Noin
kymmenen vuotta sitten ystäväni alkoi opiskella japania. Muistan ihmetelleeni, että mitä hyötyä siitä on.
Elämänkokemusten
myötä ihmisestä ehkä tulee vähitellen viisaampi. Kuva maailmasta
tarkentuu ja korjaantuu sitä mukaa, kuin siitä oppii lisää. Omiin
vanhoihin näkemyksiin on usein helppo suhtautua armollisesti, vaikka
niitä ei enää allekirjoittaisikaan. Olen nuorempana ajatellut
asioita liian systemaattisesti, liian periaatteellisesti ja muutenkin
liian mustavalkoisesti. Tästä on nyttemmin se ilo, että osaan
erittäin hyvin ymmärtää tällaista ajattelua, vaikka en enää
sellaisesta perustakaan.
Kaikkea
ei ole kuitenkaan helppoa antaa itselleenkään anteeksi. Toisinaan
on tullut möläyteltyä vaikka minkälaista, ja kyllä nyt kaduttaa
kun niitä muistelen tai jos satun löytämään vanhoja
kirjoituksiani, joista en enää pidä. Usein, kun luen tai kuulen
kieltenopiskelusta, mieleeni tulee vanha ajatukseni, että japanin
opiskelu olisi turhaa. Tämä on jäänyt kaivelemaan.
Ensinnäkin
haluan pyytää ystävältäni anteeksi. Olen pahoillani.
Toiseksikin:
mitä tarkoitin? Voi olla, että ajattelin, että japanin opettelu
olisi turhaa siinä mielessä, että siihen käytetyn ajan voisi
käyttää johonkin tähdellisempään. Että se veisi
aivokapasiteettia, aikaa ja resursseja muulta, tärkeämmältä
toiminnalta. Saatoin ajatella näin. Siinä tapauksessa pohjasin
ajatukseni viisauteen siinä mielessä, että meidän tosiaan on
elettävä moraalisesti korkeatasoinen elämä. Tältä pohjalta ei
kuitenkaan ole välttämätöntä tehdä johtopäätöstä, että
elämän jokaisen hetken on
oltava niin korkeatasoista luomakunnan, ihmiskunnan ynnä muiden
palvelua kuin vain ikinä mahdollista. Sellainen johtopäätös olisi
kohtuuton, epäinhimillinen, äärimmäinen ja ehdoton. Mikä
kuulostaa joltain sellaiselta, jonka suuntaan olisin voinut vuosia
sitten kallistua.
On
myös mahdollista, että ajattelin japanin opettelun olevan turhaa
siksi, että japanin osaaminen on turhaa. Eihän Suomessa puhuta japania.
Eihän Euroopassa puhuta japania. Japania puhutaan vain Japanissa,
joka on tuhansien ja tuhansien kilometrien päässä. Tällainen
järkeily olisi ollut hieno rationalismin taidonnäyte, mutta
nykyminääni se ei tee vaikutusta. Vuosien takainen minä tuntuu
idiootilta. Hän ei ymmärrä, että ihmisillä on harrastuksia ja
intohimoja. Hän on pragmaatikko ja rationalisti, joka hylkää
kaiken, jolla ei voida todistaa olevan mitattavaa hyötyä. Hän ei
arvosta vieraita kulttuureja eikä omaansa, hän ei ajattele mennyttä
eikä tulevaa. Hänelle olemassa on vain nykyisyys ja nykyään
vallitseva fyysinen ympäristö.
Kummalla
tavalla tahansa vuosia sitten ajattelin, en osannut yhdistää
älykkyyttä viisauteen ja totuutta moraaliin. Juuri sitä on tietenkin yritettävä.
Palataan vielä kieltenopiskeluun. Kieliä
opetetaan nykyään ala-asteelta lähtien kaikille ja
kieltenopiskelulla on vahva asema kaikilla koulutusasteilla. En osaa
sanoa tarkalleen, miten kieltenopiskelu tulisi järjestää.
Mielessäni on kuitenkin kypsynyt ajatus, että kaikelle on aikansa.
Kieltä tulisi opiskella silloin, kun siihen tuntee intohimoa.
Silloin oppiminen on antoisaa, hyödyllistä ja hauskaa. Kun
intohimoa ei ole, oppilasta on turha pakottaa. Ruotsin opettamisesta on
keskusteltu paljon, mutta haluaisin nostaa tässä asiassa esille yhtä
näkökulmaa: nykyisestä ruotsin opetuksesta on käytännössä enemmän haittaa kuin hyötyä.
Suurin osa suomenkielisistä ei opi ruotsia edes säällisesti ja
monelle tulee sen epätoivoisesta pänttäämisestä vain
asenneongelma koko ruotsin kieltä kohtaan. En ehdota, että
lopetetaan kaikki ruotsin kielen opettaminen. Mutta ruotsin opetus tulisi
järjestää niin, että toisaalta apteekkarit ja poliisit osaisivat ruotsia
tarpeiden mukaan, mutta että toisaalta opiskelijat myös oppisivat jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti