Teimme
perheeni kanssa viime viikonloppuna matkan ja retkeilimme ympäri
Suomea. Näimme Leivonmäen Rutajoen ja Maaningan Korkeakosken jylhät
kosket sekä Kierikin kivikausikeskuksen Yli-Iissä. Uimme Oulujärvessä
ja poikkesimme Pielavedellä, jossa kävimme Lepikon torpalla. Torppa
sai minut pohtimaan historiakuvaa – sitä, millainen historiakuva
meillä on, miten se on muodostunut ja millaista kuvaa välitämme.
Tämä liittyy pääaineeni historian lisäksi museologiaan, jonka
sivuaineopinnot olen suunnitellut aloittavani ensi lukuvuonna.
Kurssini alkavat ensi viikolla venäjän alkeiden jatkokurssilla.
Lukukauden opetus alkaa kokonaisuudessaan syyskuun ensimmäisenä
täytenä viikkona.
Lepikon
torppa on 1900-luvun alun savolaisen maalaisrakennuksen asussa.
Siellä on joitakin senaikaisia esineitä ja presidentti Kekkosen
kuvia. Kekkonen syntyi torpalla vuonna 1900. Torpalla käynti oli
appeni päähänpisto, kun satuimme kulkemaan muutenkin melko läheltä
sitä. Ihmettelin, että täälläkö se on, koska olin mieltänyt
Kekkosen kainuulaiseksi. Päästyäni kotiin tarkistin asian
Kansallisbiografiasta ja tajusin, mistä luuloni oli peräisin:
Kekkonen oli oikeastaan ”olennaisemmin” kotoisin Kajaanista kuin
Pielavedeltä. Hän toki syntyi ja eli ensimmäiset vuotensa Lepikon
torpalla, mutta perhe muutti sieltä pois, kun Kekkonen oli vasta
kuusivuotias. Hän muutti Kajaaniin jo lapsena ja siellä alkoi hänen
yhteiskunnallinen aktiivisuutensa, kirjoittaminen ja
järjestötoiminta. Kekkonen muutti Helsinkiin nuorena opiskelemaan
ja asui tietenkin pääkaupungissa suurimman osan elämästään.
Presidentti
Kekkonen tahtoi antaa itsestään kuvan kansanmiehenä,
vaatimattomista oloista savupirtistä kotoisin olevana torpan poikana
ja korosti näissä merkeissä Lepikon torppaa. Lepikko oli vanha
torppa, mutta Kekkoset eivät olleet torppareita. Presidentin
vanhemmat olivat vaatimattomista oloista, mutta Kekkonen vietti
lapsuutensa pikemminkin keskiluokkaisessa perheessä. Hän oli
enemmän kaupunkilaisintellektuelli kuin maalainen, mutta korosti
jälkimmäistä puoltaan, koska se sopi paremmin maalaisliittolaiseen
ajatusmaailmaan. Lepikon torpalla oli tärkeä osansa Kekkosen
henkilökuvan rakentamisessa: presidentinvaalien yhteydessä torpasta
otetusta valokuvasta raaputettiin savupiippu pois, koska haluttiin
osoittaa, että Kekkonen oli köyhästä savupirtistä. Oikeasti
Kekkosen isä oli kunnostanut pirttiä niin, että siinä vaiheessa,
kun Kekkonen syntyi, kiuas oli jo korvattu uunilla ja rakennuksessa
oli savupiippu. Torppa museoitiin jo Kekkosen toisella
presidenttikaudella ja siitä vastasi aluksi hänen uskottu miehensä,
akateemikko Kustaa Vilkuna.
Lepikon
torppa on mielenkiintoinen siis paitsi 1900-luvun alun
kansatieteellisenä mökkinä, ennen kaikkea osana presidentti
Kekkosen legendaa. Pedagogisessa mielessä on sääli, että
Lepikossa ei kerrota tästä puolesta mitään. Torpalla ei ole
opastetauluja. Se ei välitä sitä merkitystä, mikä sillä oli
Kekkoselle ja hänen henkilökuvalleen, vaan ainoastaan sen
merkityksen, minkä Kekkonen oli tahtonutkin sillä välittää:
vierailija näkee vanhan maalaistyöntekijän kodin ja vuosisadan
vaihteen paikallista esineistöä. On oikeastaan ihme, että museo on
saanut pitäytyä tässä muodossa. Se ei dekonstruoi eikä suhtaudu
kriittisesti. Vaikka minua historian harrastajana tietenkin
kiinnostaa lähdekriittinen suhtautuminen ja monipuolisempi pohdinta,
on pakko myöntää, että oli miellyttävää huomata, että torppa
oli saanut pysyä sen ilmiön monumenttina, miksi se aikoinaan
valjastettiinkin ja mistä se ylipäätään tunnetaan. Rakennuksessa
käynti on elämyksellistä historian kokemusta, joka kertoo vuosista
1900–1906, mutta ennen kaikkea Kekkosen ajan Suomesta. Torppa
huokuu kunnioitusta presidenttiä kohtaan. Siellä myös myytiin
Kekkosesta nimikirjoituksella varustettuja tuliaiskortteja. Kuvassa
Kekkonen hymyili. Tulin hyvälle tuulelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti