Pohjolan Leijona

Kalenterin mukaan tänään on ”ruotsalaisuuden päivä” ja Kustaa Aadolfin päivä. Miksi me suomalaiset juhlimme ruotsalaisuutta ja kuka oli Kustaa Aadolf?

Kustaa II Aadolf oli 1600-luvun alussa hallinnut Ruotsin kuningas – ei nykymerkityksellisen Ruotsin vaan myös meidän kuninkaamme. Hänen valtakautensa oli merkittävien reformien aikaa, jolloin rakennettiin yhtä lailla ruotsalaista kuin pariasataa vuotta myöhemmin sen pohjalle perustettua suomalaista valtiojärjestystä. Onkin sanottu, että vuodesta 1809 lähtien oli olemassa kaksi Ruotsia, kun Suomen valtion hallinto järjestettiin uskollisesti ruotsalaiseen tapaan. Huomattavan uskollisesti: Suomessa 1700-luvun kustavilainen lainsäädäntö (Kustaa Aadolfiin vedonneiden Kustaa III:n ja Kustaa IV:n Aadolfin järjestelmä) oli voimassa koko autonomian ajan ja pidempäänkin. Siinä missä Ruotsi luopui kustavilaisesta hallitusmuodosta vuonna 1809, Suomessa se säilyi vuoteen 1919 asti ja vaikutti maamme valtioelämään vielä senkin jälkeen. Suomen oikeus- ja hallintojärjestelmä on yhä olennaisesti ruotsalainen – siis historiallisessa merkityksessä, tai sanokaamme tätä perintöä ruotsalais-suomalaiseksi, jos se selventää – ja vanhimmat yhä voimassaolevat lakimme ovat 1700-luvulta. Tämän kaiken perintönä olemme lakia ja järjestystä noudattava kansa ja Suomi oikeusvaltio.
 

Ruotsalaisuuden päivää alettiin Suomessa juhlistaa maamme ollessa vielä osa Venäjää. Kyseessä ei alun perin ollut ”suomenruotsalaisuuden” päivä eikä suinkaan läntisen naapurimme kulttuurin juhla vaan ruotsalaisen perintömme korostaminen – contra venäläinen käytäntö, jonka alaisuudessa elimme, mutta jota Suomessa ei, ainakaan lakien osalta, haluttu missään nimessä omaksua.

Kun kuningas Kustaa Aadolf vieraili Suomessa, hän järjesti valtakunnan hallintoa usealla tavalla. Niistä lukuisista päätöksistä, joita tämä suurmies teki, merkittävin ja loisteliain lienee se, jonka hän teki tiettäväksi käydessään Suomessa vuonna 1616 eli tasan 400 vuotta sitten: hän korotti Mäntsälän kappelikunnan itsenäiseksi seurakunnaksi ja siis perusti Mäntsälän pitäjän.

”Me Kustaa Aadolf Jumalan armosta jne. teemme tiettäväksi, että alamaisemme Mäntsälän kappelikunnasta ja Porvoon pitäjästä ovat lähettäneet lähetystön luoksemme ja alamaisuudessa pyytäneet, että armollisimmin tahtoisimme harkita avustusta kirkon rakentamiseen, samoin kuin että he saisivat jotain apua viininjyviin sekä sielunhoitajalleen ja papilleen, koska he eivät itse varattomuutensa vuoksi pysty sellaista ylläpitämään, niin olemme heidän nöyrän pyyntönsä armollisimmin harkinneet ja suoneet heidän mainittuun kirkon rakentamiseensa neljä tynnyriä viljaa, vain tämän kerran, sekä ehtoollisviinin otettakoon vuosittain korvauksena emäkirkolta määräyksen mukaan neljä tynnyriä, minkä lisäksi olemme armollisimmin myöntäneet papille avuksi ja elatukseksi vuosittain kuusi tynnyriä viljaa mainitun pitäjän kymmenyksistä, jotka hänelle toimitettakoon. Tämän kamarineuvoksemme, kirjanpitäjämme ja kaikki muut tietäkööt noudattaa, sallien heidän saada tämän esteettä. Helsingissä 30.1.1616.”

Hallinnon lujittamisen lisäksi Kustaa Aadolf puolusti luterilaisuutta ja vahvisti sen asemaa aikana, jolloin vastauskonpuhdistus jylläsi eikä reformaation tulos ollut vielä vakiintunut. Meidän on syytä olla tyytyväisiä luterilaisuudestamme, joka helpotti vahvan kansallistunteen luomista maahamme ja edisti Ruotsin ja Suomen yhtenäisyyttä. Ilman oikeusvaltion, luterilaisuuden ja nationalismin yhteenkietoutunutta kokonaisuutta valtio, jossa elämme, ei olisi niin vakaa ja vahva. Suomalaiset ovat aina olleet perinteitä kunnioittavaa väkeä, ja on erinomainen asia, että uskomme ja kirkkomme on saanut kehittyä hitaasti, orgaanisen kehityksen kautta. Kaikki protestanttisuus ei ole samanarvoista: siinä missä jyrkkä kalvinismi ja puritanismi repivät kappaleiksi kaikki perinteet, tuhosivat taidetta ja hävittivät ihmisten vanhan sosiaalisen todellisuuden, suomalaismallinen luterilaisuus kehittyi sukupolvien kuluessa ja säilytti paljon hyvää yleiseurooppalaisesta keskiaikaisesta perinnöstämme.

Opillisesti tämä nykyinen arkkipiispa Mäkisen ja piispa Askolan valtaama kirkkolaitos on toki rappeutunut, mutta en oikein näe vaihtoehtoakaan. Olen syntynyt luterilaiseksi ja elän luterilaisessa maassa ja pitäjässä. Mäntsälän kirkko, jossa käymme messussa ja haudoilla, on luterilainen. Ei täällä ole mitään katolista tai muutakaan kirkkoa, jonka voisimme halutessamme valita mieluummin. Olen luterilainen samalla tavalla kuin miten klassikkohistoriankirjassa Juusto ja madot mylläri Menocchio ilmoitti olevansa kristitty: ”olen syntynyt kristityksi ja haluan elää kristittynä, mutta jos olisin syntynyt turkkilaiseksi, olisin halunnut pysyä turkkilaisena”.

”Hyvä herra, uskon kyllä, että jokainen uskoo oman lakinsa olevan oikea, mutta ei ole mahdollista tietää, mikä on oikea laki. Mutta koska isoisäni, isäni ja omaiseni ovat olleet kristittyjä, haluan pysyä kristittynä ja uskoa, että niin on oikein.”

– Menocchio inkvisition oikeudenkäynnissä vuonna 1599. Julkaistu Carlo Ginzburgin teoksessa Juusto ja madot, suom. Aulikki Vuola. Gaudeamus, 2007, s. 110.

En väitä, että Kustaa Aadolfilta periytyvä laki-, hallinto- ja oikeusjärjestelmä olisi jossain universaalissa mielessä paras mahdollinen. Mutta se on meidän valtiojärjestyksemme, meidän tapamme hoitaa asiamme, jonka olemme perineet isiltämme, jotka perivät sen isoisiltämme ja niin edelleen. Ruotsalaisuuden päivä ei tarkoita ruotsalaisen ja suomenruotsalaisen tapakulttuurin päivää, vaan valtion ja oikeuden, lain ja järjestyksen, uskon ja perinteen sekä isänmaamme ja kotipitäjämme päivää. Näissä merkeissä toivotan lukijoilleni hyvää Kustaa Aadolfin päivää.

Tämän kirjoituksen inspiraatio on professori M. Klingen kirjoitus ”Miksi Kustaa Adolf?”, joka on julkaistu teoksessa Mesimarja myytti Mannerheim (Otava, 1994).

Hankalasti hahmotettava nykyisyys

Eilen, kun ajoimme poikani kanssa Hyvinkäälle, jossa käymme kerran viikossa musiikkileikkikoulussa, kuuntelin radiosta entisen pääministerin Esko Ahon haastattelua. 25 vuotta sitten Neuvostoliitossa yritettiin vallankaappausta. Samana vuonna valtio hajosi ja muun muassa Viro itsenäistyi. Aho muisteli Suomen hallituksen taiteilua epävarmassa tilanteessa. Hän totesi, että hänen hallituksensa ei osannut arvioida, kuinka heikossa tilanteessa Neuvostoliitto oli ja oli siksi aluksi varovainen ja asettui tukemaan Gorbatšovia ja sitä kautta tunnusti myös Moskovan keskushallinnon aseman. Olosuhteet muuttuivat nopeasti ja neuvottelut Viron kanssa aloitettiin. Aho kertoi, että keskeinen kansainvälisen politiikan tietolähde oli televisiokanava CNN, mutta kun sitä ei Kesärannassa ollut, hän seurasi tapahtumia Viron television kautta. Entinen pääministeri muisteli, että kun hän näki kuvaa innostuneista tallinnalaisista, hän ymmärsi, että jotain suurta oli tekeillä eikä menneeseen ollut enää paluuta. Aho ei osannut viroa, hän sai käsityksensä aistimalla televisiossa näkyvien ihmisten tunnelmia.

Koko tämä tapahtumakulku on mielenkiintoinen osoitus siitä, kuinka vähän tekemistä järjellä ja rationaalisella pohdinnalla on suurissa muutoksissa ja maailmanhistorian suurten linjojen muotoutumisessa. En moiti Ahoa, vaan päinvastoin, ihailen sitä, että hän pystyy ja haluaa jälkikäteen analysoida toimintaansa näin rehellisesti. Hänen muistelunsa eivät osoita, että hän olisi tehnyt virheitä ja vääryyksiä, vaan sen, että hän on ihminen. Ihminen elää väistämättä ainoastaan nykyhetkessä.

Nykyisyys on mielenkiintoinen aika. Historiaa voidaan etäisyyden turvin tutkia kaikessa rauhassa ja tulevaisuudestakin voidaan eri asioiden suhteen laatia erilaisia skenaarioita, joiden todennäköisyyksiä voidaan arvioida ja joiden toteutumiseen suuntaan tai toiseen voidaan sitten yrittää vaikuttaa tai olla vaikuttamatta. Mennyttä ja tulevaa ihminen voi yrittää hallita järjellä, mutta entä nykyisyyttä? Se on koko ajan läsnä ja ajoista konkreettisin. Silti sitä, miten asiat ovat juuri nyt, mitä tapahtuu nyt, mikä on tapahtumien kulun suunta nyt, on vaikea hahmottaa siinä samassa hetkessä, jossa kaikki tapahtuu. Jälkikäteen ymmärrämme asioita, ne loksahtavat paikalleen ja epäselvä, sumuinen ja sekava nyt muuttuu loogiseksi ja siistiksi jatkumoksi, joka ei lainkaan tee oikeutta sille, miten asiat ovat sitä hetkeä eläneille tuntuneet ja näyttäytyneet. Elämä on paljon monimutkaisempaa kuin mitä historiankirjoitus voi ikinä taltioida. Tämä seikka kyllä tunnistetaan yleisesti historiantutkijoiden keskuudessa, en ole keksinyt mitään uutta. Ongelma on kuitenkin ylitsepääsemätön: maailma on liian suuri ja moninainen, jotta se voitaisiin sellaisenaan kaapata kirjan sivuille.

Nykyhetken kokonaisuuden hahmottamisen mahdottomuus on vajavaisuus, jonka kanssa meidän on vain elettävä. Se kuuluu ihmisenä olemiseen, emme pääse sitä pakoon. Meidän on hyväksyttävä se, että on pystyttävä toimimaan vajavaisinkin tiedoin, sillä toimimme vajavaisin tiedoin jatkuvasti. Tämä ei ole oodi tietämättömyydelle. En sano, ettemmekö voisi mitenkään varautua kohtaamaan eteemme tulevia asioita. Laaja yleissivistys, yleinen ymmärrys maailmasta ja sen toiminnasta sekä vankka moraali auttavat vaikeissa tilanteissa. Ne ovat erittäin tärkeitä ja antavat perustan, jonka pohjalta toimia. Niistä on kuitenkin vain rajallisesti apua, kun tapahtumat hyökyvät päällemme ja asioihin on reagoitava tässä ja nyt.

On mukava ajatella maailmasta tai ainakin itsestään, että sitä toimii rationaalisesti ja pyrkii parhaansa mukaan valitsemiinsa päämääriin. Ajatukset vapaasta tahdosta, jonka perustana ovat ihmisen itse punnitsemat arvot ja tiedot, ovat kuitenkin harhaa. Ihminen ei hallitse kohtaloaan, ei omalta osaltaan eikä ihmiskuntana. Vaelluksemme on hapuilua pimeässä. Parhaillaankin voimme vain yrittää luottaa siihen, että olemme tarpeeksi selvillä siitä, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla.

Jäljelle jää vain usko. Kunpa se ei kohdistuisi ihmiseen: meidän on uskottava sellaiseen, joka on elämän ja nykyhetken tuolla puolen. Ihmiseen ei tule ikinä luottaa. Olen saanut kuulla, että tämä on pessimismiä. Mitä ovat pessimismi ja optimismi? Helsingin Sanomat on viime aikoina valistanut lukijoitaan, että Yhdysvaltain presidentinvaaleissa entinen ulkoasiainministeri Clinton edustaa optimismia ja liikemies Trump taas pessimismiä, koska ensimmäinen on edistyksellinen ja jälkimmäisen mielestä asiat menevät päin helvettiä (nämä ovat ilmeisesti ehdokkaiden omat muotoilut). Jos edistyksellisyys on optimismia, onko konservatiivisuus pessimismiä? Miksi usko ihmiseen on optimismia ja miksi se on hyvä asia, vaikka sille ei olisikaan perusteita?

Jos en usko ihmiseen, mutta sen sijaan Jumalaan, olenko silti pessimisti? Antiikin kreikkalaisten moraaliajattelussa oli keskeisellä sijalla termit hybris ja nemesis. Hybris tarkoitti, että ihminen luuli olevansa kaikkivoipa ja asetti itsensä jumalten yläpuolella. Sitä seurasi nemesis, vääjäämätön jumalainen kosto, jonka myötä ihminen sai ansionsa mukaan.

Lepikon torppa

Teimme perheeni kanssa viime viikonloppuna matkan ja retkeilimme ympäri Suomea. Näimme Leivonmäen Rutajoen ja Maaningan Korkeakosken jylhät kosket sekä Kierikin kivikausikeskuksen Yli-Iissä. Uimme Oulujärvessä ja poikkesimme Pielavedellä, jossa kävimme Lepikon torpalla. Torppa sai minut pohtimaan historiakuvaa – sitä, millainen historiakuva meillä on, miten se on muodostunut ja millaista kuvaa välitämme. Tämä liittyy pääaineeni historian lisäksi museologiaan, jonka sivuaineopinnot olen suunnitellut aloittavani ensi lukuvuonna. Kurssini alkavat ensi viikolla venäjän alkeiden jatkokurssilla. Lukukauden opetus alkaa kokonaisuudessaan syyskuun ensimmäisenä täytenä viikkona.

Lepikon torppa on 1900-luvun alun savolaisen maalaisrakennuksen asussa. Siellä on joitakin senaikaisia esineitä ja presidentti Kekkosen kuvia. Kekkonen syntyi torpalla vuonna 1900. Torpalla käynti oli appeni päähänpisto, kun satuimme kulkemaan muutenkin melko läheltä sitä. Ihmettelin, että täälläkö se on, koska olin mieltänyt Kekkosen kainuulaiseksi. Päästyäni kotiin tarkistin asian Kansallisbiografiasta ja tajusin, mistä luuloni oli peräisin: Kekkonen oli oikeastaan ”olennaisemmin” kotoisin Kajaanista kuin Pielavedeltä. Hän toki syntyi ja eli ensimmäiset vuotensa Lepikon torpalla, mutta perhe muutti sieltä pois, kun Kekkonen oli vasta kuusivuotias. Hän muutti Kajaaniin jo lapsena ja siellä alkoi hänen yhteiskunnallinen aktiivisuutensa, kirjoittaminen ja järjestötoiminta. Kekkonen muutti Helsinkiin nuorena opiskelemaan ja asui tietenkin pääkaupungissa suurimman osan elämästään.

Presidentti Kekkonen tahtoi antaa itsestään kuvan kansanmiehenä, vaatimattomista oloista savupirtistä kotoisin olevana torpan poikana ja korosti näissä merkeissä Lepikon torppaa. Lepikko oli vanha torppa, mutta Kekkoset eivät olleet torppareita. Presidentin vanhemmat olivat vaatimattomista oloista, mutta Kekkonen vietti lapsuutensa pikemminkin keskiluokkaisessa perheessä. Hän oli enemmän kaupunkilaisintellektuelli kuin maalainen, mutta korosti jälkimmäistä puoltaan, koska se sopi paremmin maalaisliittolaiseen ajatusmaailmaan. Lepikon torpalla oli tärkeä osansa Kekkosen henkilökuvan rakentamisessa: presidentinvaalien yhteydessä torpasta otetusta valokuvasta raaputettiin savupiippu pois, koska haluttiin osoittaa, että Kekkonen oli köyhästä savupirtistä. Oikeasti Kekkosen isä oli kunnostanut pirttiä niin, että siinä vaiheessa, kun Kekkonen syntyi, kiuas oli jo korvattu uunilla ja rakennuksessa oli savupiippu. Torppa museoitiin jo Kekkosen toisella presidenttikaudella ja siitä vastasi aluksi hänen uskottu miehensä, akateemikko Kustaa Vilkuna.

Lepikon torppa on mielenkiintoinen siis paitsi 1900-luvun alun kansatieteellisenä mökkinä, ennen kaikkea osana presidentti Kekkosen legendaa. Pedagogisessa mielessä on sääli, että Lepikossa ei kerrota tästä puolesta mitään. Torpalla ei ole opastetauluja. Se ei välitä sitä merkitystä, mikä sillä oli Kekkoselle ja hänen henkilökuvalleen, vaan ainoastaan sen merkityksen, minkä Kekkonen oli tahtonutkin sillä välittää: vierailija näkee vanhan maalaistyöntekijän kodin ja vuosisadan vaihteen paikallista esineistöä. On oikeastaan ihme, että museo on saanut pitäytyä tässä muodossa. Se ei dekonstruoi eikä suhtaudu kriittisesti. Vaikka minua historian harrastajana tietenkin kiinnostaa lähdekriittinen suhtautuminen ja monipuolisempi pohdinta, on pakko myöntää, että oli miellyttävää huomata, että torppa oli saanut pysyä sen ilmiön monumenttina, miksi se aikoinaan valjastettiinkin ja mistä se ylipäätään tunnetaan. Rakennuksessa käynti on elämyksellistä historian kokemusta, joka kertoo vuosista 1900–1906, mutta ennen kaikkea Kekkosen ajan Suomesta. Torppa huokuu kunnioitusta presidenttiä kohtaan. Siellä myös myytiin Kekkosesta nimikirjoituksella varustettuja tuliaiskortteja. Kuvassa Kekkonen hymyili. Tulin hyvälle tuulelle.

Idän ja lännen välissä

Ateneumissa on vielä tämän viikon loppuun saakka esillä Japanomania-näyttely, joka kertoo pohjoismaisten taiteilijoiden vuosisadan vaihteessa (1875–1918) saamista japanilaisvaikutteista. Japonismi liittyy orientalismiin, laajempaan kiinnostukseen sekä Kauko- että Lähi-idän maihin ja kulttuureihin. Orientalismi syttyi 1700- ja 1800-luvuilla, kun sellaiset maat kuten Osmanivaltakunta ja Kiina solmivat tiiviimpiä kontakteja Eurooppaan ja tulivat vahvemmin eurooppalaisten yleiseen tietoisuuteen. Se voidaan kytkeä yleisempään kiinnostukseen eksotiikkaan ja vieraisiin kulttuureihin, jotka olivat jo löytöretkien ajoista olleet suosittuja aiheita kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Etenkin intiaaneista ollaan oltu pitkään kiinnostuneita ”jalon villin” tematiikan hengessä.

Japani on tässä yleisessä eksotiikan etsinnässä oma kokonaisuutensa. Maan kulttuuri kiehtoo yhä monia eurooppalaisia: teeseremonioista ja uskonnollisista käsityksistä sarjakuviin ja videopeleihin japanilaisuudessa on jotakin, joka viehättää. Itse tunnen Japania hyvin vähän, mutta historioitsijan näkökulmasta maassa on jotakin merkillepantavaa. Se oli pitkään sulkeutunut, omaleimainen maa, jossa oli erikoinen hienostunut yhteiskunta ja kulttuuri. Meiji-restauraation myötä maa repäistiin voimalla nykyaikaan. Se omaksui vajaassa sadassa vuodessa, olennaisesti oikeastaan vain vuosikymmenissä, länsimaisen sivilisaation kaikki tehokkaat ja voitokkaat puolet. Materiaalisesti se on länsimaa, mutta se on myös osoittanut, että modernisaation ei tarvitse tarkoittaa kaikkinaista samanlaiseksi mössöksi muuttumista. Japani on säilyttänyt paljon omanlaisuudestaan, joka ei ulkopuoliselle heti aukea ja johon ei noin vain pääse sisään.

Aloitin eilen venäjän alkeiden opiskelun. Venäläisen kulttuurin pariin minua veti lukiolaisena löytämäni suuret kirjailijat, joista suosikkejani ovat Nikolai Gogol sekä Anton Tšehov. Kaksi neroa, joilla on muuten komeat etunimet. Yhtymäkohtia edellä kuvaamaani Japanin omalaatuisuuteen löytyy slavofiilisen liikkeen kautta, jossa haluttiin Venäjän kehittyvän venäläisyyden, omaehtoisuuden ja omien perinteidensä kautta ja suhtauduttiin torjuvasti sulautumiseen osaksi länsimaita, mitä zapadnikit ajoivat.

Venäjän ja Japanin kiinnostavuutta lisää, että ne ovat vanhanaikaisempia kuin Suomi ja populäärikulttuurin meille jatkuvasti tyrkyttämä nousukasmainen ja epäkypsä Amerikka. Suhtaudun suurella huvittuneisuudella siihen, kuinka Japani on suomalaiselle lehdistölle erikoisuus, poikkeus säännöstä. Talous- ja ulkomaantoimittajat pitävät lähtökohtaisesti hyvänä, että käsiteltävässä maassa on talous- ja väestönkasvua. Japani sotii räikeästi näitä dogmeja vastaan – ja menestyy silti. Moni varmaan eläisi mieluummin hyvin järjestetyssä Japanissa kuin vaikkapa hurjasti kasvavassa Nigeriassa. Tällaiset vastoinkäymiset eivät toki saa toimittajia luopumaan ideologioistaan, mutta on hauskaa nähdä heidän kärvistelevän ja selittelevän. Viimeksi tämänkaltainen juttu taisi olla Helsingin Sanomissa noin kuukausi sitten, kun lehti teki puolentoista sivun jutun naisten asemasta Japanin työelämässä. Jutussa kerrotaan, että ”Japanin väestö on maailman vanhinta ja ikääntyy yhä lisää. Matalan syntyvyyden ja olemattoman maahanmuuton vuoksi väestö myös pienenee.” Tämän ja yleisesti naisten oikeuksien vuoksi olisi hyvä saada naisia yhä enemmän töihin. Kummastusta herättää, että ”Japani on moderni yhteiskunta, mutta työelämässä perinteet ovat kunniassa ja muotoseikat tärkeitä.” Jutussa harmitellaan, että naiset tekevät mieluummin lyhyempää työpäivää huonommin palkatuissa julkisen sektorin ammateissa. Asiantuntijan lausunnosta on nostettu erilliseksi sitaatiksi masentunut toteamus, että ”jotkut naisopiskelijoista ovat todella konservatiivisia”. On mukava lukea vaihteeksi hyviäkin uutisia!

Eilinen venäjän oppitunti muistutti minua siitä, mikä siinäkin kulttuurissa alun perin viehätti. Ensimmäisellä tunnilla tehtiin selväksi, että aikuiset ihmiset teitittelevät toisiaan. Ystävyyden myötä voidaan alkaa sinutella, mutta ei heti tavatessa. Kieltä varten pitää opetella melkeinpä kahdet aakkoset, sillä käsin kirjoitetaan kaunoa. Kaunokirjoitus ja teitittely! Ex oriente lux!

Myönnän auliisti, että Venäjän ja Japanin tenho muodostuu osaksi siitä, että en tunne niitä kovin hyvin. Hienoja piirteitä poimiessa on hyvä ymmärtää, että ne eivät ole koko todellisuus kulttuurista. Kuten professori Klinge kirjoitti julkisissa päiväkirjoissaan: ”Poikani sanoi terävästi, että nostan Ranskasta esiin vain sen parhaita, Yhdysvalloista sen huonoja puolia.” (Tanskan sää, 2011, s. 45.) On myös niin, että kielten tunneilla opetetaan asiallista ja neutraalia kieltä, ei nuorison puhekieltä. Silti minua puistatti, kun luin joskus ulkomaalaisille pidetystä suomen tunnista, jossa opettaja kertoi, että suomessa ei ole epäkohteliasta käyttää henkilöstä sanaa ”se”. Ranskan opiskelijoille opetetaan kohteliaisuussanastoa, suomen opiskelijoille tällaista – mikä häpeä!

Suomella, suomalaisella kulttuurilla ja suomalaisuudella, olisi jotakin opittavaa Japanilta, Venäjältä ja Ranskalta. Professori Klinge vastasi pojalleen, ”että yritän esiin tuomillani asioilla vaikuttaa vaatimattomalta osaltani Suomen ja suomalaisten asenteisiin, en antaa täydellistä tai kaikinpuolista kuvausta noiden suurten maiden kulttuurista”. Japani ja Venäjä muistuttavat meitä siitä, että meidän on pystyttävä luottamaan itseemme, omiin vahvuuksiimme ja omiin perinteisiimme. Amerikkalaisuuden apinointi, historiaton käytännöllisyys, talouskehitys ilman moraalista pohdintaa ja kyseenalaistamaton nykyaikaisuus eivät ole luonnonlaki. Ne ovat oma valintamme. Menneet ja tulevat polvet, kulttuurimme ja maamme sekä kaunis kielemme ansaitsevat parempaa. Ennen japanomaniaa maassamme oli kulttuuriliike nimeltä fennomania, muistaako kukaan?

Toivotan lukijoilleni hyvää suomalaisuuden päivää ja kaunista toukokuuta.