Pohjolan Leijona

Kalenterin mukaan tänään on ”ruotsalaisuuden päivä” ja Kustaa Aadolfin päivä. Miksi me suomalaiset juhlimme ruotsalaisuutta ja kuka oli Kustaa Aadolf?

Kustaa II Aadolf oli 1600-luvun alussa hallinnut Ruotsin kuningas – ei nykymerkityksellisen Ruotsin vaan myös meidän kuninkaamme. Hänen valtakautensa oli merkittävien reformien aikaa, jolloin rakennettiin yhtä lailla ruotsalaista kuin pariasataa vuotta myöhemmin sen pohjalle perustettua suomalaista valtiojärjestystä. Onkin sanottu, että vuodesta 1809 lähtien oli olemassa kaksi Ruotsia, kun Suomen valtion hallinto järjestettiin uskollisesti ruotsalaiseen tapaan. Huomattavan uskollisesti: Suomessa 1700-luvun kustavilainen lainsäädäntö (Kustaa Aadolfiin vedonneiden Kustaa III:n ja Kustaa IV:n Aadolfin järjestelmä) oli voimassa koko autonomian ajan ja pidempäänkin. Siinä missä Ruotsi luopui kustavilaisesta hallitusmuodosta vuonna 1809, Suomessa se säilyi vuoteen 1919 asti ja vaikutti maamme valtioelämään vielä senkin jälkeen. Suomen oikeus- ja hallintojärjestelmä on yhä olennaisesti ruotsalainen – siis historiallisessa merkityksessä, tai sanokaamme tätä perintöä ruotsalais-suomalaiseksi, jos se selventää – ja vanhimmat yhä voimassaolevat lakimme ovat 1700-luvulta. Tämän kaiken perintönä olemme lakia ja järjestystä noudattava kansa ja Suomi oikeusvaltio.
 

Ruotsalaisuuden päivää alettiin Suomessa juhlistaa maamme ollessa vielä osa Venäjää. Kyseessä ei alun perin ollut ”suomenruotsalaisuuden” päivä eikä suinkaan läntisen naapurimme kulttuurin juhla vaan ruotsalaisen perintömme korostaminen – contra venäläinen käytäntö, jonka alaisuudessa elimme, mutta jota Suomessa ei, ainakaan lakien osalta, haluttu missään nimessä omaksua.

Kun kuningas Kustaa Aadolf vieraili Suomessa, hän järjesti valtakunnan hallintoa usealla tavalla. Niistä lukuisista päätöksistä, joita tämä suurmies teki, merkittävin ja loisteliain lienee se, jonka hän teki tiettäväksi käydessään Suomessa vuonna 1616 eli tasan 400 vuotta sitten: hän korotti Mäntsälän kappelikunnan itsenäiseksi seurakunnaksi ja siis perusti Mäntsälän pitäjän.

”Me Kustaa Aadolf Jumalan armosta jne. teemme tiettäväksi, että alamaisemme Mäntsälän kappelikunnasta ja Porvoon pitäjästä ovat lähettäneet lähetystön luoksemme ja alamaisuudessa pyytäneet, että armollisimmin tahtoisimme harkita avustusta kirkon rakentamiseen, samoin kuin että he saisivat jotain apua viininjyviin sekä sielunhoitajalleen ja papilleen, koska he eivät itse varattomuutensa vuoksi pysty sellaista ylläpitämään, niin olemme heidän nöyrän pyyntönsä armollisimmin harkinneet ja suoneet heidän mainittuun kirkon rakentamiseensa neljä tynnyriä viljaa, vain tämän kerran, sekä ehtoollisviinin otettakoon vuosittain korvauksena emäkirkolta määräyksen mukaan neljä tynnyriä, minkä lisäksi olemme armollisimmin myöntäneet papille avuksi ja elatukseksi vuosittain kuusi tynnyriä viljaa mainitun pitäjän kymmenyksistä, jotka hänelle toimitettakoon. Tämän kamarineuvoksemme, kirjanpitäjämme ja kaikki muut tietäkööt noudattaa, sallien heidän saada tämän esteettä. Helsingissä 30.1.1616.”

