lauantai 30. huhtikuuta 2016

Keskus ja periferia

Pääministeri Sipilä sanoi puolueensa tapaamisessa, että koko Suomi voitaisiin pitää asuttuna eikä väestön pitäisi keskittyä samalla tavalla kuin miten Ruotsissa on käynyt. Suurkaupunkilaisuuden ja modernin urbaaniuden pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat haistoi kerettiläisyyden ja antoi herra pääministerin kuulla kunniansa. Lehden tiistaisessa uutisessa ”Sipilän hajauttamisajatuksille tyrmäys” marssitetaan paikalle asiantuntijoita antamaan kriittisiä kommentteja pääministerin ajatusta kohtaan. Taloustieteilijät puuttuvat pääministerin sovinnaiseen ja tylsämieliseen perusteluun, että hajauttaminen voisi antaa Suomelle ”kilpailuetua”. Pääministerin ajatuksen taustalla on kuitenkin jotain syvempää. Vaikka lehti ei tätä jääkään pohtimaan, se mainitsee, että ”keskustan talousmaantieteellinen työryhmä hahmotteli kaksi vuotta sitten Suomea, jossa yhteiskunta voisi olla hajautettu, vaikka se saattaisikin tarkoittaa hitaampaa talouskasvua”. Jokin voisi siis olla jopa tärkeämpää kuin ne iänikuiset talousmukamastieteelliset perustelut, joilla politiikkaa yleensä harjoitetaan. Ei niin, että Helsingin Sanomat tällaisista asioista mitään ymmärtäisi: torstaina päätoimittaja Mukka kirjoitti vielä varmemmaksi vakuudeksi pääkirjoitussivujen kolumnissaan, että ”vuonna 2016 Sipilän hajauttamispolitiikka maistuu auttamatta vanhalta”.

”Taloustieteilijät tyrmäsivät tuoreeltaan pääministerin ajatukset. Kaupungistuminen on globaali megatrendi, ja keskittyminen tuo talouteen kiistattomia hyötyjä. Uskooko Sipilä ihan oikeasti hajauttamisen ilosanomaan?”
Eli meidän on tehtävä, mikä nyt on vuotta 2016 ja hypättävä mukaan globaaleihin megatrendeihin. Mikäköhän olisi Helsingin Sanomien pääkirjoitussivujen kannanotto muihin suuriin globaaleihin megatrendeihin, sellaisiin kuten liikakansoitus, eroosio, aavikoituminen, ilmaston lämpeneminen, lajien massasukupuutto ja näiden myötä tapahtuva biosfäärin romahtaminen sekä lähitulevaisuudessa häämöttävä ihmislajin sukupuutto? Niistä lehti ei ole ollut vakavasti huolissaan, mutta josko se syy on juuri tässä: nehän ovat globaaleja megatrendejä, mitä suotta potkia tutkainta vastaan. Sellaista on vuonna 2016, eläköön vuosi 2016!

Helsingin Sanomat ja muut suurkaupunkilaisuudessa korviaan myötä olevat kampanjoivat sen puolesta, että pääkaupunkiseudulle rakennettaisiin lisää taloja. Taustalla on kysynnän ja tarjonnan logiikka: jos asuntojen tarjonta lisääntyisi, niiden hinnat laskisivat. Olen kuullut moneen otteeseen valittelua siitä, kuinka suurien kaupunkien asukkaat elättävät muun Suomen. ”Elättäminen” tarkoittaa tässä yhteydessä jotain muuta kuin mitä se tarkoittaa siinä konkreettisessa mielessä, jossa maaseudulla tuotetaan kaupunkilaisten ruoka ja jossa maaseutu elättää kaupunkilaiset, jotka kuolisivat ilman maanviljelijöitä. Harvemmin harmitellaan sitä, että valtio tukee keskituloistenkin Helsingissä asumista, se on ehkä jollain tavalla normaalimpaa (vuotta 2016?). Unohduksissa on myös toinen osapuoli kysynnästä ja tarjonnasta: jospa ongelma ei olekaan siinä, että tarjontaa olisi liian vähän, kun pääkaupunkiseudulla on mukamas liian vähän taloja – kenties vika piilee kysynnässä?

Miksi maaseudulta ja pienistä kaupungeista muuttaa ihmisiä suuriin kaupunkeihin? Johtuuko se siitä, että suurkaupungit ovat niin kivoja ja niissä on urbaania pöhinää ja on se siistiä kun raitiovaunun ikkunasta näkee katukuvassa mitä monenmoisempaa moniarvoisuutta? Vai voisiko takana olla se talousjärjestelmämme dynamiikasta johtuva tosiasia, että syrjäseuduilla ei ole töitä? Suurissa väestökeskittymissä on töitä. Suuriin kaupunkeihin muutetaan syistä, jotka ovat loogisia – mutta ei niinkään siten, että muuttajat olisivat päätelleet koko kuvion ja päätyneet siihen, että kaupunkilaisuus olisi jotenkin parempi asia kuin maalaisuus. Asunnot maksavat Helsingissä enemmän kuin pienemmissä taajamissa siksi, että Helsinki on Suomen pääkaupunki. Suosittelen pohtimaan, mitä tuolle uusmaalaiselle kallioniemekkeelle tapahtuisi, jos pääkaupunkiasema annettaisiin jollekin muulle paikkakunnalle ja suurin osa työpaikoista siirtyisi toisaalle.

Kaupungistuminen ja globaalin teollis-taloudellisen järjestelmän voittokulku ovat tätä päivää, mutta onko niissä myös tulevaisuus?

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Elämän kaksi vaihtoehtoa

Eilisissä Helsingin Sanomissa haastateltiin teoreettisen filosofian professori Sara Negriä, joka kertoi, miten loogista analyysia voi soveltaa vaikka jokapäiväisen keskustelun tulkinnassa.
”Yksi tavallinen päättelyvirhe on väärä kahtiajako. Siihen syyllistyy keskustelija, joka esittää, että pitää valita vain kahdesta vaihtoehdosta. Todellisuudessa niitä on useampia.
»Esimerkki: joko leikataan yliopistojen rahoitusta 20 prosenttia tai valtion talous ei kestä. Niinpä pitää hyväksyä, että ihmisiä erotetaan. Mutta tämä joko – tai esitetään niin, että se kattaa kaikki mahdollisuudet, vaikkei niin ole», Negri sanoo.
Logiikka kuulostaa mielenkiintoiselta! Koetetaanpa heti soveltaa sitä. Saman päivän lehdessä haastatellaan sisäasianministeri Orpoa, joka kertoo, että Unioni aikoo uudistaa politiikkansa turvapaikanhakijoiden suhteen. Komissio on antanut jäsenmaille kaksi vaihtoehtoa: joko kaikki Unionimaihin tulevat turvapaikanhakijat jaetaan tasaisesti jäsenmaiden kesken pysyvän jakomekanismin avulla tai sitten otetaan käyttöön järjestelmä, jossa jakomekanismi ei ole pysyvä, mutta se astuu voimaan ”kriisitilanteessa” eli silloin, jos johonkin maahan tulee merkittävästi enemmän turvapaikanhakijoita kuin muihin. Tässä tarjotaan taitavasti kahta vaihtoehtoa, jotka eivät vain rajaa muita pois vaan ovat myös olennaisesti sama vaihtoehto. Joihinkin Unionimaihin on merkittävästi enemmän tulijoita kuin toisiin – tämä ”kriisi” on normaalitila. Orpo pitää pysyvää mekanismia poliittisesti epärealistisena ja toteaa, että Suomi kannattaa kriisimallia. Näiden mallien väliltä on ehkä ministeri Orvon mielestä mukava valita vähemmän huono, mutta hänkin joutuu toteamaan, että jotkut kovakallot eivät ole vielä ymmärtäneet tätä joko – tai -asetelmaa:
”Orpon mukaan maat jakautuvat eri leireihin kahden vaihtoehdon kannalle, minkä lisäksi on »muutamia maita, joita mikään ei tunnu miellyttävän».”
Miksiköhän joillekin ei kelpaa kumpikaan vaihtoehdoista, joiden avulla Eurooppaan voidaan tuoda miljoonia humanitaarisia maahanmuuttajia? Kukaties siksi, että koko lähtökohta on väärä.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Luotettavan median puolesta

