönsä ja keskeyttävät vesiturbiinin toiminnan iltaisin 3–4 tunniksi. Suomen luonnonsuojeluliiton organisoiman sähköprojektin vuoksi koululle on myös saatu tietokone ja sinne suunnitellaan tietokoneluokkaakin, mitä varten tarvitsisi vielä enemmän sähköä. Jutussa iloitaan siitä, että syrjäinen maalaiskyläkin ”voi kasvaa ja kehittyä” ja surkutellaan, että tansanialaisista vain 30 prosenttia elää sähköverkon piirissä. Italialainen hyväntekeväisyysjärjestö on hankkeillaan korjaamassa tilannetta.

Tällaisten kehitysapuprojektien kutsuminen muuksi kuin kehitysavuksi on huijausta. Miten ilmastoa tai luontoa auttaa, että ne maapallon ihmiset, joka vielä elävät länsimaisen kulutusyhteiskunnan ulkopuolella, saatetaan keinolla millä hyvänsä sen pariin? Miten maailman ekologista tilannetta auttaa, että Tansanian Ngarenanyukiin saadaan sähköt, tietokoneet ja keinovalot? Miksi tätä kutsutaan ilmastotoiminnaksi, miksi sitä tekee järjestö nimeltä Suomen luonnonsuojeluliitto ja miksi siitä kertoo lehti nimeltä Luonnonsuojelija? Millä lailla tämä ilmastorahasto suojelee luontoa?

Kysyn ehkä vääriä kysymyksiä. Kuten Ville Niinistö kirjoitti, olennaista on olla historian oikealla puolella. Sähkö ja tietokoneet ovat kehitystä ja edistystä. Siksi niitä pitää olla ja tulla. Se, että tansanialaiset asuisivat savimajassa ja viljelisivät maata, ei olisi edistystä.

Saman päivän Helsingin Sanomissa, jossa Niinistön kirjoitus ilmestyi, julkaistiin pääkirjoitussivulla Bjørn Lomborgin kolumni. Lomborg tunnetaan poleemikkona, joka on aiemmin vähätellyt ilmastonmuutoksen uhkaa. Hän on kuitenkin tarkistanut näkemystään, ja pitää nyt ilmastonmuutosta sinänsä vakavana ongelmana, mutta arvostelee sen ratkaisukeinoja. Kolumnissaan hän suuntaa ilmastokokoushässäköihin arvosteluryöpyn. Rikkaat maat supistavat teollisuustuotantoaan ja siirtävät sen Kiinaan, Intiaan ja vastaaviin maihin. Näin rikkaiden maiden hiilidioksidipäästöt vähenevät, mikä tekee niistä hyviksiä, mutta ilman että niiden tarvitsisi luopua mistään. Ilmassa on vihreyttä ja kaikki ovat onnellisia, vaikka maailmanlaajuisesti saasteet jatkavat vain kasvuaan. Uusiutuvista energiamuodoista puhutaan kauniita sanoja, vaikka on epäselvää, miten pelkkä energian tuotantomuodon muuttaminen ratkaisisi ympäristöongelmat tai olisi edes toteutettavissa. Tuuli- ja aurinkovoima tuottaa tällä hetkellä puoli prosenttia maailman sähköstä. Vuoden 2040 ennuste on 2,4 prosenttia. Euroopan unioni on luvannut vähentää hiilidioksidipäästöjään 20 prosenttia vuoteen 2020 mennessä ja 40 prosentilla vuoteen 2030 mennessä (verrattuna vuoden 1990 tasoon). On erittäin epätodennäköistä, että kumpikin lupaus sekä pitäisi että päästöjä ei ulkoistettaisi köyhiin maihin. Jos niin kuitenkin kävisi ja kaikesta tästä onnistuttaisiin pitämään kiinni koko vuosisadan ajan, maapallon lämpeneminen hidastuisi 0,053 °C. Jos kaikki maailman maat täyttäisivät tavoitteensa vuoden 2030 päästötasoksi, ilmaston lämpeneminen hidastuisi ehkä celsiusasteen kymmenyksen verran. Pariisin ilmastokokouksen virallinen tavoite on, että ilmasto ei lämpenisi vuoteen 2100 mennessä enempää kuin 2,7 °C. Mitenköhän siihen päästään? Ja miksi 2,7 °C? Kriittisenä rajana on pidetty kahden asteen lämpenemistä. Miksi tavoitteena on, että kriittinen raja ylitetään?

Lomborg toteaa osuvasti, että ”liika optimismi häivyttää alleen sen, että valittu tie on väärä”. Hän ei valitettavasti kuitenkaan löydä parempaa tietä, vaan päätyy kolumninsa lopuksi ehdottamaan, että ympäristöystävällistä energiaa pitäisi tukea ja että pitäisi kehittää uutta tekniikkaa. Ja että pitäisi tehdä jotakin.

Myös Tieteessä tapahtuu -lehden tuoreimmassa numerossa (6/2015) kirjoitetaan ilmastonmuutoksesta sekä ekokatastrofista yleisesti ja suhtautumisesta näihin asioihin. Petteri Welling kirjoittaa, että moni maailman tilasta huolestunut ajattelee, että ekokatastrofi ratkeaa pienimuotoisilla säädöillä. Moni haluaa olla optimisti ja ajattelee, että voimme ottaa käsiteltäväksemme yhden ympäristöongelman ja keksiä sille jonkin yksinkertaisen ratkaisun. Juuri tällainen ajattelu ajaa minua aika ajoin hulluuden partaalle.

Ceterum censeo: ekokatastrofista selvitäksemme meidän on ensisijaisesti saatava maapallon ihmismäärä laskemaan merkittävästi. Toiseksi on teollisen järjestelmämme laajuus, volyymit, saatava laskuun. Kolmanneksi tulevat katastrofin hallinta, tuhojen lievitys ja korjailu sekä siirtymäkauden ratkaisut. Ratkaisut on toteutettava tässä tärkeysjärjestyksessä. Ehdotukset, jotka eivät lähde näistä lähtökohdista, ovat osa ongelmaa, eivät ratkaisua.

Palatkaamme vielä Wellingin kirjoitukseen. Hän käsittelee Naomi Kleinin kirjaa, jossa Klein kuvaa ilmastodenialisteja. Denialistit kieltävät ilmastonmuutoksen, mikä on tietenkin silkkaa huuhaata. Mielenkiintoista on Kleinin pohdinta, miksi he niin tekevät: koska he ovat ymmärtäneet, kuinka suuria muutoksia ilmastonmuutos tietää yhteiskunnalle. Klein pitääkin denialisteja suurempana ongelmana kulttuurimme valtavirtaa ja useimpia merkittävimpiä ympäristöjärjestöjä, jotka tunnustavat ilmastonmuutoksen tosiasiaksi, mutta ”luulottelee, että voimme selvitä vain pinnallisilla muutoksilla ja vihreällä kapitalismilla”. Henkilö, joka kieltää ilmastonmuutoksen, on denialisti, koska hän kieltää tosiasiat. Mutta Ville Niinistö ja ilmastonmuutoksesta huolestunut suuri yleisö ovat yhtä lailla denialisteja, koska he tunnustavat tosiasiat, mutta eivät tunnusta niitä johtopäätöksiä, mitä näiden tosiasioiden pohjalta tulisi tehdä. Niinistön denialismi on paljon vaarallisempaa kuin tieteenvastainen huuhaa, koska Niinistön viesti otetaan tosissaan ja hänen ympärilleen kanavoituu paljon ihmisiä, jotka ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta. Ja mihin Niinistö käyttää tämän potentiaalin? Siihen, että tansanialaiset saavat tietokoneluokan. Ettemme vain olisi taantumuksellisia.

Klein esittää, että ratkaisu olisi ruohonjuuritason liikehdintä ja tavallisten kansalaisten aktivointi. Welling ei tässäkään asiassa asetu optimistiksi, vaan toteaa, että ”tavallisten ihmisten halu jatkaa entiseen tapaan on niin suuri, että muutos tuskin tulee muuta kuin pakon edessä”. Hän myös huomauttaa, että ilmastonmuutos ei ole ainoa suuri ekologinen katastrofi. Welling suosittelee lukemaan Elizabeth Kolbertin viime vuonna ilmestyneen teoksen The sixth extinction, joka kertoo meneillään olevasta joukkosukupuutosta. ”Missä tahansa Kolbert vieraileekaan, hänen kertomuksestaan välittyy muutosten nopeus ja vastaan taistelemisen eräänlainen kosmeettisuus. Emme voi estää tilanteen huononemista, se on jo liian pitkällä. Voimme vaikuttaa vain siihen, ettei lopputulos olisi vieläkin huonompi.” Welling lopettaa kirjoituksensa todeten, että ”onnellista loppua ei – – ole näkyvissä”.

Ekokatastrofi on järisyttävän suuri ja tuhoisa asia, kohtalonkysymys koko maapallolle. Olen useasti näitä asioita miettiessäni vaipunut epätoivoon ja ahdistukseen. Se on luonnollista. Näitä suuria asioita pohtiessamme tulemme väistämättä masennuksen, vihan ja pelon valtaan. Koska olemme ihmisiä. Näitä tunteita ei kannata kieltää.

Näistä asioista kirjoittaessani tarkoitukseni ei kuitenkaan ole lannistaa lukijoitani. Emme saa luovuttaa! Liialla optimismilla ja itselleen valehtelulla ei saavuteta mitään, mutta ei myöskään syrjään vetäytymisellä ja hiljaiseen apatiaan vaipumisella. Tehtävää riittää: syntyvyyden sääntely on otettava käyttöön, autot pitää vaihtaa hevosiin ja metsäteollisuudesta on siirryttävä käsityöpajoihin. Esikaupungit pitää purkaa, aittoja ja riihiä rakentaa. Kaikkea tätä on ajettava herkeämättömällä tarmolla ja kaikilla mahdollisilla foorumeilla. Muutos on mahdollinen: kehitys, mikä on rakennettu yhteen suuntaan, voidaan purkaa kulkemalla samaa tietä takaisin. Ainoa tapa, millä tällainen muutos ei ole mahdollinen, on, että se ei ole poliittisesti realistista. Poliittinen realismi vaihtuu kuitenkin sen mukaan, millaisessa maailmassa elämme. Se voi muuttua paljon ja nopeasti.

Kiinnostuin politiikasta vuoden 2006 presidentinvaalien alla. Siitä on nyt kymmenen vuotta aikaa. Olisin silloin halunnut äänestää Matti Vanhasta. Ehdolla oli myös Timo Soini, mutta muistan ajatelleeni, että kolmen kansanedustajan pikkupuolueen äänestäminen olisi äänen heittämistä hukkaan. Tämänkin syksyn kuluessa olemme saaneet huomata, että paineen alla poliittiset realiteetit voivat heittää häränpyllyä hämmästyttävän nopealla tahdilla. Lainatakseni europarlamentaarikko Halla-ahon koostetta sisäasiainministeri Orvon mielenmuutoksista:

Orpo 18.8.: ”Emme voi laittaa rajoja kiinni. On väärin väittää, että se on mahdollista."

Orpo 21.9.: "Suomi voisi harkita rajojensa sulkemista, jos pakolaiskriisiin ei löydetä eurooppalaista ratkaisua."

Orpo 22.8.: "Pakolaisten motiivien arvostelu on rasismia."

Orpo 11.11.: "Kaksi kolmesta turvapaikanhakijasta tulee Suomeen elintason perässä."

Poliittiset realiteetit ovat ihmisten tekemiä ja juuri niitä me voimme muuttaa. Surkeasta tilanteesta huolimatta meidän on tehtävä mitä tehtävissä on.

Frodo: ”I wish the ring had never come to me. I wish none of this had happened.”

Gandalf: ”So do all who live to see such times. But that is not for them to decide. All we have to decide is what to do with the time that is given to us. There are other forces at work in this world Frodo, besides the will of evil. Bilbo was meant to find the Ring. In which case, you also were meant to have it. And that is an encouraging thought.”

– Elokuvasta Taru sormusten herrasta – Sormuksen ritarit. Käsikirjoittaneet Philippa Boyens, Peter Jackson ja Fran Walsh. Kohta perustuu J. R. R. Tolkienin romaaniin, jossa samankaltainen dialogi käydään luvussa ”Menneisyyden varjo”.