Hallinnon lujittamisen lisäksi Kustaa Aadolf puolusti luterilaisuutta ja vahvisti sen asemaa aikana, jolloin vastauskonpuhdistus jylläsi eikä reformaation tulos ollut vielä vakiintunut. Meidän on syytä olla tyytyväisiä luterilaisuudestamme, joka helpotti vahvan kansallistunteen luomista maahamme ja edisti Ruotsin ja Suomen yhtenäisyyttä. Ilman oikeusvaltion, luterilaisuuden ja nationalismin yhteenkietoutunutta kokonaisuutta valtio, jossa elämme, ei olisi niin vakaa ja vahva. Suomalaiset ovat aina olleet perinteitä kunnioittavaa väkeä, ja on erinomainen asia, että uskomme ja kirkkomme on saanut kehittyä hitaasti, orgaanisen kehityksen kautta. Kaikki protestanttisuus ei ole samanarvoista: siinä missä jyrkkä kalvinismi ja puritanismi repivät kappaleiksi kaikki perinteet, tuhosivat taidetta ja hävittivät ihmisten vanhan sosiaalisen todellisuuden, suomalaismallinen luterilaisuus kehittyi sukupolvien kuluessa ja säilytti paljon hyvää yleiseurooppalaisesta keskiaikaisesta perinnöstämme.

Opillisesti tämä nykyinen arkkipiispa Mäkisen ja piispa Askolan valtaama kirkkolaitos on toki rappeutunut, mutta en oikein näe vaihtoehtoakaan. Olen syntynyt luterilaiseksi ja elän luterilaisessa maassa ja pitäjässä. Mäntsälän kirkko, jossa käymme messussa ja haudoilla, on luterilainen. Ei täällä ole mitään katolista tai muutakaan kirkkoa, jonka voisimme halutessamme valita mieluummin. Olen luterilainen samalla tavalla kuin miten klassikkohistoriankirjassa Juusto ja madot mylläri Menocchio ilmoitti olevansa kristitty: ”olen syntynyt kristityksi ja haluan elää kristittynä, mutta jos olisin syntynyt turkkilaiseksi, olisin halunnut pysyä turkkilaisena”.

”Hyvä herra, uskon kyllä, että jokainen uskoo oman lakinsa olevan oikea, mutta ei ole mahdollista tietää, mikä on oikea laki. Mutta koska isoisäni, isäni ja omaiseni ovat olleet kristittyjä, haluan pysyä kristittynä ja uskoa, että niin on oikein.”

– Menocchio inkvisition oikeudenkäynnissä vuonna 1599. Julkaistu Carlo Ginzburgin teoksessa Juusto ja madot, suom. Aulikki Vuola. Gaudeamus, 2007, s. 110.

En väitä, että Kustaa Aadolfilta periytyvä laki-, hallinto- ja oikeusjärjestelmä olisi jossain universaalissa mielessä paras mahdollinen. Mutta se on meidän valtiojärjestyksemme, meidän tapamme hoitaa asiamme, jonka olemme perineet isiltämme, jotka perivät sen isoisiltämme ja niin edelleen. Ruotsalaisuuden päivä ei tarkoita ruotsalaisen ja suomenruotsalaisen tapakulttuurin päivää, vaan valtion ja oikeuden, lain ja järjestyksen, uskon ja perinteen sekä isänmaamme ja kotipitäjämme päivää. Näissä merkeissä toivotan lukijoilleni hyvää Kustaa Aadolfin päivää.

Tämän kirjoituksen inspiraatio on professori M. Klingen kirjoitus ”Miksi Kustaa Adolf?”, joka on julkaistu teoksessa Mesimarja myytti Mannerheim (Otava, 1994).