Mikä on lehdistön tarkoitus? Miksi emme tänä viestintäteknologian ja informaatiotulvan aikana etsi itse tietoa maailmasta? Koska tulva on liiankin suuri. Tietoa on ehkä helppo löytää, mutta vaatii paljon aikaa ja vaivaa, kun valtavasta tietomäärästä punnitsee olennaisen. Tässä vaiheessa kuvaan astuu lehdistö. Suomen johtavalla sanomalehdellä Helsingin Sanomilla on 300 toimittajaa, jotka käyttävät kaiken asiantuntemuksensa selvittääkseen, mitkä asiat ovat tärkeitä ja meidän lukijoiden aikamme arvoisia. Heillä on myös yleiskuva muista tapahtumista ja he voivat tarvittaessa nostaa julkisen katseen sivussakin olevia asioita valokeilaan, jos sille ilmenee tarvetta. Tästä ”neljännen valtiomahdin” tehtävästä me maksamme, tämän vuoden osalta 369 euroa. Opiskelijana saan lehden puoleen hintaan, mistä kiitos sinne Helsinkiin.

Aivan erityisen tärkeää lienee, että yleisöä laajasti kiinnostavista ja vahvoja mielipiteitä herättävistä aiheista kerrotaan kattavasti ja toimittajat tekevät asian suhteen omaa tiedonhankintaa ja -jäsentelyä. Olisihan sääli, jos Helsingin Sanomat kertoisi vaikkapa maahanmuutosta yksipuolisesti.

Eilen lehti kertoi, että ”Rajatarkastukset hiertävät Pohjolassa”. Ingressissä kerrottiin, että tarkastuksille ei näy loppua ja tämä toistettiin jutun alussa. Tässä yhteydessä ei vaivauduttu mainitsemaan, että Euroopan komissio on vaatinut, että tarkastusten teko lopetetaan vuoden loppuun mennessä. Sen sijaan, että lehti pohtisi, miten tarkastusten poistuminen vaikuttaa siirtolaisten vaelluksiin ja Suomeen saapuvien turvapaikanhakijoiden määrään, jutussa tyydytään huomauttamaan, että ”turvapaikanhakijoiden tulo on liki loppunut”, kun Suomeen tulee hakijoita alle sata viikossa. Suomeen on tosiaan tänä vuonna tullut viikossa ”vain” 69:stä 255:een turvapaikanhakijaa viikossa. Sitä toimittaja ei katso tarpeelliseksi pohtia, että sata viikossa tarkoittaisi 5 200 hakijaa vuodessa, joten jos tahti pysyy nykyisellään, tänä vuonna Suomeen tulee enemmän turvapaikanhakijoita kuin minään aiempana vuotena, jos ennätysvuotta 2015 ei lasketa. Silloin Suomeen tuli 32 476 turvapaikanhakijaa, mutta aiemmin luku on ollut noin 1 000–3 000 vuodessa.

Tänään Helsingin Sanomat kertoo, että ”Ennätysmäärä turvapaikanhakijoita palasi vapaaehtoisesti”. Tämä asia on uutisoitu hyvin: kun lähdin yliopistolle eilen ennen puoltapäivää, kuulin aiheesta Yleisradion uutisista, jotka omistivat asialle suurimman osan muutaman minuutin lähetysajastaan. Kun tulin yliopistolta takaisin seitsemän aikaan illalla, aihe oli yhä uutisten tärkein. Miksiköhän juuri tästä kerrottiin niin laajasti? Vapaaehtoisen paluun kautta palanneita on alle tuhat ja rauenneita hakemuksiakin vain reilu 3 000, mikä on vähän, ei ainoastaan verrattuna viime vuoden yli 32 000 hakijaan, vaan myös siihen, että Maahanmuuttovirasto arvioi, että tämän ja ensi vuoden aikana tehdään 45 000 perheenyhdistämishakemusta. Miksiköhän sadoista palanneista tehtiin innoissaan uutisia, mutta kymmenistä tuhansista perheenyhdistämishakemuksista Helsingin Sanomat – Yleisradiosta en tiedä, sitä en seuraa – ei ole maininnut mitään? Miten toimittajat sattuivatkin tekemään tällaisen valinnan sen suhteen, mitä he kertovat ja mitä eivät? Voisi kuvitella, että syynä on se, että Maahanmuuttovirasto teki vapaaehtoisista palaajista lehdistötiedotteen, josta toimittajien oli helppo napsia faktat, mutta odotettavissa olevista massiivisista perheenyhdistämishakemuksista vastaavaa tiedotetta ei tehty. Mutta jos tämä olisi syynä, mitä se kertoisi toimittajien ammattitaidosta ja -etiikasta?

Helsingin Sanomien jutussa on paljon numeroita. Ingressi nostaa esiin, että helmikuussa vapaaehtoisia palaajia oli 176 eli enemmän kuin koskaan. Juttu kertoo, että viimeisen yhdeksän kuukauden aikana 871 turvapaikanhakijaa on palannut vapaaehtoisesti. Jutusta ilmenee myös, että turvapaikkahakemuksista yli 3 000 raukesi. Tietolaatikko kertoo, että Unionimaat myönsivät 330 000 ”suojapaikkaa” (turvapaikat + oleskeluluvat toissijaisen tai humanitaarisen suojelun perusteella), Suomi 1 795. Jutussa on monia muitakin numeroita, en levittele niitä tässä sen enempää. Sitä ei kuitenkaan viitsitty tässä toistaa, että Eurooppaan tuli viime vuonna yli miljoona turvapaikanhakijaa ja suurin osa hakemuksista niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa tehtiin sen verran loppuvuodesta, että turvapaikkoja ja oleskelulupia ei myönnetä viime vuoden vaan tämän vuoden puolella. Faktalaatikko viime vuoden päätöksistä ei siis kerro viime vuoden tulijamääristä. Kenties toimittajat olettivat, että lukijat ovat niin hyvin perillä näistä asioista, että tällainen muotoilu ei johtaisi ketään harhaan?


Helsingin Sanomien edeltäjän Päivälehden keskeinen perustajahahmo Eero Erkko muisteli lehden perustamista kirjoituksessa, joka julkaistiin vuonna 1929, hänen kuolemansa jälkeen, teoksessa Päivälehden muisto 1889–1929. Tämä on niitä tapauksia, jotka ehkä osoittavat, että auringon alla ei ole mitään uutta ja historia kiertää syklisesti palatakseen samaan pisteeseen, missä jokin aika sitten oltiin. Erkko muistelee Uutta Suometarta, joka oli dominoivassa asemassa ennen Päivälehden perustamista. Aluksi ihaillen:

”Tuskinpa millään toisella lehdellä meidän maassa on ollut niin harrasta, kiitollista ja uskollista lukijakuntaa kuin tuon ainoan suomenkielisen päivälehden ensiaikaiset lukijat. Muistan niin hyvin miten tarkoin varsinkin me nuori väki lehden luimme ja kuinka vahvasti uskoimme jokaiseen siihen painettuun sanaan.”
Ja sitten arvostelevassa hengessä:

”Alettiin entistä enemmän huomata puutteellisuuksia ainoassa suomalaisessa pääkaupungin lehdessä. Kaikki eivät voineet likimainkaan joka kohdassa hyväksyä sen kantaa edes sivistyksellisissä, kirjallisuus- ja taidekysymyksissä. Erimielisyyttä ilmestyi myöskin valtiollisissa asioissa, joissa lehti ei sietänyt pienintäkään vivahdusta pääkortteerin hyväksymistä tunnuslauseista.

– – [E]rimielisyydet lisääntyivät ja ylimielinen tapa, jolla pääkaupungin suomalainen lehti kohteli maaseutulehtiä ja näiden esittämiä mielipiteitä kypsytti näiden toimittajissa piankin sen vakaumuksen, että heitä tultaisiin näin yli olkain kohtelemaan siihen asti kun olivat hankkineet itselleen oman äänitorven Helsinkiin. Helsinki oli silloin vielä enemmän kuin nyt kaiken henkisen elämän, politiikankin keskus. Niin kauan kuin siellä oli yksi ainoa suomenkielinen äänenkannattaja, määräsi se yleisen mielipiteen maassa, huolimatta toista säveltä kannattavista maaseudun pikkulehdistä.”
Uusi Suometar puolestaan ivasi Helsingin Sanomien edeltäjää jo ennen sen perustamista arvelemalla, että lehdestä tulisi väritön ja kosmopoliittinen ja ettei sillä olisi varmaa kantaa kansallisuusasioissa. Touché!


Kiitän Hommaforumin nimimerkkiä Roope, jonka kirjoituksia seuraamalla pysyn kärryillä siitä, missä maahanmuuton suhteen mennään huolimatta siitä, että luen Helsingin Sanomia.