Suurin osa eläimistä on kuollut

Päivän sanomalehti kertoo, että ”selkärankaisista on tuhoutunut yli puolet”. Tuoreen raportin mukaan

”selkärankaisten eläinlajien populaatioiden yksilömäärät ovat vähentyneet 58 prosenttia vuosina 1970–2012. – – Jos suuntaus pysyy samana, villieläinten määrä voi laskea kaksi kolmasosaa vuoteen 2020 mennessä.”

Selkärankaisia eläimiä elää muutaman vuoden päästä luonnossa villinä vain kolmannes siitä, mitä 1960-luvulla.

Lehdistössä kaikesta esitetään aina kaksi puolta, ja pitäähän sitä jotain hyvää löytää kaikesta, koska optimisti olla pitää. WWF:n pääsihteeri toteaa toisaalta, että ”villieläimet ovat katoamassa elinaikanamme ennennäkemätöntä vauhtia” ja että ekosysteemit ovat vaarassa romahtaa, mutta toisaalta hänelle antaa aihetta optimismille, että yhteiskunta on tietoinen terveellisen ympäristön tärkeydestä. Nettijuttu päättyy vielä käsittämättömämpään tylsämielisyyteen, joka valaa lukijoihin valheellista käsitystä, että katastrofi olisi jotenkin hallussa tai että valtiot yrittäisivät puuttua siihen.

Vajaan puolen sivun jutussa kerrotaan, että villieläimiä on yli puolet vähemmän kuin mitä niitä oli miespolvi taaksepäin. Jutusta melkein puolet kertoo australialaisen eläintarhan orangista, joka on elänyt 60-vuotiaaksi (onneksi olkoon!), ja jääkarhusta, jota pidetään kiinalaisessa kauppakeskuksessa. Artikkeli kiteyttää omalla tavallaan sen, kuinka suurin osa ihmisistä ei ylipäätään yritä hahmottaa sitä, millainen tämä meidän maailmamme on ja mitä täällä tapahtuu, sekä sen, miten ihmisiä ei monesti kiinnosta mikään muu kuin heidän omat asiansa. Vaikka olen ymmärtänyt tämän jo vuosien ajan, ihmettelen silti: voisi kuvitella, että asia herättäisi vähän enemmän huomiota. Voisi luulla, että tämä seikka saisi edes korulauseissa ja ”periaatteessa noin” -tokaisuissa suuremman painon. Liikakansoitus ja sen aiheuttamat joukkosukupuutto, populaatioiden heikentyminen ja biosfäärin luisuminen suoranaiseen romahdukseen, sanalla sanoen ekokatastrofi, on lopullinen tuho. Maailma, jollaisena sen tunnemme, päättyy; ihmiskunta kuolee pois ja tämän maailman luonnon- ja kulttuurinrikkaudet vajoavat kadotukseen ja unohdukseen.

Helsingin Sanomien etusivulle eläinkantojen romahdukset eivät mahtuneet. Sinne kun piti saada sellaiset astetta kiinnostavammat aiheet, kuten että Jari Tervo arvostelee Suomen ihmisoikeuspolitiikkaa, animaatiokomedia Trolls saa ensi-iltansa tänään (”TET-harjoittelija Damla Yildirim kehuu elokuvaa hauskaksi ja antaa sille neljä tähteä”, kertoo Helsingin Sanomien etusivu) sekä että ”satavuotiaaksi selvinneet lehdet ovat onnistujia”.

Uutisvirran ajatusmaailma

Kyselytutkimuksen mukaan 96 prosenttia suomalaisista luottaa poliisiin. Voisi ajatella, että tätä pidettäisiin hyvänä asiana. Maa on vakaa ja vaikka se kohtaisi vaikeitakin aikoja, yhteiskuntarauha säilyy. Ihmisillä on perusluottamus toisiinsa ja valtioon. Yhteiskunnassa vallitsee sosiaalinen koheesio ja usko siihen, että pärjäämme nyt ja tulevaisuudessakin. Oletan, että tavallinen, terve ihminen pitää tällaista mielenmaisemaa hyvänä ja oikeana. Lehtimies ei. Toimittaja tarvitsee skandaaleja, kohuja ja tempoilua suunnasta toiseen. Mediaa ei kiinnosta rakentaa vaan tuhota.

Kun Helsingin Sanomat kertoi barometrin tuloksesta, ohessa oli toimittaja Susanna Reinbothin kommentti, joka oli otsikoitu ”Suomalaiset ovat uskossaan vahvoja” (to 6. X 2016, s. A10). Hän harmittelee, että luottamus poliisiin ei ole horjunut, ”vaikka poliisi on viime vuosina ollut melkoisessa uutisaallokossa”. Hän luettelee uskonhorjumisen perusteiksi sen, että poliisit olivat katsoneet ilman perusteita kuolleen hiihtäjän ja ulvilalaisen murhasta epäillyn tietoja, presidentti Putin oli kirjattu epäilyttävien rekisteriin ja että Helsingin huumepoliisin päällikkö on saanut rikostuomioita ja häntä epäillään vielä muistakin rikoksista. Reinbothia itse tällaiset kohut toisensa jälkeen ehkä elähdyttävät, mutta tietojen katsominen ja rekisterien vääränlainen käyttö ovat turhanpäiväisiä pikkurikkeitä, jotka eivät mitenkään haittaa poliisin tehtävien hoitamista.

Se, että poliisi sekaantuu rikollisiin piireihin ja ottaa lahjuksia on tietenkin vakava asia, mutta yksi mätämuna ei vielä tarkoita, että koko poliisikunta olisi turmeltunut. Helsingin Sanomat kokee kuitenkin tärkeäksi horjuttaa kansan uskoa koko järjestelmään ja etsii pääkirjoituksessa ”Käsitys poliisista on ristiriitainen” (pe 7. X 2016, s. A4) ongelmia sieltä, missä niitä ei pahemmin ole. Lehti huomauttaa, että entistä useampi uskoo, että poliisin sisällä esiintyy korruptiota tai epäeettistä toimintaa. Tätä ei pysähdytä problematisoimaan: toki sitä absoluuttisessa mielessä esiintyy, eli kyllä, uskon itsekin että poliisit voivat jotain epäeettistäkin joskus tehdä, mutta se ei vielä tarkoita, etteivätkö ongelmat olisi enneminkin poikkeus kuin sääntö. Sanomalehti ei pohdi tällaista, vaan ihastelee tyytyväisenä työnsä jälkeä: muutosta selittää sen mukaan osittain ”Jari Aarnio -efekti”, jossa ”yksilön epäillyt yleistetään kertomaan jotakin koko ammatista”.

Omaa ammattietiikkaansa toimittajat eivät tässä pohdi, sellaista kun ei kyseisessä ammattikunnassa enää harjoiteta. Kysyn silti: onko efekti seurausta yhden oikeudenkäynnin sensaatiouutisoinnista vai perustuuko se laajempien trendien muutoksiin? Jos vastaus on ensimmäinen, kuten Helsingin Sanomat innoissaan ainakin toivoisi sen olevan, ja efekti johtuu uutisoinnista eikä todellisuudessa tapahtuneesta muutoksesta, mitkä ovat johtopäätökset? Sehän tarkoittaa, että media olisi saanut kansalaisten luottamusta poliisiin horjutettua, vaikka poliisin toiminta ei antaisikaan moiselle perusteita. Mihinkäs sitä laskevan levikin lehti ei ryhtyisi ja nyt kun vaikutusvaltaa vielä on jäljellä, kannattaa antaa palaa ennen kuin on liian myöhäistä. Niinpä lehti yrittää kuumeisesti kehitellä kohuja ja järkytyksen aiheita. Toimittajien yrityksistä huolimatta Suomi on pysynyt tylsänä ja tasaisena maana. Räväkät otsikot eivät ole purreet niin rajusti kuin niiden laatijat ovat toivoneet. Tai kuten Reinboth harmittelee:

”Siitä huolimatta vain 41 prosenttia kansasta arvelee, että poliisissa on korruptiota tai epäeettistä toimintaa. Suomalaiset ovat uskossaan vahvoja. Vaihtoehto on, että 59 prosenttia suomalaisista ei seuraa uutisia.”

Lehtimiehillä on ollut ammattietiikkansa suhteen aiemmin korkeampia kunnianhimoja. Vuoden 1992 Journalistin ohjeet perustuvat ajatukselle, jonka mukaan:

”Hyvän journalistisen tavan perustana on kansalaisten oikeus saada oikeita ja olennaisia tietoja, joiden avulla he voivat muodostaa totuudenmukaisen kuvan maailmasta ja yhteiskunnasta.”

Tervetuloa 2010-luvulle:

”Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.”

Olen arvostellut Helsingin Sanomien linjaa useaan otteeseen (mm. Lehtimiehen taakka, Sananvastuu ja lehdistönvapaus, Lehdistö lietsoo vastakkainasettelua, Luotettavan median puolesta, Suomalaista infosotaa, Suomalaista infosotaa, osa 2, Lügenpresse), mutta jatkanut tilausta, koska on ollut mielenkiintoista seurata maan suurimman sanomalehden uutisointia, jonka pohjalle moni perustaa käsityksensä maailmasta. Kaikki temput on nyt nähty eikä minulla ole enää mitään opittavaa. Tilausjaksoni päättyy reilu kuukauden päästä. Sitten olen vapaa, sillä uskon, että minulle tulee parempi mieli. Helsingin Sanomien kirjoittajat tulevat jatkamaan samalla linjalla eikä ympäröivän maailman todellisuus muuta heidän suuntaansa. Mikä tuo mieleeni Apulannan kappaleen, jota mukaillen voisi lisätä, että viisaus ei asu toimittajissa.