Hankalasti hahmotettava nykyisyys

Eilen, kun ajoimme poikani kanssa Hyvinkäälle, jossa käymme kerran viikossa musiikkileikkikoulussa, kuuntelin radiosta entisen pääministerin Esko Ahon haastattelua. 25 vuotta sitten Neuvostoliitossa yritettiin vallankaappausta. Samana vuonna valtio hajosi ja muun muassa Viro itsenäistyi. Aho muisteli Suomen hallituksen taiteilua epävarmassa tilanteessa. Hän totesi, että hänen hallituksensa ei osannut arvioida, kuinka heikossa tilanteessa Neuvostoliitto oli ja oli siksi aluksi varovainen ja asettui tukemaan Gorbatšovia ja sitä kautta tunnusti myös Moskovan keskushallinnon aseman. Olosuhteet muuttuivat nopeasti ja neuvottelut Viron kanssa aloitettiin. Aho kertoi, että keskeinen kansainvälisen politiikan tietolähde oli televisiokanava CNN, mutta kun sitä ei Kesärannassa ollut, hän seurasi tapahtumia Viron television kautta. Entinen pääministeri muisteli, että kun hän näki kuvaa innostuneista tallinnalaisista, hän ymmärsi, että jotain suurta oli tekeillä eikä menneeseen ollut enää paluuta. Aho ei osannut viroa, hän sai käsityksensä aistimalla televisiossa näkyvien ihmisten tunnelmia.

Koko tämä tapahtumakulku on mielenkiintoinen osoitus siitä, kuinka vähän tekemistä järjellä ja rationaalisella pohdinnalla on suurissa muutoksissa ja maailmanhistorian suurten linjojen muotoutumisessa. En moiti Ahoa, vaan päinvastoin, ihailen sitä, että hän pystyy ja haluaa jälkikäteen analysoida toimintaansa näin rehellisesti. Hänen muistelunsa eivät osoita, että hän olisi tehnyt virheitä ja vääryyksiä, vaan sen, että hän on ihminen. Ihminen elää väistämättä ainoastaan nykyhetkessä.

Nykyisyys on mielenkiintoinen aika. Historiaa voidaan etäisyyden turvin tutkia kaikessa rauhassa ja tulevaisuudestakin voidaan eri asioiden suhteen laatia erilaisia skenaarioita, joiden todennäköisyyksiä voidaan arvioida ja joiden toteutumiseen suuntaan tai toiseen voidaan sitten yrittää vaikuttaa tai olla vaikuttamatta. Mennyttä ja tulevaa ihminen voi yrittää hallita järjellä, mutta entä nykyisyyttä? Se on koko ajan läsnä ja ajoista konkreettisin. Silti sitä, miten asiat ovat juuri nyt, mitä tapahtuu nyt, mikä on tapahtumien kulun suunta nyt, on vaikea hahmottaa siinä samassa hetkessä, jossa kaikki tapahtuu. Jälkikäteen ymmärrämme asioita, ne loksahtavat paikalleen ja epäselvä, sumuinen ja sekava nyt muuttuu loogiseksi ja siistiksi jatkumoksi, joka ei lainkaan tee oikeutta sille, miten asiat ovat sitä hetkeä eläneille tuntuneet ja näyttäytyneet. Elämä on paljon monimutkaisempaa kuin mitä historiankirjoitus voi ikinä taltioida. Tämä seikka kyllä tunnistetaan yleisesti historiantutkijoiden keskuudessa, en ole keksinyt mitään uutta. Ongelma on kuitenkin ylitsepääsemätön: maailma on liian suuri ja moninainen, jotta se voitaisiin sellaisenaan kaapata kirjan sivuille.

Nykyhetken kokonaisuuden hahmottamisen mahdottomuus on vajavaisuus, jonka kanssa meidän on vain elettävä. Se kuuluu ihmisenä olemiseen, emme pääse sitä pakoon. Meidän on hyväksyttävä se, että on pystyttävä toimimaan vajavaisinkin tiedoin, sillä toimimme vajavaisin tiedoin jatkuvasti. Tämä ei ole oodi tietämättömyydelle. En sano, ettemmekö voisi mitenkään varautua kohtaamaan eteemme tulevia asioita. Laaja yleissivistys, yleinen ymmärrys maailmasta ja sen toiminnasta sekä vankka moraali auttavat vaikeissa tilanteissa. Ne ovat erittäin tärkeitä ja antavat perustan, jonka pohjalta toimia. Niistä on kuitenkin vain rajallisesti apua, kun tapahtumat hyökyvät päällemme ja asioihin on reagoitava tässä ja nyt.

