Nimiä!

Kun viime kesänä kansanedustaja Immosen päätä vaadittiin vadille hänen kirjoituksensa epämääräisen muotoilun vuoksi, perussuomalaisten puoluevirkailija Matti Putkonen puolusti Immosta. Putkonen totesi, että Keskusrikospoliisi oli todennut Immosen kirjoituksesta, että se ei ollut rasistinen, solvaava tai laiton. Putkonen tulkitsi, että Immosta oli syytetty perusteettomasti ja kysyi tietyiltä, julkisuudessa omilla nimillään esiintyneiltä poliitikoilta ja toimittajilta, miksi he esittivät perusteettomia syytöksiä. Tarkoitukseni ei ole nyt pohtia syytösten perusteita tai perusteettomuuksia tahi Immosen kirjoitusta. Jäin tuolloin ihmettelemään, miksi Putkosen lausunnosta nousi uusi kauhistelun aalto. Hän mainitsi henkilöitä nimiltä ja tämä tulkittiin ”mustaksi listaksi”, jollaisen kokoamista pidettiin sopimattomana. Lista tuomittiin ja sanomattakin lienee selvää, että keskusteluun Putkosen kanssa ei ryhdytty.

Miksi Putkonen ei olisi saanut luetella nimiä? Hänen mainitsemansa henkilöt – muun muassa SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ja professori Jan Sundberg – olivat kertoneet näkemyksensä julkisuudessa. Koska he ovat itse vastuussa omista sanomisistaan, Putkonen kai saa arvostella heidän näkemyksiään ja kysyä heiltä kysymyksiä julkisesti. Tällainen toiminta on politiikassa normaalia. Ei Immostakaan arvosteltu epämääräisesti sanomalla, että ”tällaisia ajatuksia liikkuu, mutta en nyt mainitse ketään nimeltä”. Oliko ongelmana, että listan muodossa esitetty arvostelu assosioitui tappolistaan? Mitään uhkausta Putkonen ei esittänyt, mutta ehkä jonkun mielestä olisi ollut parempi että hän olisi maininnut vain yhden tai kaksi henkilöä esimerkkinä. Vai olisiko ollut parempi, että arvostelu olisi esitetty ilman, että ketään olisi nimetty? Silloin arvostelu ei olisi ollut suunnattu ketään vastaan, mutta kukaan ei olisi voinut myöskään puolustautua siltä. Asiasta meuhkattiin ehkä myös siksi, että kohu syntyy, kun toimittajat kohisevat jostakin asiasta. Listalla oli poliitikkojen joukossa myös parin toimittajan nimi. Sopii kysyä, millainen meteli olisi nostettu, jos Putkonen olisi arvostellut pelkästään kansanedustajia eikä myös mediaa.

Joka tapauksessa: Putkoselle tehtiin selväksi, että nimilistojen kokoaminen ei käy päinsä. Tämä tuli mieleeni taas, kun katsoin toissaviikkoisen (5. helmikuuta ilmestyneen) Perjantai-keskusteluohjelman. Siinä puhuttiin valtamediasta ja vastamediasta. Ohjelmassa käsiteltiin MV-verkkosivua ja sen takana olevaa Ilja Janitskinia. Vieraana oli Sarastus-verkkolehden päätoimittaja Timo Hännikäinen. Hän totesi (videon kohta 48:14–49:39), että jos MV-sivusto käykin ideologista propagandakamppailua, niin samaa tekee moni valtamediankin toimittajista. Hännikäinen sanoi, että toimittaja Tuomas Murajalla on yhteiskunnallinen agenda, johon juontaja sanoi vastaan, että nyt otetaan esille yksittäinen toimittaja. Hännikäinen vastasi, että Muraja on vain esimerkki ja että hän voisi ”luetella aika monta muutakin”. Juontaja vastasi, että ”no, ei ehkä ruveta vetämään nyt nimilistoja esiin”. Hännikäinen kysyi, että ”miksi ei?” ”Janitskinkin esiintyy omalla nimellään ja hänet on esitetty tässä valossa, joten miksei sitten muiden medioiden toimittajia?” Keskustelun aihe vaihtui, nimilistoja ei vedetty esille. Ihmettelen taas: miksi nimien mainitseminen oli sopimatonta? Ohjelmassa puhuttiin mediasta eli toimittajien tekemisistä. Miksi niistä pitää puhua ilman, että mainitsee ketään nimeltä?

Nimellä esitettyyn kritiikkiin voi vastata ja sitä vastaan voi puolustautua. Siksi kuuluu mielestäni hyviin tapoihin, että nimet kerrotaan, kun henkilöä arvostellaan. Muuten arvosteltava henkilö ei voi vastata kritiikkiin. Tällaista arvostelua leijui ilmassa Helsingin Sanomien viimeviikkoisessa jutussa suomalaisesta fasismista. Tutkijat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ovat kirjoittaneet kirjan aiheesta. Sen arvosteli professori Rentola, joka kuvaili tekijöitä vihaisiksi nuoriksi miehiksi, joilla on missio. Rentola kertoo, että tekijät syyttävät historiantutkija (nyk. ministeri) Jussi Niinistöä muilutusten sievistelystä. Hän kertoo, että ”tekijät karttelevat nykynimien nostamista tikun nokkaan”, mutta että rivien välistä on löydettävissä viittauksia. Rentola pitää sellaisena viitasaarelaisen ääriliikehdinnän korostamista, mikä ”on sekin saattanut saada virikettä paikkakunnan nykymaineesta”. Kirja-arvion ohessa toimittaja Majander haastattelee Silvennoista, joka määrittelee fasismin niin, että se on ”väkivaltaan valmista kansallismielisyyttä”. Hänen mukaansa Suomessa on nytkin fasismia, mutta hän ei ryhdy nimiä mainitsemaan, koska ei halua osoitella. Silvennoinen muotoilee, että ”meillä on demokraattisessa järjestelmässä varmasti sellaisia henkilöitä, joiden asialistalla tuntuu olevan aika lailla klassisia fasismin piirteitä” ja että ”niistä voimakkain on tunne siitä, että oma yhteisö on uhattuna”.

Olikohan tämä reilua arvostelua? Toimittajat, jotka kauhistelivat, että Putkonen luetteli nimiä, ovat ehkä tyytyväisiä. Ketään ei arvosteltu nimeltä. Kenellekään ei toisaalta jäänyt epäselväksi, että ministeri Niinistö ja kansanedustaja Hakkarainen leimattiin fasisteiksi, joten tutkijat saivat pointtinsa läpi. Hakkarainen ja Niinistö eivät sopineet tutkijoiden määritelmään fasismista, joten heidän ei suoraan sanottu olevan sellaisia. Niinpä he eivät voi puolustautua. Olikohan tämä nyt oikein arvosteltu? Ota oppia, Putkonen!