Köyhää väkeä

Helsingin Sanomien yleisönosastossa julkaistiin perjantaina kirjoitus, joka pani miettimään, mitä köyhyys on – ja mitä pahaa siinä on. Kirjoittaja oli jonottanut kymmenen vuotta, ennen kuin hän oli päässyt asumaan nykyiseen asuinpaikkaansa, Helsingin Kalasatamaan. Hän kertoo, että siihen hänellä oli sairaanhoitajan tuloillaan varaa, mutta ihmettelee, kenellä on varaa asua Helsingin uusilla asuinalueilla Vallilan konepajojen luona, Töölössä, Keski-Pasilassa, Jätkäsaaressa ja Kalasatamassa. Kirjoittajan mukaan sairaanhoitajan tuloilla se ”ei ole mitenkään mahdollista”. Hyväksyn väitteen, vaikka jäänkin ihmettelemään, miten se kirjoittajan osalta oli mahdollista.

Suurista tuloeroista voi mielestäni aiheutua ongelmia. Jos yhteiskunnan sosiaalinen koheesio järkkyy ja hajoaa, epäluottamus ja katkeruus lisääntyvät, voi köyhien ja rikkaiden vastakkainasettelu haitata vakavasti yhteiskunnan toimintaa ja ihmisten viihtyvyyttä. En halua eristettyjä, rikkaiden asuinalueita ja hökkelikyliä Suomeen.

Kirjoittaja kertoo ”kaupunkilaisena”, että hän elää kuten ”sairaanhoitajan tuloilla on varaa”. Tämä tavallisen kansan edustaja valittelee, että keskivertoihmisellä ei ole varaa elää säällistä elämää, mutta antaa ymmärtää, että jokin hämärä riistäjäryhmä luultavasti hyötyy tästäkin. Kirjoittaja tosin toteaa, että ei itse elä erityisen askeettisesti:

”Toki voi aloittaa yksiöstä ja asua ahtaasti. Voi olla matkustelematta ja muutenkin nuukailla joka asiassa, mutta antaako tämä kuluttamiseen ja elämyshakuiseen kulttuuriin sitoutunut yhteiskunta siihen mahdollisuuksia? Ympäristön paineet voivat olla todella kovat.”

Jos olen nyt ymmärtänyt oikein, tämä tavallisen kansan edustaja asuu uudessa ja ei-ahtaassa asunnossa Helsingin kantakaupungissa. Hänellä on vakituinen työ ja hän matkustelee. Hän ei nuukaile joka asiassa, vaan kuluttaa ja elää elämyshakuista elämää. Ja harmittelee sitä, että jollakin on vielä enemmän. On se vääryys ja yhteiskunta on syyllinen!

Itse en harrasta matkustelua. Elän varsin vaatimattomasti, ja uskon, että voin sanoa, etten ole sitoutunut kulutukseen ja elämyshakuisuuteen. Kulttuurimme ja yhteiskuntamme kyllä vaatii kulutusta, jota toisenlainen yhteiskunta ei vaatisi. Ennen vanhaan parin kilometrin päässä lähikylässämme oli kauppoja, joista sai vaikka mitä. Nykyään pitää mennä ruokakauppaan lähes kymmenen kilometrin päähän ja muita tavaroita varten kaupunkiin yli kahdenkymmenen kilometrin päähän. En ole saanut järjestettyä asioitani niin, etten tarvitsisi autoa. Eli kyllä, yhteiskunta ja kulttuuri vaativat jotakin. Mutta ympäristöni ei ole koskaan painostanut minua matkustelemaan. Sukulaiseni, tuttavani tai valtiovallan edustajat eivät ole vaatineet minua elämään tuhlailevammin. Jospa onkin niin, että henkilön kokema paine riippuu hänestä itsestään? Joku voi kokea kauhean stressaavana, että kaveri käy lomalla. Nyt minunkin täytyy! Sitten kun säästämään pyrkivä henkilö retkahtaa, syyllinen on yhteisö ja sen tuottama paine. Ei toki henkilö itse. Eihän se alkoholistikaan joisi, mutta kun…

On vastenmielistä ja erittäin vahingollista, että itsetarkoituksellista kulutusta ihaillaan ja tavoitellaan. Ihminen, jolla menee hyvin ja jolla on kaikki, mitä arjessa tarvitaan, mutta joka valittaa, kun jollakulla muulla jossakin taitaa olla enemmän tavaraa, on suhteellisuudentajuton, itsekeskeinen ja tylsämielinen kitisijä. Näiden näköalattomien, ajattelemattomien öykkäreiden massojen vuoksi luonnonvarojen kulutus on kestämättömällä tasolla ja koko luomakunta uhattuna. Selityksiä heiltä ei puutu – jotkut kuluttavat enemmän kuin minä ja sitä paitsi yhteiskunta ei anna muuta mahdollisuutta. Olen ajatellut, että ei kannata jatkaa samaa rataa, mutta paine on todella kova. Ja niin edespäin.

Jos köyhyys ajatellaan yksinomaan suhteellisesti, sitä ei määritelmällisesti voi ikinä poistaa. Jotkut tulevat aina olemaan köyhempiä kuin toiset. On vaarallista vaatia, että köyhyyttä pitäisi suuressa mittakaavassa vähentää, kun maapallon tilanne on mitä on. Täysin moraalitonta on nostaa ”köyhiä” ”köyhyydestä”. Ensimmäisen maailman tilanteessa se tarkoittaa, että vaaditaan, että köyhilläkin pitää olla uudet älypuhelimet, kun muillakin on. Uuden rihkaman saaminen on ihmisoikeus! Miksen mä saa, epistä! Kun ajattelee, millaiseen maailmaan ja mistä syistä YK:n ihmisoikeusjulistusta kirjoitettiin, voi kysyä, pyörivätkö sen laatijat haudoissaan...

Alkuperäisiä ihmisoikeuksia olivat sellaiset asiat kuin sananvapaus, orjuuden ja kidutuksen kieltäminen sekä hallinnon perustuminen lakiin eikä mielivaltaan. Tervetuloa 2000-luvulle: suomalaisten ihmisoikeus on shoppailla ja elää makeaa elämää. Pisto tuntuu sydämessä, kun ajattelee kehitysmaalaisia, joten tehdäänpä siitä yleismaailmallinen ihmisoikeus: kaikilla on oikeus tulla Suomeen ja täällä me sitten yhdessä shoppailemme. Tällaisia näkemyksiä köyhyydestä ja ihmisoikeuksista on oikeasti olemassa. Ne eivät valitettavasti ole marginaalisia vaan yllättävän yleisiä ajatuksia. Järkytyin, kun näin Lapsenoikeudet.fi-sivuston mainoksia. Sivuston rahoittaa Suomen valtio ja sitä ylläpitävät monet lastensuojelusta kiinnostuneet järjestöt, muun muassa Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Pelastakaa Lapset ja Suomen UNICEF. Tällaisia ongelmia suomalaisilla lapsilla on:

 

Huomatkaa, että ongelma on köyhyys. Ongelma on, että lapsella ei ollut hienompaa puhelinta. Ongelma löytyi kiusatusta, ei kiusaajista. Lastensuojelujärjestöt tuntuvat ajattelevan, että jos kiusattu muuttuu paremmaksi, häntä ei sitten kiusata. Minkä sanoman tämä välittää lapsille? Tulette onnellisiksi, kun hankitte uuden puhelimen?

Toisessa videossa lapsi on jo saanut älypuhelimen, mutta se ei vielä riittänytkään onneen:

Taisin olla väärässä. Tällä propagandavideolla yhteiskunta painostaa kulutuskeskeiseen elämään. En tiedä, ketkä ovat videon kohderyhmänä, mutta tällaisen pinnallisen materialismin tyrkyttäminen, etenkin lapsille, on sairasta.

Jos köyhillä tarkoitetaan ihmisiä, jotka elävät säästeliäästi, eivät hanki tavaroita joita eivät tarvitse, eivät matkustele muuten vain, eivät tuhlaile luonnonvaroja elämyksiään varten, eivätkä pysty seuraamaan kaikkia muotivillityksiä, niin mitä pahaa tällaisessa köyhyydessä on?

Kaksituhattaviisitoista

Ennen kuin aloitan uuden vuoden puhtaalta pöydältä, teen pienen katsauksen tähän menneeseen. Aloitin tämän blogin kirjoittamisen huhtikuussa, joten nyt on reilu puoli vuotta takana. Suunta alkaa kenties pikkuhiljaa löytyä, joskin hapuillen. Tässä vaiheessa sitä miettii, ovatko lukijat pitäneet lukemastaan tai olenko ylipäätään saanut välitettyä kirjoituksillani niitä asioita, joita mielessäni on ollut. Huomaan ainakin sen, että olisi tarpeen tehdä jonkinlaista sanastoa: olen käyttänyt huolettomasti sanoja ”maatalousyhteiskunta” ja ”teollisuusyhteiskunta” sekä ”romahdus” määrittelemättä näitä tarkemmin. Lyhyesti: yhteiskunta voi olla maatalousyhteiskunta vaikka siinä olisi teollisuuttakin ja teollisuusyhteiskunnassa on myös maataloutta. En ole käyttänyt näitä sanoja siinä merkityksessä, jossa ”seuraavana” vuorossa olisi palveluyhteiskunta, vaan ainoastaan erottamaan traditionaalisen, teollista vallankumousta edeltäneen yhteiskuntamallin teollistuneesta. Ja biosfäärin, sivilisaation tai talousjärjestelmän romahduksella en tarkoita äkillistä taivaan putoamista niskaan vaan prosessia, missä järjestelmän toimivuuden edellytykset hapertuvat ja lakkaavat toimimasta. Ehkä näihin pitää vielä palata?

Vietimme vaimoni kanssa tänä vuonna keramiikkahääpäiväämme. Lapsemme on puolitoistavuotias. Hän ei vielä puhu, mutta touhuaa senkin edestä. Siirryin syksyn alkaessa työelämästä takaisin opiskelijaksi. Ehdin olla vuodesta 2011 lähtien maatalouslomittajana ja karjanhoitajana sekä nyt viimeisimpänä kaupan kassalla töissä. Nyt olen aloittanut uutta intoa ja motivaatiota täynnä historian opinnot Helsingin yliopistossa. Kirjoittaminen vaikuttaa mukavalta harrastukselta nyt kun voin sitä hyvällä omallatunnolla harrastuksekseni kutsua, joten taidan tähdätä tavalla tai toisella kirjalliselle uralle.

Lukupäiväkirjaani kertyi 19 kirjaa vuoden aikana. Alkuvuoden lukemistani vesitti pahasti pääsykokeeseen lukeminen ja loppuvuosikin meni opintojen aloittamisen kiireissä, joten lukemani kirjat ovat aika yksipuolisia. Tässä kuitenkin lista:

• Kuisma, Markku: Saha – tarina Suomen modernisaatiosta ja ihmisistä jotka sen tekivät.
• Englund, Peter: Kirjeitä nollapisteestä – historiallisia esseitä.
• Klinge, Matti: Napoleonin varjo – Euroopan ja Suomen murros 1795–1815.
• Salmi, Hannu (toim.): Menneen ja tulevan välillä – 1800-luvun kulttuurihistorian lukukirja.
• Vartiainen, Pekka: Länsimaisen kirjallisuuden historia.
• Klinge, Matti: Porvariston nousu.
• Boberg, Stig & Malmqvist, Göran: Valistuksen aika.
• Hännikäinen, Timo: Kunnia – esseitä maskuliinisuudesta.
• Hannula, Milla: Maassa maan tavalla – maahanmuuttokritiikin lyhyt historia.
• Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä.
• Andersson, Koivulaakso & Brunila: Äärioikeisto Suomessa.
• Vihavainen, Hamilo & Konstig (toim.): Mitä mieltä Suomessa saa olla – suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit.
• Karppinen, Antti: Venäjän aatetta jäljittämässä.
• Mikkeli, Heikki & Pakkasvirta, Jussi: Tieteiden välissä – johdatus monitieteisyyteen, tieteidenvälisyyteen ja poikkitieteisyyteen.
• Klinge, Matti: Hyppikää ilosta! – päiväkirjastani 2014–2015.
• Takkinen, Kristiina & Takkinen, Pasi (toim.): Elonkehän puolesta – syväekologisen kulttuurilehden kaksi vuosikymmentä Linkolasta Vadéniin.
• Mikkeli, Heikki: Euroopan idea.
• Fleming, Ian: Casino Royale.
• Hytönen, Ville (toim.): Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?

Ajattelin kirjoittaa jokaisesta pienen arvostelun, mutta totesin että kriitikontaitoni ovat sitä luokkaa, että teen lukijoilleni (ja itselleni) palveluksen, jos säästän kaikki moiselta. Aika paljonhan olen jo vuoden mittaan kommentoinut lukemaani. Lähinnä lehtijuttuja, sillä minulla on kirjoittamisen tueksi koko ajan tulevien aiheiden lista, jossa on ajattomampia aiheita, mutta kun kiire on iskenyt, on täytynyt priorisoida. Tämä tarkoittaa, että ajattomat aiheet jäävät myöhempään, sillä ei olisi järkeä kommentoida vanhaa uutista kuukausia momentumin jälkeen.

Kuluneena vuonna minulla, vaimollani, anopillani ja apellani oli lintubongauskisa. Anoppini taitaa voittaa. Itse tunnistin vuoden aikana 64 eri lintulajia, joukossa muun muassa pikkutikka, tuulihaukka, pyy ja haapana.

Lukijani – mina läsare! Kuten lehdistä voimme lukea, kulunut vuosi on ollut täynnä huonoja uutisia. On hyvä muistaa, että kaikki vuodet ovat täynnä huonoja uutisia. Tämä ei tarkoita, että pitäisi heittäytyä kyyniseksi tai olla välittämättä niistä huonoista uutisista. Mutta historia ei kirjoita itseään lehtien sivuilla, se ei seuraa teorioita eikä sillä ole kohtalon määräämää lopputulosta. Me tänään elävät ihmiset rakennamme historiaa joka päivä. On syytä siis paitsi toivoa hyvää alkavaa vuotta, myös tehdä siitä itse sellainen.

Toivon, että saisin seuraavana vuonna kokea kauneutta, pyhyyttä ja ymmärrystä. Toivon samaa itse kullekin säädylle, sekä isännille että emännille. Jumala siunatkoon isänmaatamme ja ihmiskuntaa.

Lehdistö lietsoo vastakkainasettelua

Moni Helsingin Sanomien toimittajista on viime aikoina harmitellut maamme kärjistyvää keskusteluilmapiiriä. Muita ihmisiä tulisi kohdella kunnioittavasti ja inhimillisesti. Erimielisyydet voi tuoda esiin avoimesti, mutta pitää pystyä myös kuuntelemaan kun toinen sanoo asiallisesti sanottavansa. Erittäin kannatettavia ajatuksia.

Helsingin Sanomat ei kuitenkaan edistä keskusteluilmapiiriä vaan kärjistää ja jyrkentää sitä. Kansanedustaja Laura Huhtasaaren saama kohtelu lehden sivuilla on tästä tuorein esimerkki.

Huhtasaari oli kirjoittanut, että ihmisoikeudet on perustettu suojelemaan siviilejä, ei rikollisia. Helsingin Sanomien haastattelussa torstaina hän totesi, että on ongelmallista, jos rikolliset voivat ihmisoikeuksiin vedoten turvapaikanhakijoina paeta tuomiotaan. Asialliseen keskusteluun olisi kuulunut pohtia, voivatko he ja miten asia tulisi järjestää. Sen sijaan Helsingin Sanomat otsikoi, että ”Kansanedustaja kritisoi ihmisoikeuksia – Laura Huhtasaaren mielestä ihmisoikeudet on tarkoitettu vain heikoille”. Jälkimmäinen teksti ei ole tarkka sitaatti eikä Huhtasaari haastattelussa tehnyt vastaavanlaista inhoreaktiot herättävää väitettä. Hän vertaili ihmisoikeuksien erilaista käyttöä ja totesi, että oikeaa käyttöä on, kun niillä suojellaan heikkoja mutta väärää käyttöä, kun niillä suojellaan rikollisia tuomioilta.

Perjantaina Huhtasaari totesi Helsingin Sanomille, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille eikä hän ole muuta väittänyt. Tässä yhteydessä lehti haastatteli professori Martin Scheininia, jonka toteamus ”Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille” nostettiin otsikkoon. Toimittaja ei katsonut tarpeelliseksi nostaa esille Scheininia haastatellessaan, että Huhtasaari ei ole asiasta eri mieltä. Scheinin vahvistaa haastattelussa, että Huhtasaaren tulkinta, että rikolliset voivat ihmisoikeuksiin vedoten paeta tuomiotaan on oikea. Tätä asiaa toimittaja ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi käsitellä.

Lauantaina Helsingin Sanomat kysyi muutamalta debatoijalta, mitä kertoo ajastamme, ”että ihmisoikeudet kyseenalaistetaan”. Toimittajan alustuksen mukaan Huhtasaari olisi todennut, että ihmisoikeudet eivät kuulu kaikille ja tähän pyydettiin keskustelijoilta kommentteja. Eräs vastasi, että on kouluissa opetettava perusasia, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille.

Journalismin perusasioita on, että suuhun ei laiteta sanoja vaan henkilöiden näkemyksistä kerrotaan sen mukaisesti, mitä nämä ovat todenneet. Jos Helsingin Sanomat on huolestunut siitä, että julkinen keskustelu on käymässä vaikeaksi ja hyökkääväksi, sen pitäisi itse kohdella kaikkia henkilöitä asiallisesti ja kunnioittavasti. Hyvää keskusteluilmapiiriä edistäisi, jos toimittajat keskittyisivät asioihin eivätkä henkilöihin. Mainitut kirjoitukset huokuvat pahantahtoista yritystä haastaa riitaa ja lyödä kiilaa julkisen keskustelun eri osapuolten välille. Tällainen ehkä myy hyvin, mutta on vastoin lehden useaan otteeseen ilmoittamaa linjaa. Suurin vastuu julkisen keskustelun tasosta kuuluu maan luetuimman ja arvostetuimman sanomalehden toimituskunnalle.

Lähetin kirjoituksen Helsingin Sanomien yleisönosastolle. Lehti ei julkaissut sitä.