On mukava ajatella maailmasta tai ainakin itsestään, että sitä toimii rationaalisesti ja pyrkii parhaansa mukaan valitsemiinsa päämääriin. Ajatukset vapaasta tahdosta, jonka perustana ovat ihmisen itse punnitsemat arvot ja tiedot, ovat kuitenkin harhaa. Ihminen ei hallitse kohtaloaan, ei omalta osaltaan eikä ihmiskuntana. Vaelluksemme on hapuilua pimeässä. Parhaillaankin voimme vain yrittää luottaa siihen, että olemme tarpeeksi selvillä siitä, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla.

Jäljelle jää vain usko. Kunpa se ei kohdistuisi ihmiseen: meidän on uskottava sellaiseen, joka on elämän ja nykyhetken tuolla puolen. Ihmiseen ei tule ikinä luottaa. Olen saanut kuulla, että tämä on pessimismiä. Mitä ovat pessimismi ja optimismi? Helsingin Sanomat on viime aikoina valistanut lukijoitaan, että Yhdysvaltain presidentinvaaleissa entinen ulkoasiainministeri Clinton edustaa optimismia ja liikemies Trump taas pessimismiä, koska ensimmäinen on edistyksellinen ja jälkimmäisen mielestä asiat menevät päin helvettiä (nämä ovat ilmeisesti ehdokkaiden omat muotoilut). Jos edistyksellisyys on optimismia, onko konservatiivisuus pessimismiä? Miksi usko ihmiseen on optimismia ja miksi se on hyvä asia, vaikka sille ei olisikaan perusteita?

Jos en usko ihmiseen, mutta sen sijaan Jumalaan, olenko silti pessimisti? Antiikin kreikkalaisten moraaliajattelussa oli keskeisellä sijalla termit hybris ja nemesis. Hybris tarkoitti, että ihminen luuli olevansa kaikkivoipa ja asetti itsensä jumalten yläpuolella. Sitä seurasi nemesis, vääjäämätön jumalainen kosto, jonka myötä ihminen sai ansionsa mukaan.

Sana saapuu Hyvinkäälle

Lähiseutuni paikkakunnista Mäntsälä, Tuusula, Hausjärvi, Nurmijärvi ja Loppi ovat vanhoja pitäjiä, joilla on vanhat kirkot ja kirkonkylät. Näille seuduille on vuosisatojen kuluessa muodostunut kirkon kautta kulkevia kylänraitteja. Elämä muovautui sen mukaan, että kylän keskellä oli kirkko. Pitäjän muille kylille kirkonkylä oli erikoisasemassa – kaikki tunsivat kirkonkylän ja oman pitäjän kirkon siluetin. Aikana, jolloin muut rakennukset olivat lähinnä pieniä puutaloja, oli korkeimman mäen päällä kohoava suuri rakennus torneineen katseen vangitseva näky. Olenkin pohtinut, mikä on ollut kirkon – siis rakennuksen, ei koko kristillisen kirkon – merkitys ihmisten elämässä ja ajatuksissa. Kirkko yleisesti on tietenkin merkittävä tekijä koko Euroopan historiassa, mutta abstrakti mahti ”tuolla jossain” vaikuttaa toisella tavalla kuin siitä jatkuvasti sekä pyhänä että arkena muistuttava jylhä taideteos.

Olisi mielenkiintoista verrata näiden vanhojen pitäjien uskonnollista kehitystä siihen, millaista elo oli rautatien varren uusilla paikkakunnilla, Riihimäellä, Hyvinkäällä, Järvenpäässä ja Keravalla, ennen kuin ne saivat kirkkonsa ja niiden hengellinen elämä vakiintui. Suuria muutos- ja murrosvaiheita tutkiessa on hyvä kiinnittää huomiota siihen, mitä ihmiset kaipasivat. Kun yhteisöt hajosivat ja uusia rakennettiin, millaisia niistä rakennettiin, kun ne puhtaalta pöydältä tehtiin? Kun uusia paikkakuntia muodostui, millaisia ajatuksia oli ihmisillä, jotka niitä rakensivat?

Harvaan asutulle alueelle kylien laitamille rakentuneet asemankylät ovat malliesimerkki siitä, kuinka uusi yhteisö syntyy. Vanhojen pitäjäläisten suvut ovat asuneet seudulla iät kaiket ja he ovat kasvaneet osaksi monimutkaisia sosiaalisia verkostoja, joihin he voivat tukeutua. Asemankyläläiset eivät kuuluneet maaseudun traditionaalisiin yhteisöihin. Heitä ei haluttu ottaa virallisestikaan seurakuntalaisiksi, sillä aikana ennen nykyistä sosiaalivaltiobyrokratiaa oli vieras ajatus, että epämääräinen ”julkinen valta” olisi vastuusta ihmisistä. ”Kunnalliset palvelut” kytkeytyivät siihen, että autettavat henkilöt tunnettiin henkilöinä ja he kuuluivat samoihin piireihin, joissa koko elämä elettiin muutenkin. Tuttujen, jopa kaukaisten tuttujen mutta yhtä kaikki tuttujen, auttaminen on luonteeltaan eri asia kuin verojen maksaminen, niiden kanto pääkaupunkiin ja sanomalehdestä mahdollisesti saatava usko siihen, että niitä käytetään hyvin.

Kun uudet paikkakunnat rakennettiin, samalla rakennettiin myös niiden sosiaaliset verkostot. Mutta samaan tapaan kuin entisistä yhteisöistään irti repäistyt ihmiset tarvitsivat uuden yhteisön johon kuulua, vaikuttaa siltä, että perinteisestä kirkon yhteydestä irtaantuneet kokivat tärkeäksi, että heillä oli kirkko ja uskonto. Uusia kirkkoja rakennettiin ja Sanaa levitettiin – sille oli tarve. Ihmettelin aikoinaan ystävälleni (terveiset Paulille), että miksi ateistiset ja kirkonvastaiset bolševikit käyttivät kristillistä retoriikkaa. Uuden, uljaan maailman jo sarastaessa Lenin esitettiin ”johtajaksi Jumalan armosta”. Ystäväni vastasi tähän, että jotkut ihmiset tarvitsivat sitä Jumalan armoa. Tämän ymmärtämisessä piilee suuri viisaus. Vallankumouksen ja sisällissodan kaaoksessa tarvitaan uskoa ja toivoa, turvaa. Kirkot voi purkaa ja uskonnon kieltää, mutta ihmisten tunteet ja tarpeet tulevat aina olemaan ihmisten tunteita ja tarpeita.

Uudessa yhteisössä, jonka hengellinen elämä rakennetaan alusta, saa lahkolaisuus helposti sijaa. Jos ei ole traditioita, niiden varaan ei voi rakentaa. Niinpä pitää muotoilla hyvä, oikea ja puhdas oppi. Jos kirkko ei tule heti mukaan, kun yhteisöä perustetaan, maallikkoliikkeet ja puritanismi ovat luonnollinen seuraus. Traditionaalisessa Euroopassa toisinaan ihmetellään amerikkalaisten uskonkiihkoa, fundamentalismia ja kalvinistista barbaarisuutta. En malta olla toteamatta, että tietenkin – Amerikkahan on perustettu. Sen perustivat sekalainen joukko ihmisiä, jotka tarvitsivat Jumalaa. Ruotsalaiset toivat Suomeen mukana katolisen kirkon, joka sai juurtua satojen vuosien ajan ja sitten taas vuosisadan ajan kehittyä luterilaiseksi kirkoksi. Amerikkalaiset eivät saaneet kirkkoa mukanaan, he perustivat ne itse. Ja sen huomaa.

Ennen kuin Suomen ensimmäinen rautatie valmistui vuonna 1862, nykyinen Hyvinkään keskusta oli viiden kilometrin päässä sijaitsevan Hyvinkäänkylän ulkoniittyjä. Rautatie kulki Nurmijärven ja Hausjärven kuntien rajaa pitkin eikä tullut yhteenkään pitäjien kylistä. Hyvinkää oli Helsinki–Hämeenlinna-radan puolenvälin asema, jossa juna pysähtyi pidempään ja täytti halkokuormansa. Pieneen asemakylään alkoi kehittyä teollisuutta, ja 1800-luvun lopussa asemantienoo alkoi toden teolla kasvaa. Paikallishistoriikin mukaan vaikuttaa siltä, että herätysliikkeet olivat suosittuja. Hyvinkää kärsi tyypillisistä juurettomuuden oireista, kun eri puolilta pakkautuneet ihmiset ryyppäsivät ja tappelivat – historiikki kuvaa Hyvinkään kaupungin varhaisvaihetta ”villiksi länneksi”. Paikkakunta oli hedelmällistä maaperää Jumalan sanalle, joka ensiksi löysi paikalle evankelisen liikkeen muodossa. 1910-luvulla perustettiin Hyvinkään seurakunta ja evankelinen liike hiipui.

Olivatko herätysliikkeet suosittuja myös muualla Nurmijärvellä? Kerrotaanko Hyvinkään historian osalta herätysliikkeistä paljon vain siksi, että muutakaan ei ollut, vai oliko liikkeillä suurempi jalansija syrjäkylällä kuin kirkonkylällä? Voisin kuvitella, että oli, mutta en ole tutkinut asiaa. Samaan aikaan, kun syrjäkylällä kasvoi tuleva Hyvinkään kaupunki, kirjailija Aleksis Kivi kirjoitti pitäjän keskiseuduille sijoittuvan romaanin, josta saa käsityksen, että herätysliikkeistä oltiin tietoisia, mutta ne olivat erikoinen asia. Seitsemän veljeksen lopuksi Juhani kääntyy körttiläiseksi. Kiven romaanissa herätysliikehdintää siis oli pitäjän rintamaillakin – mutta muut pitäjäläiset kummastelevat Juhanin päätöstä, mistä saa kuvan, että eivät ne suuressa suosiossa olleet.

Miksi olisivat olleetkaan? Nurmijärveläisillä oli oma kirkkonsa, jossa he olivat vanhastaan käyneet. Hyvinkääläiset eivät oikein kuuluneet minkään kirkon vaikutuspiiriin ja olivat niistä kaukana. Hyvinkää alkoi lipua valtavirtaluterilaisuuden helmoihin, kun rautatieasemalla järjestetyistä kirkonmenoista päästiin vuonna 1896 (melkein) oikeaan kirkkoon. Paikkakuntalaisten rakentama rakennus vihittiin tuolloin rukoushuoneeksi ja kirkoksi vasta 1978, mutta se oli hieno rakennus ja sitä kutsuttiin sen arvolle sopivasti ”Hyvinkään kirkoksi”. Vaikka Hyvinkää sai oman kirkon, piti vielä erikseen ponnistella että saatiin joku sinne jumalanpalveluksia pitämään. Emäseurakunnasta ei usein keretty toimittamaan pitäjän laitamien kirkonmenoja, joten hyvinkääläiset joutuivat odottamaan, että Suomen luterilainen kirkko tulisi sinne, minne kirkkorakennus oli jo tullut. Kun niin lopulta kävi, seurakunnan toiminnasta tuli hallitsevaa ja herätysliikkeet alkoivat painua enemmän taka-alalle.

Kirkonvastaiset katsovat, että kirkko ja uskonto ovat ihmisten sumuttamista ja johtamista harhaan. Hyvinkään historiaa lukemalla tulee päinvastainen tunne. Ihmiset etsivät jotakin, he haluavat tulla kosketuksiin jonkin itseään suuremman kanssa. Kun luterilaisen kirkon aika ei riitä hyvinkääläisille, he perustavat oman kirkkonsa. Perustiko luterilainen kirkko Hyvinkäälle seurakunnan saadakseen alueen valtaansa ja kontrolliinsa? Ei, vaan hyvinkääläiset perustivat itse itselleen seurakunnan saadakseen Sanan osakseen. Suomen kirkko tuli Hyvinkäälle, kun se pystyi sinne tulemaan ja kun sen oli mielekästä tulla. Mutta Sana saapui Hyvinkäälle, koska hyvinkääläiset olivat sen tarpeessa.

Hyvinkään vanha kirkko