lauantai 14. toukokuuta 2016

Asian ytimessä

Keski-Uudenmaan Viikkouutisissa oli viime viikolla juttu, joka oli otsikoitu ”Tehtävänä pelastaa maailma”. Jutussa haastatellaan 21-vuotiasta opiskelijaa, joka ”lähtee Piilaaksoon ratkaisemaan ihmiskunnan isoja ongelmia”, ”vastauksia ihmiskunnan kohtalonkysymyksiin”. ”Maailmaa parannetaan Nasan hulppeassa tutkimuskeskuksessa.” Näin paisutellun alun jälkeen en malttanut olla jatkamatta lukemista. Mitä ovat ne ihmiskunnan suuret kohtalonkysymykset, maailman suurimmat ongelmat? Kun toimittaja on näin saanut lukijan huomion, hän antaa opiskelijan kertoa, että ”suuria kysymyksiä ovat, miten internet voidaan ottaa koulukäyttöön myös kehitysmaissa ja miten robotiikka, tekoäly ja virtuaalitodellisuus mullistavat opetuksen”. Vai niin.

Kävin viime joulukuussa läpi ilmastonmuutoskeskustelua. Pohdiskelin asiaa muun muassa Petteri Wellingin Tieteessä tapahtuu -lehdessä ilmestyneen kirjoituksen pohjalta. Aiheeseen on palattu lehden myöhemmissäkin numeroissa. Blogini linjaan sopii numeron 1/2016 pääkirjoituksen kohta:

”Ilmastonmuutoksen suuret kysymykset liittyvät sen vaikutuksiin maailman talouteen ja planeettamme kykyyn tuottaa ravintoa kasvavalle väestölle. Ilmastonmuutos tullee olemaan kallis maailmantalouden kannalta. Vesivarojen ehtyminen maailman suurista joista ja ravinnontuotannon heikkeneminen keskeisten viljelyalueiden sademäärien vähetessä ja haihdunnan kasvaessa ovat laskelmien mukaan kasvava ongelma Välimeren alueella, suurimmassa osassa Afrikkaa, Australiassa, Kiinassa, Intiassa sekä Etelä- ja Pohjois-Amerikassa. Merkittävä osa maailman väestöstä asuu rannikoille rakennetuissa kaupungeissa, joita meriveden pinnan nousu ja myrskytulvat uhkaavat.

Afrikan väestön on arvioitu kasvavan miljardista neljään tällä vuosisadalla. Ilmastonmuutoksen aiheuttama kuivuus ja siitä seurannut ruoan hinnan nousu ovat osaltaan olleet vaikuttamassa niin sanotun Arabikevään syntyyn ja tältä osin myös parhaillaan käynnissä olevaan pakolaiskriisiin. Mikäli ilmastonmuutoksen torjunnassa ei onnistuta, nykyinen pakolaisuus on pieni ongelma tuleviin riskeihin verrattuna.”

– Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas
Kirjoitin joulukuussa muun muassa denialismista sekä ongelman ytimiin osuvista ratkaisuista ja sellaisista, jotka eivät osu ytimeen. Nämä teemat jatkuvat numerossa 2/2016 Kilpijärven biologisen aseman johtajan Antero Järvisen vallitsevaa ilmastonmuutosdiskurssia haastavassa kirjoituksessa ”Tiedettä vai pseudotiedettä: tieteentekijän vaihtoehdot”. Järvinen harmittelee, että taikasana ”ilmastonmuutos” pitää nykyään työntää monenlaisiin tutkimuksiin, jotta tutkimus saisi rahoitusta ja huomiota. Muoti-ilmiöiden perässä juoksemiseen tuleekin aina suhtautua halveksien ja tarkoitushakuinen tutkimustulosten manipulointi oman intressien mukaisesti, mihin Järvinen vihjaa, on tuomittavaa. Vaikka en jaakaan hänen skeptisyyttään ilmaston lämpenemistä ja sen vaarallisuutta kohtaan, hänen kirjoituksensa on terävä ja sillä on jotain tarjottavaa niille fakkiintuneille ilmastonmuutoksesta puhujille, joiden mielestä nyt pitää vähentää päästöjä ja ottaa käyttöön toisenlaista tekniikkaa. He nimittäin eivät ole ongelman ytimessä, minkä Järvinen valaisee viittaamalla Bjørn Lomborgin artikkeliin, jonka mukaan ”ilmastotalkoomme – jos ne onnistuisivat optimaalisesti – voisivat laskea lämpötilaa korkeintaan 0,2 astetta vuoteen 2100 mennessä”.

Pariisin ilmastokokouksen tavoitteeksi asetettiin ennennäkemättömän kunnianhimoisesti, että ilmaston lämpeneminen pysäytetään selvästi alle kahden asteen ja tavoitteena on pitää lämpeneminen alle 1,5 asteessa. Sopu tuli helposti, sillä sopimus ei edellytä valtioilta mitään konkreettisia toimia. Jos maat saavuttavat itselleen vapaaehtoisesti asettamansa päästötavoitteet, lämpeneminen hidastuu siis 0,2 asteella. Mitä sitten? Kuten Järvinen toteaa:

”Joka tapauksessa on hyvä muistaa, että ilman ihmispopulaation muutosta, eli väkimäärän kääntymistä laskuun, »ilmastonmuutosta» saati ympäristöjen tuhoutumista ja luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä ei voida estää.”
Biologi ei ehkä tunne täysin ilmastonmuutosta ja sen dynamiikkaa, mutta hänen erikoisalaansa onkin elämä.

torstai 12. toukokuuta 2016

Idän ja lännen välissä

Ateneumissa on vielä tämän viikon loppuun saakka esillä Japanomania-näyttely, joka kertoo pohjoismaisten taiteilijoiden vuosisadan vaihteessa (1875–1918) saamista japanilaisvaikutteista. Japonismi liittyy orientalismiin, laajempaan kiinnostukseen sekä Kauko- että Lähi-idän maihin ja kulttuureihin. Orientalismi syttyi 1700- ja 1800-luvuilla, kun sellaiset maat kuten Osmanivaltakunta ja Kiina solmivat tiiviimpiä kontakteja Eurooppaan ja tulivat vahvemmin eurooppalaisten yleiseen tietoisuuteen. Se voidaan kytkeä yleisempään kiinnostukseen eksotiikkaan ja vieraisiin kulttuureihin, jotka olivat jo löytöretkien ajoista olleet suosittuja aiheita kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Etenkin intiaaneista ollaan oltu pitkään kiinnostuneita ”jalon villin” tematiikan hengessä.

Japani on tässä yleisessä eksotiikan etsinnässä oma kokonaisuutensa. Maan kulttuuri kiehtoo yhä monia eurooppalaisia: teeseremonioista ja uskonnollisista käsityksistä sarjakuviin ja videopeleihin japanilaisuudessa on jotakin, joka viehättää. Itse tunnen Japania hyvin vähän, mutta historioitsijan näkökulmasta maassa on jotakin merkillepantavaa. Se oli pitkään sulkeutunut, omaleimainen maa, jossa oli erikoinen hienostunut yhteiskunta ja kulttuuri. Meiji-restauraation myötä maa repäistiin voimalla nykyaikaan. Se omaksui vajaassa sadassa vuodessa, olennaisesti oikeastaan vain vuosikymmenissä, länsimaisen sivilisaation kaikki tehokkaat ja voitokkaat puolet. Materiaalisesti se on länsimaa, mutta se on myös osoittanut, että modernisaation ei tarvitse tarkoittaa kaikkinaista samanlaiseksi mössöksi muuttumista. Japani on säilyttänyt paljon omanlaisuudestaan, joka ei ulkopuoliselle heti aukea ja johon ei noin vain pääse sisään.

Aloitin eilen venäjän alkeiden opiskelun. Venäläisen kulttuurin pariin minua veti lukiolaisena löytämäni suuret kirjailijat, joista suosikkejani ovat Nikolai Gogol sekä Anton Tšehov. Kaksi neroa, joilla on muuten komeat etunimet. Yhtymäkohtia edellä kuvaamaani Japanin omalaatuisuuteen löytyy slavofiilisen liikkeen kautta, jossa haluttiin Venäjän kehittyvän venäläisyyden, omaehtoisuuden ja omien perinteidensä kautta ja suhtauduttiin torjuvasti sulautumiseen osaksi länsimaita, mitä zapadnikit ajoivat.

Venäjän ja Japanin kiinnostavuutta lisää, että ne ovat vanhanaikaisempia kuin Suomi ja populäärikulttuurin meille jatkuvasti tyrkyttämä nousukasmainen ja epäkypsä Amerikka. Suhtaudun suurella huvittuneisuudella siihen, kuinka Japani on suomalaiselle lehdistölle erikoisuus, poikkeus säännöstä. Talous- ja ulkomaantoimittajat pitävät lähtökohtaisesti hyvänä, että käsiteltävässä maassa on talous- ja väestönkasvua. Japani sotii räikeästi näitä dogmeja vastaan – ja menestyy silti. Moni varmaan eläisi mieluummin hyvin järjestetyssä Japanissa kuin vaikkapa hurjasti kasvavassa Nigeriassa. Tällaiset vastoinkäymiset eivät toki saa toimittajia luopumaan ideologioistaan, mutta on hauskaa nähdä heidän kärvistelevän ja selittelevän. Viimeksi tämänkaltainen juttu taisi olla Helsingin Sanomissa noin kuukausi sitten, kun lehti teki puolentoista sivun jutun naisten asemasta Japanin työelämässä. Jutussa kerrotaan, että ”Japanin väestö on maailman vanhinta ja ikääntyy yhä lisää. Matalan syntyvyyden ja olemattoman maahanmuuton vuoksi väestö myös pienenee.” Tämän ja yleisesti naisten oikeuksien vuoksi olisi hyvä saada naisia yhä enemmän töihin. Kummastusta herättää, että ”Japani on moderni yhteiskunta, mutta työelämässä perinteet ovat kunniassa ja muotoseikat tärkeitä.” Jutussa harmitellaan, että naiset tekevät mieluummin lyhyempää työpäivää huonommin palkatuissa julkisen sektorin ammateissa. Asiantuntijan lausunnosta on nostettu erilliseksi sitaatiksi masentunut toteamus, että ”jotkut naisopiskelijoista ovat todella konservatiivisia”. On mukava lukea vaihteeksi hyviäkin uutisia!

Eilinen venäjän oppitunti muistutti minua siitä, mikä siinäkin kulttuurissa alun perin viehätti. Ensimmäisellä tunnilla tehtiin selväksi, että aikuiset ihmiset teitittelevät toisiaan. Ystävyyden myötä voidaan alkaa sinutella, mutta ei heti tavatessa. Kieltä varten pitää opetella melkeinpä kahdet aakkoset, sillä käsin kirjoitetaan kaunoa. Kaunokirjoitus ja teitittely! Ex oriente lux!

Myönnän auliisti, että Venäjän ja Japanin tenho muodostuu osaksi siitä, että en tunne niitä kovin hyvin. Hienoja piirteitä poimiessa on hyvä ymmärtää, että ne eivät ole koko todellisuus kulttuurista. Kuten professori Klinge kirjoitti julkisissa päiväkirjoissaan: ”Poikani sanoi terävästi, että nostan Ranskasta esiin vain sen parhaita, Yhdysvalloista sen huonoja puolia.” (Tanskan sää, 2011, s. 45.) On myös niin, että kielten tunneilla opetetaan asiallista ja neutraalia kieltä, ei nuorison puhekieltä. Silti minua puistatti, kun luin joskus ulkomaalaisille pidetystä suomen tunnista, jossa opettaja kertoi, että suomessa ei ole epäkohteliasta käyttää henkilöstä sanaa ”se”. Ranskan opiskelijoille opetetaan kohteliaisuussanastoa, suomen opiskelijoille tällaista – mikä häpeä!

Suomella, suomalaisella kulttuurilla ja suomalaisuudella, olisi jotakin opittavaa Japanilta, Venäjältä ja Ranskalta. Professori Klinge vastasi pojalleen, ”että yritän esiin tuomillani asioilla vaikuttaa vaatimattomalta osaltani Suomen ja suomalaisten asenteisiin, en antaa täydellistä tai kaikinpuolista kuvausta noiden suurten maiden kulttuurista”. Japani ja Venäjä muistuttavat meitä siitä, että meidän on pystyttävä luottamaan itseemme, omiin vahvuuksiimme ja omiin perinteisiimme. Amerikkalaisuuden apinointi, historiaton käytännöllisyys, talouskehitys ilman moraalista pohdintaa ja kyseenalaistamaton nykyaikaisuus eivät ole luonnonlaki. Ne ovat oma valintamme. Menneet ja tulevat polvet, kulttuurimme ja maamme sekä kaunis kielemme ansaitsevat parempaa. Ennen japanomaniaa maassamme oli kulttuuriliike nimeltä fennomania, muistaako kukaan?

Toivotan lukijoilleni hyvää suomalaisuuden päivää ja kaunista toukokuuta.

torstai 5. toukokuuta 2016

Orpo ministeri

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivujen tänään antama kuvaus ministeri Orvosta:

”Orpo edustaa monen kokoomuslaisen mielessä niitä piirteitä, joita kokoomuksen puheenjohtajalta odotetaan. Stubbissa vastaavasti vierastetaan joitakin piirteitä.

Siinä missä Stubb on julkisuushakuinen persoona, joka esittelee politiikan lomassa sujuvasti urheilusuorituksiaan, Orpo on korostetusti asiakeskeinen poliitikko.

Stubb ei ole kovin luontevasti loksahtanut valtiovarainministerin rooliin, jossa lukujen pitäisi putoilla suusta täsmällisinä. Samaan aikaan Orpo on osoittanut taitonsa sisäministerinä pakolaiskriisin hoidossa sekä puolueensa neuvottelijana sote-kiistassa ja paikallisesta sopimisesta väännettäessä. Hän on todennäköisesti hallituksen suosituin ministeri.”
Ministeri Orvon itsensä antama kuva itsestään: