Kenelle kansalaisuus kuuluu?

Tanskan kansanpuolue on vaatinut pitkään kansalaisuuksien myöntämisen kriteerien tiukentamista ja ylärajaa vuoden aikana myönnettyjen kansalaisuuksien määrälle. Puolueen kirittäjänä profiloitunut uudempi puolue, Nye Borgerlige, joka sai kesän vaaleissa muutaman paikan maan parlamenttiin, on nyt ottanut linjakseen, että muslimimaista tulleille ei tulisi myöntää kansalaisuuksia ollenkaan. Ei siis vaikka asumisaika, nuhteettomuus tai työllistymisen aste olisivat mitkä. Kielto koskisi kaikkia kyseisistä maista tulevia ihmisiä eli myöskään muslimimaista muuttaneille kristityille ei annettaisi Tanskan kansalaisuuksia.

Pidän tätä ehdotusta tarpeellisena avauksena. Kriteerien tiukentaminen ja vuosikatto ovat hidasteita. On selvää, että yksin ne aiheuttavat vain sen, että kansalaisuuksia myönnetään hitaammin. Lopputuloksena pysyy, että kansalaisuuksia myönnetään kasvavalle ulkomaalaismäärälle ja kun kehitys jatkuu, ulkomaalaisia tulee yhä enemmän kansalaisiksi.

Itse kannatan Suomen osalta, että Suomen kansalaisuutta ei tulisi myöntää lainkaan muille kuin suomalaisille. Tämä johtuu kansallismielisyyden perusperiaatteisiin kuuluvasta näkemyksestä, että päätösvalta Suomen asioista kuuluu suomalaisille.

Nye Borgerligen ehdotus on askel kohti kansallisen itsemääräämisoikeuden kunnioittamista. Se tekee tärkeän periaatteellisen askeleen: sen sijaan, että jokainen kansalaisuus myönnettäisiin yksilöllisesti, kaikkien muslimimaista tulevien kategorinen sulkeminen Tanskan kansalaisuuden ulkopuolelle tarkoittaisi linjanvetoa, että päätösvalta Tanskan asioista ei kuulu kaikille, ei vaikka yksilö itse olisi mukava ihminen.

Suomi kuuluu suomalaisille. Pidetään Suomi kansallisvaltiona. Ei anneta sitä pois: ei ylikansallisille instituutioille, ei miehittäjälle ja ei myöskään yksittäisille maahan tuleville.

Kansallismieliset eläin- ja luonnonsuojelijat

Suomen luonnon päivänä 2017 perustettiin Kansallismieliset eläin- ja luonnonsuojelijat KELSU ry. Yhdistys pyrkii lähentämään nimessään mainittuja kolmea sektoria, jotka luontaisesti kuuluvat yhteen.

Eläin- ja luonnonsuojeluajattelu on pidetty liian erillään kansallismielisestä keskustelusta, pahimmillaan nämä on nähty jopa toisensa poissulkevina. Moni kansallismielinen on rakentanut juuri ”punavihreistä” itselleen viholliskuvan ja hyökännyt kaikkea siihen kuvaan kuuluvaa vastaan. Luontainen ryhmäajattelumme kannustaa tällaiseen, mutta tähän sortuneen kansallismielisen tulisi pohtia tykönään, suhtautuuko hän epäilevästi eläin- ja luonnonsuojeluun omista lähtökohdistaan – vai onko hän antanut punavihreän viholliskuvansa määrittää itseään. Jotta nationalismista tulee valtavirtaa, kansallismielisten on rakennettava oma narratiivi ja pidettävä siitä kiinni. Emme saa alistua vallitsevan kulttuurihegemonian narratiiviin.

Moni eläin- ja ympäristöaktivisti ei suvaitse kansallismielisiä piireihinsä. Tämä jo itsessään luo tarpeen kansallismielisten omalle kanavalle ajaa eläin- ja luonnonsuojelua, mutta koska ympäristöliike on vielä vahvasti mukana globalistisessa, liberaalissa ja edistysmielisessä valtavirrassa, eteen tulee joitakin perustavanlaatuisia näkemyseroja.

Kansallismielisyyteen ei kuulu oman isänmaan fyysisen perustan vahingoittaminen tai halveksiminen, eläinsuojelun tulee kunnioittaa ja jatkaa eläinten puolesta tehtyä hyvää eurooppalaista perinnettä, ja luonnonsuojelu taas on luonteeltaan konservatiivista, taantumuksellistakin, eikä vallalla oleva ihmisoikeuskultti kuulu siihen. Kansa, laji, eliöyhteisö ja kulttuuripiiri ovat kehittyneet luonnollisesti ja ne tulee säilyttää jälkipolvillemme.

Aikamme keskeinen ongelma on liikakansoitus. Maailman väkiluku kasvaa etenkin Afrikassa ja Lähi-idässä. Näiltä alueilta suuntautuu suuri siirtolaisaalto Eurooppaan. Ideologisen sokeuden vuoksi ympäristöliike on ollut kykenemätön yhdistämään maahanmuuttoa väestöräjähdyksen dynamiikkaan. Väestökysymys näyttäytyy toisessa valossa, kun lähtökohdaksi tunnustetaan, että suomalaisilla on omia kansallisia intressejä. Universalistinen luonnonsuojelija ajattelee vain koko maailman väkilukua ja ehdottaa, että koulutus ja aika tekisivät tehtävänsä. Kansallismielinen luonnonsuojelija pysäyttäisi muuttoliikkeen Eurooppaan. Afrikkalaiset ja lähi-itäläiset olisivat siten pakotettuja tulemaan toimeen omissa maissaan. Jos he kaluavatkin maansa loppuun, meidän on pelastettava ensisijaisesti oma kansamme ja isänmaamme. Velvollisuutemme on kaikissa tilanteissa suojella omia jälkipolviamme ja kotiseutuamme.

Ympäristöväki on tietoinen liikakansoituksen ongelmasta, mutta aiheen hankaluuden vuoksi sitä vältellään. Sama ilmiö tulee esille monessa muussakin yhteydessä: ilmastonmuutoksen vuoksi Suomen päästöt on saatava alas, mutta koska kaupan on oltava vapaata ja köyhien maiden samalla viivalla, Suomen päästövähennysten annetaan mitätöityä siirtämällä tuotanto muualle. Eläinten hyvinvoinnille on olemassa säädöksiä, mutta ulkomaiselta tuontiruoalta samoja kriteerejä ei yhdenvertaisuuden vuoksi voi käytännössä vaatia.

Eläinten hyvinvoinnista huolehtivien tulisi olla huolissaan myös siitä, että maassamme on yhä suurempia väestöryhmiä, jotka eivät eläimistä välitä. Rituaaliteurastus on tunnetuimpia kasvavan maahanmuuttajamäärän myötä lisääntyviä eläinsuojeluongelmia. Koska muslimit ja juutalaiset ostavat lihansa usein ulkomaantuontina, jää korkeampaan käteen, kokiko eläin armollisen lopun. Eläimiin suhtaudutaan muutenkin eri kulttuureissa eri tavoin: suomalaiseen kulttuuriin ja myös laajemmin eurooppalaiseen sivistysperinteeseen eläinsuojelu kuuluu. Joihinkin kulttuureihin ei. Eläinsuojelija ajaa itsensä umpikujaan, jos heittäytyy tässä asiassa kulttuurirelativistiksi eikä puolusta oman kansallisen perintönsä hyviä puolia.

Lienee syytä täsmentää, mitä eläinsuojelu tarkoittaa. Siihen kuuluu ajatus, että eläimet ovat tuntevia olentoja, joilla on kognitiivisia kykyjä. Kantamme on, että ihmiset–eläimet-vastakkainasettelu ei ole hedelmällinen eikä tieteen nykyinen käsityskään tue sitä. Näemme, että niin eläimille kuin kasveille on hyvä tulla siksi, mihin itse kullakin on potentiaalia, siksi, miksi elämä on tarkoittanut elävän olennon tulevan. Siemenellä on potentiaalia kasvaa suureksi puuksi – vastaavasti taas tulemme ihmisinä siksi, mitä olemme, käyttämällä järkeä ja empatiaa. Lunastamalla nämä erityispiirteemme lunastamme itse ihmisyyden. Eläinsuojelu ei siis lähde ihmisoikeus- ja tasa-arvoajattelusta ja tässä se eroaa eläinten oikeudet -ajattelusta. Kun eläimille asetetaan yhtäläiset oikeudet ihmisten kanssa, se johtaa jopa siihen, että eläimen tappaminen on itsessään aina väärin. KELSU vastustaa tehotuotantoa, mutta ei ole maatalousvihamielinen. Maatalous on ikiaikainen suomalainen elinkeino – sen loppumisen myötä menisivät myös kansalliset nauta-, kana- ja lammasrotumme, kedot, niityt ja muut perinnebiotoopit, näiden myötä kehittynyt erityissuhteemme lähiympäristöömme ja huoltovarmuutemme.

Kansa ja maa ovat erottamattomat. Ei olisi Suomea ilman suomalaisia eikä suomalaisia ilman Suomea. Emme ole mikään kulkuri- tai kauppiaskansa vaan meillä on isänmaa, josta meidän on huolehdittava. Olemme sen isiltämme saaneet ja jätämme sen lapsillemme. Suomalaiset ovat vahvasti talonpoikaista kansaa. Yhteiskuntajärjestyksemme on perustunut perheiden pientilallisuudelle, luonnonmukaiselle ruoantuotannolle ja monipuoliselle nauttimiselle metsän sekä vesien antimista. Heikko ja segregoitunut monikulttuurinen yhteiskunta ei pysty huolehtimaan eläin- ja luonnonsuojelun tasosta. Vahva ja eheä suomalainen yhteiskunta pärjää vaikeista ajoista ja voi suojella elonkirjoa, ekosysteemejä ja eläimiä kuten myös kieltämme, kulttuuriamme ja kansaamme.

KELSU:n perustajajäsenet Teemu Torssonen, Olli Pasanen ja Nico Anton Saramo ovat tavanneet toisensa Perussuomalaisten, Perussuomalaisten Nuorten ja Hommaforumin merkeissä. KELSU ei ole sitoutunut näihin tahoihin, vaikka meillä onkin niihin henkilöyhteyksiä. Toimimme puoluepolitiikkaa yleisemmällä tasolla.

Kansallismieliset eläin- ja luonnonsuojelijat KELSU ry:hyn voivat liittyä jäseniksi kansallismieliset, jotka haluavat tukea maamme luonnonkauneuden, luonnon monimuotoisuuden ja perinnemaisemien säilymistä, ajaa eläinten hyvinvoinnin parantamista sekä tukea pien- ja luomutilallisuutta. Hakemuksen voi jättää yhdistyksen verkkosivujen (https://kelsu.net/) kautta. Tervetuloa mukaan!

Kirjoitus ilmestyi verkkolehti Sarastuksessa 28. elokuuta 2017.

Idän ja lännen välissä

Ateneumissa on vielä tämän viikon loppuun saakka esillä Japanomania-näyttely, joka kertoo pohjoismaisten taiteilijoiden vuosisadan vaihteessa (1875–1918) saamista japanilaisvaikutteista. Japonismi liittyy orientalismiin, laajempaan kiinnostukseen sekä Kauko- että Lähi-idän maihin ja kulttuureihin. Orientalismi syttyi 1700- ja 1800-luvuilla, kun sellaiset maat kuten Osmanivaltakunta ja Kiina solmivat tiiviimpiä kontakteja Eurooppaan ja tulivat vahvemmin eurooppalaisten yleiseen tietoisuuteen. Se voidaan kytkeä yleisempään kiinnostukseen eksotiikkaan ja vieraisiin kulttuureihin, jotka olivat jo löytöretkien ajoista olleet suosittuja aiheita kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Etenkin intiaaneista ollaan oltu pitkään kiinnostuneita ”jalon villin” tematiikan hengessä.

Japani on tässä yleisessä eksotiikan etsinnässä oma kokonaisuutensa. Maan kulttuuri kiehtoo yhä monia eurooppalaisia: teeseremonioista ja uskonnollisista käsityksistä sarjakuviin ja videopeleihin japanilaisuudessa on jotakin, joka viehättää. Itse tunnen Japania hyvin vähän, mutta historioitsijan näkökulmasta maassa on jotakin merkillepantavaa. Se oli pitkään sulkeutunut, omaleimainen maa, jossa oli erikoinen hienostunut yhteiskunta ja kulttuuri. Meiji-restauraation myötä maa repäistiin voimalla nykyaikaan. Se omaksui vajaassa sadassa vuodessa, olennaisesti oikeastaan vain vuosikymmenissä, länsimaisen sivilisaation kaikki tehokkaat ja voitokkaat puolet. Materiaalisesti se on länsimaa, mutta se on myös osoittanut, että modernisaation ei tarvitse tarkoittaa kaikkinaista samanlaiseksi mössöksi muuttumista. Japani on säilyttänyt paljon omanlaisuudestaan, joka ei ulkopuoliselle heti aukea ja johon ei noin vain pääse sisään.

Aloitin eilen venäjän alkeiden opiskelun. Venäläisen kulttuurin pariin minua veti lukiolaisena löytämäni suuret kirjailijat, joista suosikkejani ovat Nikolai Gogol sekä Anton Tšehov. Kaksi neroa, joilla on muuten komeat etunimet. Yhtymäkohtia edellä kuvaamaani Japanin omalaatuisuuteen löytyy slavofiilisen liikkeen kautta, jossa haluttiin Venäjän kehittyvän venäläisyyden, omaehtoisuuden ja omien perinteidensä kautta ja suhtauduttiin torjuvasti sulautumiseen osaksi länsimaita, mitä zapadnikit ajoivat.

Venäjän ja Japanin kiinnostavuutta lisää, että ne ovat vanhanaikaisempia kuin Suomi ja populäärikulttuurin meille jatkuvasti tyrkyttämä nousukasmainen ja epäkypsä Amerikka. Suhtaudun suurella huvittuneisuudella siihen, kuinka Japani on suomalaiselle lehdistölle erikoisuus, poikkeus säännöstä. Talous- ja ulkomaantoimittajat pitävät lähtökohtaisesti hyvänä, että käsiteltävässä maassa on talous- ja väestönkasvua. Japani sotii räikeästi näitä dogmeja vastaan – ja menestyy silti. Moni varmaan eläisi mieluummin hyvin järjestetyssä Japanissa kuin vaikkapa hurjasti kasvavassa Nigeriassa. Tällaiset vastoinkäymiset eivät toki saa toimittajia luopumaan ideologioistaan, mutta on hauskaa nähdä heidän kärvistelevän ja selittelevän. Viimeksi tämänkaltainen juttu taisi olla Helsingin Sanomissa noin kuukausi sitten, kun lehti teki puolentoista sivun jutun naisten asemasta Japanin työelämässä. Jutussa kerrotaan, että ”Japanin väestö on maailman vanhinta ja ikääntyy yhä lisää. Matalan syntyvyyden ja olemattoman maahanmuuton vuoksi väestö myös pienenee.” Tämän ja yleisesti naisten oikeuksien vuoksi olisi hyvä saada naisia yhä enemmän töihin. Kummastusta herättää, että ”Japani on moderni yhteiskunta, mutta työelämässä perinteet ovat kunniassa ja muotoseikat tärkeitä.” Jutussa harmitellaan, että naiset tekevät mieluummin lyhyempää työpäivää huonommin palkatuissa julkisen sektorin ammateissa. Asiantuntijan lausunnosta on nostettu erilliseksi sitaatiksi masentunut toteamus, että ”jotkut naisopiskelijoista ovat todella konservatiivisia”. On mukava lukea vaihteeksi hyviäkin uutisia!

Eilinen venäjän oppitunti muistutti minua siitä, mikä siinäkin kulttuurissa alun perin viehätti. Ensimmäisellä tunnilla tehtiin selväksi, että aikuiset ihmiset teitittelevät toisiaan. Ystävyyden myötä voidaan alkaa sinutella, mutta ei heti tavatessa. Kieltä varten pitää opetella melkeinpä kahdet aakkoset, sillä käsin kirjoitetaan kaunoa. Kaunokirjoitus ja teitittely! Ex oriente lux!

Myönnän auliisti, että Venäjän ja Japanin tenho muodostuu osaksi siitä, että en tunne niitä kovin hyvin. Hienoja piirteitä poimiessa on hyvä ymmärtää, että ne eivät ole koko todellisuus kulttuurista. Kuten professori Klinge kirjoitti julkisissa päiväkirjoissaan: ”Poikani sanoi terävästi, että nostan Ranskasta esiin vain sen parhaita, Yhdysvalloista sen huonoja puolia.” (Tanskan sää, 2011, s. 45.) On myös niin, että kielten tunneilla opetetaan asiallista ja neutraalia kieltä, ei nuorison puhekieltä. Silti minua puistatti, kun luin joskus ulkomaalaisille pidetystä suomen tunnista, jossa opettaja kertoi, että suomessa ei ole epäkohteliasta käyttää henkilöstä sanaa ”se”. Ranskan opiskelijoille opetetaan kohteliaisuussanastoa, suomen opiskelijoille tällaista – mikä häpeä!

Suomella, suomalaisella kulttuurilla ja suomalaisuudella, olisi jotakin opittavaa Japanilta, Venäjältä ja Ranskalta. Professori Klinge vastasi pojalleen, ”että yritän esiin tuomillani asioilla vaikuttaa vaatimattomalta osaltani Suomen ja suomalaisten asenteisiin, en antaa täydellistä tai kaikinpuolista kuvausta noiden suurten maiden kulttuurista”. Japani ja Venäjä muistuttavat meitä siitä, että meidän on pystyttävä luottamaan itseemme, omiin vahvuuksiimme ja omiin perinteisiimme. Amerikkalaisuuden apinointi, historiaton käytännöllisyys, talouskehitys ilman moraalista pohdintaa ja kyseenalaistamaton nykyaikaisuus eivät ole luonnonlaki. Ne ovat oma valintamme. Menneet ja tulevat polvet, kulttuurimme ja maamme sekä kaunis kielemme ansaitsevat parempaa. Ennen japanomaniaa maassamme oli kulttuuriliike nimeltä fennomania, muistaako kukaan?

Toivotan lukijoilleni hyvää suomalaisuuden päivää ja kaunista toukokuuta.