keskiviikko 3. elokuuta 2016

Lepikon torppa

Teimme perheeni kanssa viime viikonloppuna matkan ja retkeilimme ympäri Suomea. Näimme Leivonmäen Rutajoen ja Maaningan Korkeakosken jylhät kosket sekä Kierikin kivikausikeskuksen Yli-Iissä. Uimme Oulujärvessä ja poikkesimme Pielavedellä, jossa kävimme Lepikon torpalla. Torppa sai minut pohtimaan historiakuvaa – sitä, millainen historiakuva meillä on, miten se on muodostunut ja millaista kuvaa välitämme. Tämä liittyy pääaineeni historian lisäksi museologiaan, jonka sivuaineopinnot olen suunnitellut aloittavani ensi lukuvuonna. Kurssini alkavat ensi viikolla venäjän alkeiden jatkokurssilla. Lukukauden opetus alkaa kokonaisuudessaan syyskuun ensimmäisenä täytenä viikkona.

Lepikon torppa on 1900-luvun alun savolaisen maalaisrakennuksen asussa. Siellä on joitakin senaikaisia esineitä ja presidentti Kekkosen kuvia. Kekkonen syntyi torpalla vuonna 1900. Torpalla käynti oli appeni päähänpisto, kun satuimme kulkemaan muutenkin melko läheltä sitä. Ihmettelin, että täälläkö se on, koska olin mieltänyt Kekkosen kainuulaiseksi. Päästyäni kotiin tarkistin asian Kansallisbiografiasta ja tajusin, mistä luuloni oli peräisin: Kekkonen oli oikeastaan ”olennaisemmin” kotoisin Kajaanista kuin Pielavedeltä. Hän toki syntyi ja eli ensimmäiset vuotensa Lepikon torpalla, mutta perhe muutti sieltä pois, kun Kekkonen oli vasta kuusivuotias. Hän muutti Kajaaniin jo lapsena ja siellä alkoi hänen yhteiskunnallinen aktiivisuutensa, kirjoittaminen ja järjestötoiminta. Kekkonen muutti Helsinkiin nuorena opiskelemaan ja asui tietenkin pääkaupungissa suurimman osan elämästään.

Presidentti Kekkonen tahtoi antaa itsestään kuvan kansanmiehenä, vaatimattomista oloista savupirtistä kotoisin olevana torpan poikana ja korosti näissä merkeissä Lepikon torppaa. Lepikko oli vanha torppa, mutta Kekkoset eivät olleet torppareita. Presidentin vanhemmat olivat vaatimattomista oloista, mutta Kekkonen vietti lapsuutensa pikemminkin keskiluokkaisessa perheessä. Hän oli enemmän kaupunkilaisintellektuelli kuin maalainen, mutta korosti jälkimmäistä puoltaan, koska se sopi paremmin maalaisliittolaiseen ajatusmaailmaan. Lepikon torpalla oli tärkeä osansa Kekkosen henkilökuvan rakentamisessa: presidentinvaalien yhteydessä torpasta otetusta valokuvasta raaputettiin savupiippu pois, koska haluttiin osoittaa, että Kekkonen oli köyhästä savupirtistä. Oikeasti Kekkosen isä oli kunnostanut pirttiä niin, että siinä vaiheessa, kun Kekkonen syntyi, kiuas oli jo korvattu uunilla ja rakennuksessa oli savupiippu. Torppa museoitiin jo Kekkosen toisella presidenttikaudella ja siitä vastasi aluksi hänen uskottu miehensä, akateemikko Kustaa Vilkuna.


Lepikon torppa on mielenkiintoinen siis paitsi 1900-luvun alun kansatieteellisenä mökkinä, ennen kaikkea osana presidentti Kekkosen legendaa. Pedagogisessa mielessä on sääli, että Lepikossa ei kerrota tästä puolesta mitään. Torpalla ei ole opastetauluja. Se ei välitä sitä merkitystä, mikä sillä oli Kekkoselle ja hänen henkilökuvalleen, vaan ainoastaan sen merkityksen, minkä Kekkonen oli tahtonutkin sillä välittää: vierailija näkee vanhan maalaistyöntekijän kodin ja vuosisadan vaihteen paikallista esineistöä. On oikeastaan ihme, että museo on saanut pitäytyä tässä muodossa. Se ei dekonstruoi eikä suhtaudu kriittisesti. Vaikka minua historian harrastajana tietenkin kiinnostaa lähdekriittinen suhtautuminen ja monipuolisempi pohdinta, on pakko myöntää, että oli miellyttävää huomata, että torppa oli saanut pysyä sen ilmiön monumenttina, miksi se aikoinaan valjastettiinkin ja mistä se ylipäätään tunnetaan. Rakennuksessa käynti on elämyksellistä historian kokemusta, joka kertoo vuosista 1900–1906, mutta ennen kaikkea Kekkosen ajan Suomesta. Torppa huokuu kunnioitusta presidenttiä kohtaan. Siellä myös myytiin Kekkosesta nimikirjoituksella varustettuja tuliaiskortteja. Kuvassa Kekkonen hymyili. Tulin hyvälle tuulelle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti