Ateneumissa
on vielä tämän viikon loppuun saakka esillä Japanomania-näyttely, joka kertoo
pohjoismaisten taiteilijoiden vuosisadan vaihteessa (1875–1918) saamista japanilaisvaikutteista.
Japonismi liittyy orientalismiin, laajempaan kiinnostukseen sekä Kauko- että
Lähi-idän maihin ja kulttuureihin. Orientalismi syttyi 1700- ja 1800-luvuilla, kun
sellaiset maat kuten Osmanivaltakunta ja Kiina solmivat tiiviimpiä kontakteja
Eurooppaan ja tulivat vahvemmin eurooppalaisten yleiseen tietoisuuteen. Se voidaan kytkeä yleisempään kiinnostukseen eksotiikkaan ja vieraisiin
kulttuureihin, jotka olivat jo löytöretkien ajoista olleet suosittuja aiheita kirjallisuudessa
ja muussa taiteessa. Etenkin intiaaneista ollaan oltu pitkään kiinnostuneita ”jalon
villin” tematiikan hengessä.
Japani
on tässä yleisessä eksotiikan etsinnässä oma kokonaisuutensa. Maan
kulttuuri kiehtoo yhä monia eurooppalaisia: teeseremonioista ja uskonnollisista
käsityksistä sarjakuviin ja videopeleihin japanilaisuudessa on jotakin, joka viehättää.
Itse tunnen Japania hyvin vähän, mutta historioitsijan näkökulmasta maassa on
jotakin merkillepantavaa. Se oli pitkään sulkeutunut, omaleimainen maa, jossa
oli erikoinen hienostunut yhteiskunta ja kulttuuri. Meiji-restauraation myötä
maa repäistiin voimalla nykyaikaan. Se omaksui vajaassa sadassa vuodessa,
olennaisesti oikeastaan vain vuosikymmenissä, länsimaisen sivilisaation kaikki
tehokkaat ja voitokkaat puolet. Materiaalisesti se on länsimaa, mutta se on
myös osoittanut, että modernisaation ei tarvitse tarkoittaa kaikkinaista
samanlaiseksi mössöksi muuttumista. Japani on säilyttänyt paljon omanlaisuudestaan,
joka ei ulkopuoliselle heti aukea ja johon ei noin vain pääse sisään.
Aloitin
eilen venäjän alkeiden opiskelun. Venäläisen kulttuurin pariin minua veti
lukiolaisena löytämäni suuret kirjailijat, joista suosikkejani ovat Nikolai
Gogol sekä Anton
Tšehov. Kaksi neroa, joilla on muuten komeat etunimet. Yhtymäkohtia edellä
kuvaamaani Japanin omalaatuisuuteen löytyy slavofiilisen liikkeen kautta, jossa haluttiin
Venäjän kehittyvän venäläisyyden, omaehtoisuuden ja omien perinteidensä kautta
ja suhtauduttiin torjuvasti sulautumiseen osaksi länsimaita, mitä zapadnikit
ajoivat.
Venäjän
ja Japanin kiinnostavuutta lisää, että ne ovat vanhanaikaisempia kuin Suomi ja
populäärikulttuurin meille jatkuvasti tyrkyttämä nousukasmainen ja epäkypsä
Amerikka. Suhtaudun suurella huvittuneisuudella siihen, kuinka Japani on suomalaiselle
lehdistölle erikoisuus, poikkeus säännöstä. Talous- ja ulkomaantoimittajat
pitävät lähtökohtaisesti hyvänä, että käsiteltävässä maassa on talous- ja
väestönkasvua. Japani sotii räikeästi näitä dogmeja vastaan – ja menestyy silti.
Moni varmaan eläisi mieluummin hyvin järjestetyssä Japanissa kuin vaikkapa
hurjasti kasvavassa Nigeriassa. Tällaiset vastoinkäymiset eivät toki saa toimittajia
luopumaan ideologioistaan, mutta on hauskaa nähdä heidän kärvistelevän ja
selittelevän. Viimeksi tämänkaltainen juttu taisi olla Helsingin Sanomissa noin
kuukausi sitten, kun lehti teki puolentoista sivun jutun naisten asemasta
Japanin työelämässä. Jutussa kerrotaan, että ”Japanin väestö on maailman
vanhinta ja ikääntyy yhä lisää. Matalan syntyvyyden ja olemattoman maahanmuuton
vuoksi väestö myös pienenee.” Tämän ja yleisesti naisten oikeuksien vuoksi olisi
hyvä saada naisia yhä enemmän töihin. Kummastusta herättää, että ”Japani on
moderni yhteiskunta, mutta työelämässä perinteet ovat kunniassa ja muotoseikat
tärkeitä.” Jutussa harmitellaan, että naiset tekevät mieluummin lyhyempää työpäivää
huonommin palkatuissa julkisen sektorin ammateissa. Asiantuntijan lausunnosta
on nostettu erilliseksi sitaatiksi masentunut toteamus, että ”jotkut
naisopiskelijoista ovat todella konservatiivisia”. On mukava lukea vaihteeksi
hyviäkin uutisia!
Eilinen
venäjän oppitunti muistutti minua siitä, mikä siinäkin kulttuurissa alun perin
viehätti. Ensimmäisellä tunnilla tehtiin selväksi, että aikuiset ihmiset teitittelevät
toisiaan. Ystävyyden myötä voidaan alkaa sinutella, mutta ei heti tavatessa.
Kieltä varten pitää opetella melkeinpä kahdet aakkoset, sillä käsin
kirjoitetaan kaunoa. Kaunokirjoitus ja teitittely! Ex oriente lux!
Myönnän
auliisti, että Venäjän ja Japanin tenho muodostuu osaksi siitä, että en tunne
niitä kovin hyvin. Hienoja piirteitä poimiessa on hyvä ymmärtää, että ne
eivät ole koko todellisuus kulttuurista. Kuten professori Klinge kirjoitti
julkisissa päiväkirjoissaan: ”Poikani sanoi terävästi, että nostan Ranskasta
esiin vain sen parhaita, Yhdysvalloista sen huonoja puolia.” (Tanskan sää,
2011, s. 45.) On myös niin, että
kielten tunneilla opetetaan asiallista ja neutraalia kieltä, ei
nuorison puhekieltä. Silti minua puistatti, kun luin joskus ulkomaalaisille
pidetystä suomen tunnista, jossa opettaja kertoi, että suomessa ei ole
epäkohteliasta käyttää henkilöstä sanaa ”se”. Ranskan opiskelijoille opetetaan
kohteliaisuussanastoa, suomen opiskelijoille tällaista – mikä häpeä!
Suomella,
suomalaisella kulttuurilla ja suomalaisuudella, olisi jotakin opittavaa
Japanilta, Venäjältä ja Ranskalta. Professori Klinge vastasi pojalleen, ”että
yritän esiin tuomillani asioilla vaikuttaa vaatimattomalta osaltani Suomen ja
suomalaisten asenteisiin, en antaa täydellistä tai kaikinpuolista kuvausta
noiden suurten maiden kulttuurista”. Japani ja Venäjä muistuttavat meitä siitä,
että meidän on pystyttävä luottamaan itseemme, omiin vahvuuksiimme ja omiin
perinteisiimme. Amerikkalaisuuden apinointi, historiaton käytännöllisyys,
talouskehitys ilman moraalista pohdintaa ja kyseenalaistamaton nykyaikaisuus
eivät ole luonnonlaki. Ne ovat oma valintamme. Menneet ja tulevat polvet,
kulttuurimme ja maamme sekä kaunis kielemme ansaitsevat parempaa. Ennen
japanomaniaa maassamme oli kulttuuriliike nimeltä fennomania, muistaako kukaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti