Kansallismieliset eläin- ja luonnonsuojelijat

Suomen luonnon päivänä 2017 perustettiin Kansallismieliset eläin- ja luonnonsuojelijat KELSU ry. Yhdistys pyrkii lähentämään nimessään mainittuja kolmea sektoria, jotka luontaisesti kuuluvat yhteen.

Eläin- ja luonnonsuojeluajattelu on pidetty liian erillään kansallismielisestä keskustelusta, pahimmillaan nämä on nähty jopa toisensa poissulkevina. Moni kansallismielinen on rakentanut juuri ”punavihreistä” itselleen viholliskuvan ja hyökännyt kaikkea siihen kuvaan kuuluvaa vastaan. Luontainen ryhmäajattelumme kannustaa tällaiseen, mutta tähän sortuneen kansallismielisen tulisi pohtia tykönään, suhtautuuko hän epäilevästi eläin- ja luonnonsuojeluun omista lähtökohdistaan – vai onko hän antanut punavihreän viholliskuvansa määrittää itseään. Jotta nationalismista tulee valtavirtaa, kansallismielisten on rakennettava oma narratiivi ja pidettävä siitä kiinni. Emme saa alistua vallitsevan kulttuurihegemonian narratiiviin.

Moni eläin- ja ympäristöaktivisti ei suvaitse kansallismielisiä piireihinsä. Tämä jo itsessään luo tarpeen kansallismielisten omalle kanavalle ajaa eläin- ja luonnonsuojelua, mutta koska ympäristöliike on vielä vahvasti mukana globalistisessa, liberaalissa ja edistysmielisessä valtavirrassa, eteen tulee joitakin perustavanlaatuisia näkemyseroja.

Kansallismielisyyteen ei kuulu oman isänmaan fyysisen perustan vahingoittaminen tai halveksiminen, eläinsuojelun tulee kunnioittaa ja jatkaa eläinten puolesta tehtyä hyvää eurooppalaista perinnettä, ja luonnonsuojelu taas on luonteeltaan konservatiivista, taantumuksellistakin, eikä vallalla oleva ihmisoikeuskultti kuulu siihen. Kansa, laji, eliöyhteisö ja kulttuuripiiri ovat kehittyneet luonnollisesti ja ne tulee säilyttää jälkipolvillemme.

Aikamme keskeinen ongelma on liikakansoitus. Maailman väkiluku kasvaa etenkin Afrikassa ja Lähi-idässä. Näiltä alueilta suuntautuu suuri siirtolaisaalto Eurooppaan. Ideologisen sokeuden vuoksi ympäristöliike on ollut kykenemätön yhdistämään maahanmuuttoa väestöräjähdyksen dynamiikkaan. Väestökysymys näyttäytyy toisessa valossa, kun lähtökohdaksi tunnustetaan, että suomalaisilla on omia kansallisia intressejä. Universalistinen luonnonsuojelija ajattelee vain koko maailman väkilukua ja ehdottaa, että koulutus ja aika tekisivät tehtävänsä. Kansallismielinen luonnonsuojelija pysäyttäisi muuttoliikkeen Eurooppaan. Afrikkalaiset ja lähi-itäläiset olisivat siten pakotettuja tulemaan toimeen omissa maissaan. Jos he kaluavatkin maansa loppuun, meidän on pelastettava ensisijaisesti oma kansamme ja isänmaamme. Velvollisuutemme on kaikissa tilanteissa suojella omia jälkipolviamme ja kotiseutuamme.

Ympäristöväki on tietoinen liikakansoituksen ongelmasta, mutta aiheen hankaluuden vuoksi sitä vältellään. Sama ilmiö tulee esille monessa muussakin yhteydessä: ilmastonmuutoksen vuoksi Suomen päästöt on saatava alas, mutta koska kaupan on oltava vapaata ja köyhien maiden samalla viivalla, Suomen päästövähennysten annetaan mitätöityä siirtämällä tuotanto muualle. Eläinten hyvinvoinnille on olemassa säädöksiä, mutta ulkomaiselta tuontiruoalta samoja kriteerejä ei yhdenvertaisuuden vuoksi voi käytännössä vaatia.

Eläinten hyvinvoinnista huolehtivien tulisi olla huolissaan myös siitä, että maassamme on yhä suurempia väestöryhmiä, jotka eivät eläimistä välitä. Rituaaliteurastus on tunnetuimpia kasvavan maahanmuuttajamäärän myötä lisääntyviä eläinsuojeluongelmia. Koska muslimit ja juutalaiset ostavat lihansa usein ulkomaantuontina, jää korkeampaan käteen, kokiko eläin armollisen lopun. Eläimiin suhtaudutaan muutenkin eri kulttuureissa eri tavoin: suomalaiseen kulttuuriin ja myös laajemmin eurooppalaiseen sivistysperinteeseen eläinsuojelu kuuluu. Joihinkin kulttuureihin ei. Eläinsuojelija ajaa itsensä umpikujaan, jos heittäytyy tässä asiassa kulttuurirelativistiksi eikä puolusta oman kansallisen perintönsä hyviä puolia.

Lienee syytä täsmentää, mitä eläinsuojelu tarkoittaa. Siihen kuuluu ajatus, että eläimet ovat tuntevia olentoja, joilla on kognitiivisia kykyjä. Kantamme on, että ihmiset–eläimet-vastakkainasettelu ei ole hedelmällinen eikä tieteen nykyinen käsityskään tue sitä. Näemme, että niin eläimille kuin kasveille on hyvä tulla siksi, mihin itse kullakin on potentiaalia, siksi, miksi elämä on tarkoittanut elävän olennon tulevan. Siemenellä on potentiaalia kasvaa suureksi puuksi – vastaavasti taas tulemme ihmisinä siksi, mitä olemme, käyttämällä järkeä ja empatiaa. Lunastamalla nämä erityispiirteemme lunastamme itse ihmisyyden. Eläinsuojelu ei siis lähde ihmisoikeus- ja tasa-arvoajattelusta ja tässä se eroaa eläinten oikeudet -ajattelusta. Kun eläimille asetetaan yhtäläiset oikeudet ihmisten kanssa, se johtaa jopa siihen, että eläimen tappaminen on itsessään aina väärin. KELSU vastustaa tehotuotantoa, mutta ei ole maatalousvihamielinen. Maatalous on ikiaikainen suomalainen elinkeino – sen loppumisen myötä menisivät myös kansalliset nauta-, kana- ja lammasrotumme, kedot, niityt ja muut perinnebiotoopit, näiden myötä kehittynyt erityissuhteemme lähiympäristöömme ja huoltovarmuutemme.

Kansa ja maa ovat erottamattomat. Ei olisi Suomea ilman suomalaisia eikä suomalaisia ilman Suomea. Emme ole mikään kulkuri- tai kauppiaskansa vaan meillä on isänmaa, josta meidän on huolehdittava. Olemme sen isiltämme saaneet ja jätämme sen lapsillemme. Suomalaiset ovat vahvasti talonpoikaista kansaa. Yhteiskuntajärjestyksemme on perustunut perheiden pientilallisuudelle, luonnonmukaiselle ruoantuotannolle ja monipuoliselle nauttimiselle metsän sekä vesien antimista. Heikko ja segregoitunut monikulttuurinen yhteiskunta ei pysty huolehtimaan eläin- ja luonnonsuojelun tasosta. Vahva ja eheä suomalainen yhteiskunta pärjää vaikeista ajoista ja voi suojella elonkirjoa, ekosysteemejä ja eläimiä kuten myös kieltämme, kulttuuriamme ja kansaamme.

KELSU:n perustajajäsenet Teemu Torssonen, Olli Pasanen ja Nico Anton Saramo ovat tavanneet toisensa Perussuomalaisten, Perussuomalaisten Nuorten ja Hommaforumin merkeissä. KELSU ei ole sitoutunut näihin tahoihin, vaikka meillä onkin niihin henkilöyhteyksiä. Toimimme puoluepolitiikkaa yleisemmällä tasolla.

Kansallismieliset eläin- ja luonnonsuojelijat KELSU ry:hyn voivat liittyä jäseniksi kansallismieliset, jotka haluavat tukea maamme luonnonkauneuden, luonnon monimuotoisuuden ja perinnemaisemien säilymistä, ajaa eläinten hyvinvoinnin parantamista sekä tukea pien- ja luomutilallisuutta. Hakemuksen voi jättää yhdistyksen verkkosivujen (https://kelsu.net/) kautta. Tervetuloa mukaan!

Kirjoitus ilmestyi verkkolehti Sarastuksessa 28. elokuuta 2017.

Asian ytimessä

Keski-Uudenmaan Viikkouutisissa oli viime viikolla juttu, joka oli otsikoitu ”Tehtävänä pelastaa maailma”. Jutussa haastatellaan 21-vuotiasta opiskelijaa, joka ”lähtee Piilaaksoon ratkaisemaan ihmiskunnan isoja ongelmia”, ”vastauksia ihmiskunnan kohtalonkysymyksiin”. ”Maailmaa parannetaan Nasan hulppeassa tutkimuskeskuksessa.” Näin paisutellun alun jälkeen en malttanut olla jatkamatta lukemista. Mitä ovat ne ihmiskunnan suuret kohtalonkysymykset, maailman suurimmat ongelmat? Kun toimittaja on näin saanut lukijan huomion, hän antaa opiskelijan kertoa, että ”suuria kysymyksiä ovat, miten internet voidaan ottaa koulukäyttöön myös kehitysmaissa ja miten robotiikka, tekoäly ja virtuaalitodellisuus mullistavat opetuksen”. Vai niin.

Kävin viime joulukuussa läpi ilmastonmuutoskeskustelua. Pohdiskelin asiaa muun muassa Petteri Wellingin Tieteessä tapahtuu -lehdessä ilmestyneen kirjoituksen pohjalta. Aiheeseen on palattu lehden myöhemmissäkin numeroissa. Blogini linjaan sopii numeron 1/2016 pääkirjoituksen kohta:

”Ilmastonmuutoksen suuret kysymykset liittyvät sen vaikutuksiin maailman talouteen ja planeettamme kykyyn tuottaa ravintoa kasvavalle väestölle. Ilmastonmuutos tullee olemaan kallis maailmantalouden kannalta. Vesivarojen ehtyminen maailman suurista joista ja ravinnontuotannon heikkeneminen keskeisten viljelyalueiden sademäärien vähetessä ja haihdunnan kasvaessa ovat laskelmien mukaan kasvava ongelma Välimeren alueella, suurimmassa osassa Afrikkaa, Australiassa, Kiinassa, Intiassa sekä Etelä- ja Pohjois-Amerikassa. Merkittävä osa maailman väestöstä asuu rannikoille rakennetuissa kaupungeissa, joita meriveden pinnan nousu ja myrskytulvat uhkaavat.

Afrikan väestön on arvioitu kasvavan miljardista neljään tällä vuosisadalla. Ilmastonmuutoksen aiheuttama kuivuus ja siitä seurannut ruoan hinnan nousu ovat osaltaan olleet vaikuttamassa niin sanotun Arabikevään syntyyn ja tältä osin myös parhaillaan käynnissä olevaan pakolaiskriisiin. Mikäli ilmastonmuutoksen torjunnassa ei onnistuta, nykyinen pakolaisuus on pieni ongelma tuleviin riskeihin verrattuna.”

– Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas

Kirjoitin joulukuussa muun muassa denialismista sekä ongelman ytimiin osuvista ratkaisuista ja sellaisista, jotka eivät osu ytimeen. Nämä teemat jatkuvat numerossa 2/2016 Kilpijärven biologisen aseman johtajan Antero Järvisen vallitsevaa ilmastonmuutosdiskurssia haastavassa kirjoituksessa ”Tiedettä vai pseudotiedettä: tieteentekijän vaihtoehdot”. Järvinen harmittelee, että taikasana ”ilmastonmuutos” pitää nykyään työntää monenlaisiin tutkimuksiin, jotta tutkimus saisi rahoitusta ja huomiota. Muoti-ilmiöiden perässä juoksemiseen tuleekin aina suhtautua halveksien ja tarkoitushakuinen tutkimustulosten manipulointi oman intressien mukaisesti, mihin Järvinen vihjaa, on tuomittavaa. Vaikka en jaakaan hänen skeptisyyttään ilmaston lämpenemistä ja sen vaarallisuutta kohtaan, hänen kirjoituksensa on terävä ja sillä on jotain tarjottavaa niille fakkiintuneille ilmastonmuutoksesta puhujille, joiden mielestä nyt pitää vähentää päästöjä ja ottaa käyttöön toisenlaista tekniikkaa. He nimittäin eivät ole ongelman ytimessä, minkä Järvinen valaisee viittaamalla Bjørn Lomborgin artikkeliin, jonka mukaan ”ilmastotalkoomme – jos ne onnistuisivat optimaalisesti – voisivat laskea lämpötilaa korkeintaan 0,2 astetta vuoteen 2100 mennessä”.

Pariisin ilmastokokouksen tavoitteeksi asetettiin ennennäkemättömän kunnianhimoisesti, että ilmaston lämpeneminen pysäytetään selvästi alle kahden asteen ja tavoitteena on pitää lämpeneminen alle 1,5 asteessa. Sopu tuli helposti, sillä sopimus ei edellytä valtioilta mitään konkreettisia toimia. Jos maat saavuttavat itselleen vapaaehtoisesti asettamansa päästötavoitteet, lämpeneminen hidastuu siis 0,2 asteella. Mitä sitten? Kuten Järvinen toteaa:

”Joka tapauksessa on hyvä muistaa, että ilman ihmispopulaation muutosta, eli väkimäärän kääntymistä laskuun, »ilmastonmuutosta» saati ympäristöjen tuhoutumista ja luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä ei voida estää.”

Biologi ei ehkä tunne täysin ilmastonmuutosta ja sen dynamiikkaa, mutta hänen erikoisalaansa onkin elämä.

Uskoa ja toivoa

Maailman katseet ovat viime viikkoina kohdistuneet Pariisiin. Moni ei jaksa pidättää hengitystään, sillä viimeiset kaksikymmentä vuotta maailman maat ovat joka vuosi kokoontuneet ratkomaan ilmastokatastrofia. Kokousten suurin yllätysmomentti onkin siinä, minkä nimiseen paikkaan meidät seuraavaksi tutustutetaan: Pariisi, Lima, Varsova, Doha, Durban, Cancún, Kööpenhamina, Poznan, Bali… Ilmastokokouksia pitämällä ei ole päästy yhtään lähemmäs ekokatastrofin tuhojen minimoimista ja tilanteen saattamista hallintaan. Tämä saa pienen ihmisen helposti ahdistuksen ja epätoivon valtaan: maailma tuntuu kaoottiselta ja sen valtavien ongelmien ratkaisu mahdottomalta.

Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Teen aluksi katsauksen aiheeseen, joka on vaikea ja ikävä. Älkää vielä masentuko.

Ilmastokokousten alla kaikki toivo laitetaan siihen, että kokoukset johtaisivat sopimukseen, jolla pystyttäisiin tehokkaasti vastaamaan ilmastonmuutokseen ja sen syihin. Pariisin kokouksen alla lauantaina 28. marraskuuta Vihreän liiton puheenjohtaja Ville Niinistö herätteli Helsingin Sanomien lukijoita ilmastonmuutoksen tuhoihin. Hän kuvaili mielipidesivuilla, kuinka ilmaston lämpeneminen nostaa meren pintaa, sulattaa jäätiköitä, tappaa lajeja sukupuuttoon ja uhkaa talouttamme ja hyvinvointiamme. Ilmastonmuutos on pysäytettävä. Ratkaisuksi Niinistö ehdottaa, että päästöjä vähennetään ja että rikkaiden maiden tulee antaa rahaa ilmastorahastoihin, joilla tuetaan köyhiä maita. Niinistö esittelee taas teleologista historianäkemystään vaatimalla, että Suomen on oltava ”historian oikealla puolella” ja julistamalla, että ainakaan emme saa ”olla historian väärällä puolella”. Hän ei kerro, miten päästöjä vähennettäisiin maailmanlaajuisesti ja mitä se tarkoittaisi.

Ilmastorahastojen toiminnalla on tarkoitus auttaa köyhiä maita ilmastonmuutoksen hillitsemisessä ja sen vaikutuksiin sopeutumisessa. Tarkkaa tietoa siitä, mihin rahat menevät, on vaikeaa löytää. Tämä tuntuukin olevan toissijaista – kun Vihreä Lanka kertoi Vihreän ilmastorahaston perustamisesta viime vuonna, se kertoi että vuoden aikana rahastoon pyritään keräämään kymmenen miljardia dollaria ja viiden vuoden päästä budjetin pitäisi olla sata miljardia vuodessa. Viimeiseen lauseeseen oli jätetty sellainen sivuseikka, että ”sopimatta on myös muun muassa, millaisiin hankkeisiin rahaa voidaan käyttää”. Olennaista on, että rahaa siirtyy rikkailta mailta köyhille, minkä vuoksi onkin syytä epäillä, että koko ilmastorahastosta on tullut vain keino lypsää köyhille maille lisää kehitysapua.

Nämä epäilyni saivat vahvistusta, kun luin Luonnonsuojelijan uusinta numeroa (4/2015). Siinä kerrotaan EKOenergiasta, joka on Suomen luonnonsuojeluliiton organisoima projekti. Ekoenergian kautta kuluttaja voi tilata itselleen sähköä, jonka laskusta osa menee ilmastorahastoon. Rahasto jakaa tukia eri järjestöille. Ilmastorahasto rahoittaa tällä hetkellä kolmea kohdetta: erään indonesialaisen, erään tansanialaisen ja erään kamerunilaisen koulun sähköistystä. Luonnonsuojelija-lehdessä on kahden sivun juttu tansanialaisen Ngarenanyukin koulun sähköistämisestä. Koululla oli aiemmin dieselgeneraattori, jolla pystyttiin tuottamaan sähköä, mutta vain poikkeustapauksissa. Italialainen hyväntekeväisyysjärjestö asensi vesiturbiinin Euroopan unionin rahoilla. Turbiini alkoi tuottaa sähköä koulun tarpeisiin: valojen ansiosta oppilaat pystyvät lukemaan pidempään, koululle saatiin pakastin ja oma kopiokone. Aiemmin liha syötiin tuoreena ja kopiokonetta piti mennä käyttämään toiselle kylälle. Ekoenergia on nyt antanut italialaisjärjestölle tukea, jonka avulla koululle on hankittu aurinkopaneeleita. Nyt koululle tulee sähköt silloinkin, kun maanviljelijät kuivalla kaudella täyttävät vesisäiliönsä ja keskeyttävät vesiturbiinin toiminnan iltaisin 3–4 tunniksi. Suomen luonnonsuojeluliiton organisoiman sähköprojektin vuoksi koululle on myös saatu tietokone ja sinne suunnitellaan tietokoneluokkaakin, mitä varten tarvitsisi vielä enemmän sähköä. Jutussa iloitaan siitä, että syrjäinen maalaiskyläkin ”voi kasvaa ja kehittyä” ja surkutellaan, että tansanialaisista vain 30 prosenttia elää sähköverkon piirissä. Italialainen hyväntekeväisyysjärjestö on hankkeillaan korjaamassa tilannetta.

Tällaisten kehitysapuprojektien kutsuminen muuksi kuin kehitysavuksi on huijausta. Miten ilmastoa tai luontoa auttaa, että ne maapallon ihmiset, joka vielä elävät länsimaisen kulutusyhteiskunnan ulkopuolella, saatetaan keinolla millä hyvänsä sen pariin? Miten maailman ekologista tilannetta auttaa, että Tansanian Ngarenanyukiin saadaan sähköt, tietokoneet ja keinovalot? Miksi tätä kutsutaan ilmastotoiminnaksi, miksi sitä tekee järjestö nimeltä Suomen luonnonsuojeluliitto ja miksi siitä kertoo lehti nimeltä Luonnonsuojelija? Millä lailla tämä ilmastorahasto suojelee luontoa?

Kysyn ehkä vääriä kysymyksiä. Kuten Ville Niinistö kirjoitti, olennaista on olla historian oikealla puolella. Sähkö ja tietokoneet ovat kehitystä ja edistystä. Siksi niitä pitää olla ja tulla. Se, että tansanialaiset asuisivat savimajassa ja viljelisivät maata, ei olisi edistystä.

Saman päivän Helsingin Sanomissa, jossa Niinistön kirjoitus ilmestyi, julkaistiin pääkirjoitussivulla Bjørn Lomborgin kolumni. Lomborg tunnetaan poleemikkona, joka on aiemmin vähätellyt ilmastonmuutoksen uhkaa. Hän on kuitenkin tarkistanut näkemystään, ja pitää nyt ilmastonmuutosta sinänsä vakavana ongelmana, mutta arvostelee sen ratkaisukeinoja. Kolumnissaan hän suuntaa ilmastokokoushässäköihin arvosteluryöpyn. Rikkaat maat supistavat teollisuustuotantoaan ja siirtävät sen Kiinaan, Intiaan ja vastaaviin maihin. Näin rikkaiden maiden hiilidioksidipäästöt vähenevät, mikä tekee niistä hyviksiä, mutta ilman että niiden tarvitsisi luopua mistään. Ilmassa on vihreyttä ja kaikki ovat onnellisia, vaikka maailmanlaajuisesti saasteet jatkavat vain kasvuaan. Uusiutuvista energiamuodoista puhutaan kauniita sanoja, vaikka on epäselvää, miten pelkkä energian tuotantomuodon muuttaminen ratkaisisi ympäristöongelmat tai olisi edes toteutettavissa. Tuuli- ja aurinkovoima tuottaa tällä hetkellä puoli prosenttia maailman sähköstä. Vuoden 2040 ennuste on 2,4 prosenttia. Euroopan unioni on luvannut vähentää hiilidioksidipäästöjään 20 prosenttia vuoteen 2020 mennessä ja 40 prosentilla vuoteen 2030 mennessä (verrattuna vuoden 1990 tasoon). On erittäin epätodennäköistä, että kumpikin lupaus sekä pitäisi että päästöjä ei ulkoistettaisi köyhiin maihin. Jos niin kuitenkin kävisi ja kaikesta tästä onnistuttaisiin pitämään kiinni koko vuosisadan ajan, maapallon lämpeneminen hidastuisi 0,053 °C. Jos kaikki maailman maat täyttäisivät tavoitteensa vuoden 2030 päästötasoksi, ilmaston lämpeneminen hidastuisi ehkä celsiusasteen kymmenyksen verran. Pariisin ilmastokokouksen virallinen tavoite on, että ilmasto ei lämpenisi vuoteen 2100 mennessä enempää kuin 2,7 °C. Mitenköhän siihen päästään? Ja miksi 2,7 °C? Kriittisenä rajana on pidetty kahden asteen lämpenemistä. Miksi tavoitteena on, että kriittinen raja ylitetään?

Lomborg toteaa osuvasti, että ”liika optimismi häivyttää alleen sen, että valittu tie on väärä”. Hän ei valitettavasti kuitenkaan löydä parempaa tietä, vaan päätyy kolumninsa lopuksi ehdottamaan, että ympäristöystävällistä energiaa pitäisi tukea ja että pitäisi kehittää uutta tekniikkaa. Ja että pitäisi tehdä jotakin.

Myös Tieteessä tapahtuu -lehden tuoreimmassa numerossa (6/2015) kirjoitetaan ilmastonmuutoksesta sekä ekokatastrofista yleisesti ja suhtautumisesta näihin asioihin. Petteri Welling kirjoittaa, että moni maailman tilasta huolestunut ajattelee, että ekokatastrofi ratkeaa pienimuotoisilla säädöillä. Moni haluaa olla optimisti ja ajattelee, että voimme ottaa käsiteltäväksemme yhden ympäristöongelman ja keksiä sille jonkin yksinkertaisen ratkaisun. Juuri tällainen ajattelu ajaa minua aika ajoin hulluuden partaalle.

Ceterum censeo: ekokatastrofista selvitäksemme meidän on ensisijaisesti saatava maapallon ihmismäärä laskemaan merkittävästi. Toiseksi on teollisen järjestelmämme laajuus, volyymit, saatava laskuun. Kolmanneksi tulevat katastrofin hallinta, tuhojen lievitys ja korjailu sekä siirtymäkauden ratkaisut. Ratkaisut on toteutettava tässä tärkeysjärjestyksessä. Ehdotukset, jotka eivät lähde näistä lähtökohdista, ovat osa ongelmaa, eivät ratkaisua.

Palatkaamme vielä Wellingin kirjoitukseen. Hän käsittelee Naomi Kleinin kirjaa, jossa Klein kuvaa ilmastodenialisteja. Denialistit kieltävät ilmastonmuutoksen, mikä on tietenkin silkkaa huuhaata. Mielenkiintoista on Kleinin pohdinta, miksi he niin tekevät: koska he ovat ymmärtäneet, kuinka suuria muutoksia ilmastonmuutos tietää yhteiskunnalle. Klein pitääkin denialisteja suurempana ongelmana kulttuurimme valtavirtaa ja useimpia merkittävimpiä ympäristöjärjestöjä, jotka tunnustavat ilmastonmuutoksen tosiasiaksi, mutta ”luulottelee, että voimme selvitä vain pinnallisilla muutoksilla ja vihreällä kapitalismilla”. Henkilö, joka kieltää ilmastonmuutoksen, on denialisti, koska hän kieltää tosiasiat. Mutta Ville Niinistö ja ilmastonmuutoksesta huolestunut suuri yleisö ovat yhtä lailla denialisteja, koska he tunnustavat tosiasiat, mutta eivät tunnusta niitä johtopäätöksiä, mitä näiden tosiasioiden pohjalta tulisi tehdä. Niinistön denialismi on paljon vaarallisempaa kuin tieteenvastainen huuhaa, koska Niinistön viesti otetaan tosissaan ja hänen ympärilleen kanavoituu paljon ihmisiä, jotka ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta. Ja mihin Niinistö käyttää tämän potentiaalin? Siihen, että tansanialaiset saavat tietokoneluokan. Ettemme vain olisi taantumuksellisia.

Klein esittää, että ratkaisu olisi ruohonjuuritason liikehdintä ja tavallisten kansalaisten aktivointi. Welling ei tässäkään asiassa asetu optimistiksi, vaan toteaa, että ”tavallisten ihmisten halu jatkaa entiseen tapaan on niin suuri, että muutos tuskin tulee muuta kuin pakon edessä”. Hän myös huomauttaa, että ilmastonmuutos ei ole ainoa suuri ekologinen katastrofi. Welling suosittelee lukemaan Elizabeth Kolbertin viime vuonna ilmestyneen teoksen The sixth extinction, joka kertoo meneillään olevasta joukkosukupuutosta. ”Missä tahansa Kolbert vieraileekaan, hänen kertomuksestaan välittyy muutosten nopeus ja vastaan taistelemisen eräänlainen kosmeettisuus. Emme voi estää tilanteen huononemista, se on jo liian pitkällä. Voimme vaikuttaa vain siihen, ettei lopputulos olisi vieläkin huonompi.” Welling lopettaa kirjoituksensa todeten, että ”onnellista loppua ei – – ole näkyvissä”.

Ekokatastrofi on järisyttävän suuri ja tuhoisa asia, kohtalonkysymys koko maapallolle. Olen useasti näitä asioita miettiessäni vaipunut epätoivoon ja ahdistukseen. Se on luonnollista. Näitä suuria asioita pohtiessamme tulemme väistämättä masennuksen, vihan ja pelon valtaan. Koska olemme ihmisiä. Näitä tunteita ei kannata kieltää.

Näistä asioista kirjoittaessani tarkoitukseni ei kuitenkaan ole lannistaa lukijoitani. Emme saa luovuttaa! Liialla optimismilla ja itselleen valehtelulla ei saavuteta mitään, mutta ei myöskään syrjään vetäytymisellä ja hiljaiseen apatiaan vaipumisella. Tehtävää riittää: syntyvyyden sääntely on otettava käyttöön, autot pitää vaihtaa hevosiin ja metsäteollisuudesta on siirryttävä käsityöpajoihin. Esikaupungit pitää purkaa, aittoja ja riihiä rakentaa. Kaikkea tätä on ajettava herkeämättömällä tarmolla ja kaikilla mahdollisilla foorumeilla. Muutos on mahdollinen: kehitys, mikä on rakennettu yhteen suuntaan, voidaan purkaa kulkemalla samaa tietä takaisin. Ainoa tapa, millä tällainen muutos ei ole mahdollinen, on, että se ei ole poliittisesti realistista. Poliittinen realismi vaihtuu kuitenkin sen mukaan, millaisessa maailmassa elämme. Se voi muuttua paljon ja nopeasti.

Kiinnostuin politiikasta vuoden 2006 presidentinvaalien alla. Siitä on nyt kymmenen vuotta aikaa. Olisin silloin halunnut äänestää Matti Vanhasta. Ehdolla oli myös Timo Soini, mutta muistan ajatelleeni, että kolmen kansanedustajan pikkupuolueen äänestäminen olisi äänen heittämistä hukkaan. Tämänkin syksyn kuluessa olemme saaneet huomata, että paineen alla poliittiset realiteetit voivat heittää häränpyllyä hämmästyttävän nopealla tahdilla. Lainatakseni europarlamentaarikko Halla-ahon koostetta sisäasiainministeri Orvon mielenmuutoksista:

Orpo 18.8.: ”Emme voi laittaa rajoja kiinni. On väärin väittää, että se on mahdollista."

Orpo 21.9.: "Suomi voisi harkita rajojensa sulkemista, jos pakolaiskriisiin ei löydetä eurooppalaista ratkaisua."

Orpo 22.8.: "Pakolaisten motiivien arvostelu on rasismia."

Orpo 11.11.: "Kaksi kolmesta turvapaikanhakijasta tulee Suomeen elintason perässä."

Poliittiset realiteetit ovat ihmisten tekemiä ja juuri niitä me voimme muuttaa. Surkeasta tilanteesta huolimatta meidän on tehtävä mitä tehtävissä on.

Frodo: ”I wish the ring had never come to me. I wish none of this had happened.”

Gandalf: ”So do all who live to see such times. But that is not for them to decide. All we have to decide is what to do with the time that is given to us. There are other forces at work in this world Frodo, besides the will of evil. Bilbo was meant to find the Ring. In which case, you also were meant to have it. And that is an encouraging thought.”

– Elokuvasta Taru sormusten herrasta – Sormuksen ritarit. Käsikirjoittaneet Philippa Boyens, Peter Jackson ja Fran Walsh. Kohta perustuu J. R. R. Tolkienin romaaniin, jossa samankaltainen dialogi käydään luvussa ”Menneisyyden varjo”.