Aloitin
tällä viikolla historian opintoni Helsingin yliopistossa.
Tiedekuntamme tervetulotoivotustilaisuudessa dekaanimme, professori
Arto Mustajoki, kysyi meiltä uusilta filosofian ylioppilailta, mikä
on mielestämme maailman suurin ongelma. Vastaukset olivat
”tietämättömyys”, ”väestöräjähdys”, ”ilmastonmuutos”
ja ”saastuminen”. Ensimmäiselle vastaajalle olisi voinut antaa
suoralta kädeltä humanististen tieteiden kandidaatin paperit, mutta
kunnia myös hänen jälkeensä vastanneille. Dekaanin oma vastaus
oli, että suurin ongelma on se, että ihmiset eivät ymmärrä
toisiaan, koska se on myös muiden ongelmien takana. Dekaani kertoi
keskustelleensa aiheesta aiemminkin, kerran erään fyysikon kanssa.
Fyysikko antoi samoja vastauksia kuin toinen, kolmas ja neljäs
ylioppilas tällä viikolla. Dekaani kertoi tälle oman näkemyksensä:
suurin ongelma on, että ihmiset eivät ymmärrä toisiaan. Fyysikko
ihmetteli, että miten sellaista voidaan tutkia tai saada tietää.
Fysiikkaa
pidetään suhteellisuusteorioineen ja atomienhalkomisineen erittäin
monimutkaisena ja vaikeana tieteenä. Humanistien tehtävä on
kuitenkin tutkia asioita, joita fyysikkojen mielestä on mahdotonta
tutkia.
Mutta
tiedekuntaylpeys sikseen, maailma tarvitsee humanisteja ja
fyysikkoja. Maailman suurimpiin ongelmiin voidaan puuttua vain
monipuolisella, eri näkemyksiä ja erilaisia metodeja käyttävällä
poikkitieteellisellä tutkimuksella. Tarvitsemme niin biologeja –
kertomaan, mitä biosfäärissä tapahtuu – kuin historioitsijoita
– sanomaan, miten tähän on tultu. Tarvitsemme kokonaisvaltaista
ymmärrystä maailmasta. Tarvitsemme myös ymmärrystä siitä, että
kaikkea ei voi tietää ja lopulliseen varmuuteen emme ikinä pääse.
Ja oivallusta siitä, että meidän on pystyttävä toimimaan
vajavaisinkin tiedoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti