Tulva, muurit ja tulevaisuus

Tänä vuonna ja etenkin viimeisen kuukauden aikana turvapaikanhakijoita on virrannut Eurooppaan ennennäkemättömiä määriä. Suurin osa ihmisistä on järkeviä ja ymmärtää, että Eurooppaan ei voi ottaa vastaan ääretöntä määrää ihmisiä. Ei vaikka kaikki kotoutuisivat helposti, ja kun suuri osa siirtolaismassasta on sellaista, jonka kotoutuminen on erittäin ongelmallista, humanitaarisen maahanmuuton problemaattisuus on sitäkin selvempää. Suurin osa suomalaisista ei kuitenkaan ole julmia, eivätkä he halua jättää ketään kuolemaan. Niinpä yleinen mielipide on lähtökohtaisesti ristiriitainen: toisaalta laajasti hyväksytään ajatus, että jotain pitäisi tehdä siirtolaisvirran suhteen, mutta toisaalta myös että jotain pitäisi tehdä maailman sodissa kuolevien auttamiseksi.

Emme toki voi kääntää selkäämme ja teeskennellä, että maailman ongelmia ei olisi olemassakaan. Suurin osa avuntarvitsijoista on syyrialaisia, jotka ovat vain hädissään paenneet sinne, mistä ovat löytäneet turvalliselta tuntuvan sopukan. Tämä on kerrottu Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa jo useaan kertaan, joten tottahan sen on oltava. Hätää kärsivä syyrialainen on paennut Isiksen kurkunleikkaajia Turkkiin, mutta on luultavasti ollut niin paniikissa, ettei ole huomannut, että Turkki on rauhallinen maa. Niinpä hän on sodan traumatisoimana hädissään uinut Kreikkaan, juossut Makedonian, Serbian, Unkarin, Itävallan ja Saksan läpi Tanskaan, hervottomana kulkenut Tanskan salmien siltoja pitkin Ruotsiin ja koska se vasta vaarallinen maa onkin, hän on viimeisenä oljenkortenaan joutunut pakenemaan laivaan, joka on vihdoin tuonut hänet Suomeen. Näitä surullisia tapauksia on varmasti enemmistö Suomeen saapuvien turvapaikanhakijoiden sydäntäsärkevistä tarinoista. Aivan kaikki heistä eivät ehkä ole syyrialaisia, koska Maahanmuuttoviraston tilastoinnin mukaan heinäkuun loppuun mennessä Suomeen vuonna 2015 saapuneista turvapaikanhakijoista 2,8 prosenttia on ilmoittanut lähtömaakseen Syyrian. Luottaisin kyllä enemmän suomalaisten sanomalehti- ja radiouutistoimittajien matikkapäähän kuin omaani, joten uskon että ainakin suunnilleen enemmistö Suomeen saapuvista turvapaikanhakijoista on syyrialaisia hädänalaisia. Miksi niin olisi moneen kertaan Ylen ja Helsingin Sanomien uutisissa toistettu, jos se ei pitäisi paikkansa?

Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Sofia Berner kirjoitti elokuun 30:nnen päivän sunnuntaisivuille jutun Suomeen tulevista turvapaikanhakijoista. Jutun nimi on ”Rajat mielessä” ja heti sen ingressi vastaa muutamaan keskeiseen kysymykseen ja herättää pohtimaan:

”Kerrataanpa vielä näitä raja-asioita. Pitääkö Suomen ottaa turvapaikanhakijat vastaan? Kyllä. Voiko rajat sulkea? Ei. Missä kulkevat vastaanottokyvyn rajat? Riippuu, keneltä kysyy.”

Tämä lähtökohta paljastaa jo aika paljon. Berner esittää totuutena, että turvapaikanhakijat on otettava vastaan ja että rajoja ei voi sulkea. Vaikka Suomessa nousisi valtaan ketkä, vaikka tilanne maailmalla ja Euroopassa olisi mikä, vaikka kansalaisten näkemys olisi mikä, on ilmeisesti tekninen mahdottomuus kontrolloida rajanylitystä. Rajavartiolaitos valvoo itärajaa koko ajan, mutta on edes teoriassa kykenemätön valvomaan länsirajaa. Maahanmuuttopolitiikka ei toimittajan mielestä ole siis poliittinen kysymys. Harkinnan varaa on vain sen suhteen, missä vaiheessa turvapaikanhakijoita tulee liikaa. Tämä on traagista, sillä se tarkoittaa, että Suomi ei voi harjoittaa maahanmuuttopolitiikkaa. Se voi vain todeta, missä vaiheessa vastaanottokyvyn rajat tulevat vastaan. Jos ne tulevat, meidän on vain toivottava parasta. Mitään ei ole tehtävissä.

Berner on väärässä, sillä eduskunnan enemmistö voisi halutessaan sulkea rajat ja kieltäytyä ottamasta turvapaikanhakijoita vastaan. Miksi hän yksiselitteisesti sanoo, että näin ei voisi tapahtua? Miksi hän haluaa antaa kuvan, että vallitseva maahanmuuttopolitiikka on ainoa, jollaista voidaan harjoittaa? Miksi hän haluaa uskotella, että asialle ei kannata yrittääkään tehdä mitään? Voimme yrittää etsiä vastausta tähän diskurssianalyyttisen kritiikin kautta. Toimittaja haluaa lannistaa vallitsevan maahanmuuttopolitiikan kriitikot ajattelemaan, että itse maahanmuuttoon ei voi vaikuttaa. Sen sijaan hän yrittää ohjata heidät keskustelemaan massamaahanmuuton vaikutuksista. Tällä pohjustuksella toimittaja kiinnittää huomiota pois ongelman syistä ja suuntaa sitä sen seurauksiin. Osa lukijoista tarttuu väistämättä täkyyn, joten asenneilmasto muuttuu niin, että itse massasiirtolaisuus otetaan yhä helpommin itsestäänselvyytenä. Näin keskustelijat suuntaavat tarmoaan muuhunkin, kuin humanitaarisen maahanmuuton vastustamiseen an sich. Kun he tämän tekevät, he tulevat samalla huomaamattaan tunnustaneeksi humanitaarisen maahanmuuton aksioomaksi. Tämä tarkoittaa, että humanitaarista maahanmuuttoa kyseenalaistetaan yhä harvemmin. Diskurssi alkaa näin ohjata ihmisten ajattelua yhä myönteisemmäksi massasiirtolaisuutta kohtaan. Toimittaja yrittääkin manipuloida diskurssia niin, että se ei mahdollista humanitaarisen maahanmuuton kritisointia. Kun diskurssi ei mahdollista kritiikkiä, kritiikkiä ei esitetä.

Berner ihmettelee, mitä tasavallan presidentti tarkoitti, kun hän sanoi, että ”vapaa liikkuvuus ei voi tarkoittaa hallitsematonta liikkuvuutta”:

”Eikö vapaa liikkuvuus ole lähtökohtaisesti hallitsematonta? Vapaan liikkuvuuden Euroopassa saamme kulkea rajojen yli ilman, että kukaan pyrkii hallitsemaan liikkumistamme.

Tai toisaalta: eikö juuri pakolaiskriisi osoita, että hallitsemattominta on liikkuminen suljettujen rajojen yli? EU:n ulkorajoja valvotaan tiukasti, mutta silti sadattuhannet ihmiset ylittävät ne tänä vuonna ilman lupaa. Hallitsemattomasti salakuljettajien veneissä ja rekoissa, yön pimeydessä rajojen yli kävellen ja juosten, väkivaltaisiakin rajavartijoita uhmaten.”

Se, että Unionin ulkorajoja ei tällä hetkellä pystytä valvomaan, ei tarkoita, että suljettujen rajojen yli liikkuminen olisi kaikista hallitsemattominta. Kaikista hallitsemattominta on tietenkin se, kun ketään ei yritetäkään estää ylittämästä rajaa. Berner yrittää kuitenkin vakuuttaa lukijan siitä, että rajavalvonta on turhaa. Ihmiset liikkuvat kuitenkin. Tällä toimittaja pyrkii nakertamaan rajavalvonnan legitimiteettiä. Kyse on kuitenkin samasta logiikasta kuin siinäkin, että huumeet voisi laillistaa, kun ihmiset käyttävät niitä kuitenkin. Tämä on järkevää vain siinä tapauksessa, että huumeidenkäyttöä ei saada vähenemään kieltämällä ne ja massasiirtolaisuutta estettyä estämällä sitä. Jos rajavalvonta ja huumekiellot toimivat, niitä ei voi kieltää vain sen vuoksi, että ne eivät toimi täydellisesti. Ylinopeutta ajetaan kuitenkin, mutta se ei tarkoita, että se pitäisi sallia.

Mitä tulee vapaan liikkuvuuden ja hallitsemattoman liikkuvuuden samaistamiseen, tämä on ”vapaan liikkuvuuden” käsitteen hämärtämistä. Unionista puhuttaessa vapaa liikkuvuus ei tarkoita, että liikkuvuutta ei olisi säädelty mitenkään. Unionikansalaisilla ja heidän perheenjäsenillään on oikeus liikkua ja oleskella unionin alueella, kuten direktiivillä 2004/38/EY on säädetty. Jos unionikansalainen aikoo oleskella toisessa unionimaassa alle kolme kuukautta, hän voi tehdä niin, kunhan hänellä on matkustusasiakirja ja hän sen (pyydettäessä) esittää. Pidemmästä oleskelusta on säädetty erikseen. Huomionarvoista on, että tämä vapaus koskee vain unionikansalaisia. Laittomat maahanmuuttajat ovat tulleet unionialueelle vastoin Unionin ja sen jäsenmaiden lakeja ja säädöksiä. Heillä ei ole oikeutta kulkea jäsenmaasta toiseen. Vapaa liikkuvuus ei tarkoita liikkumista unionialueella vapaasti ilman matkustusasiakirjoja ja maahantulolupaa. Paradoksi syntyy siitä, että Schengenin sopimus on poistanut sisärajatarkistukset, mutta ulkorajaa ei pystytä valvomaan. Niinpä Schengen-alueella kulkee satojatuhansia ihmisiä, jotka ovat tulleet alueelle laittomasti ja hyväksikäyttävät Schengenin sopimusta ylittämällä unionimaiden rajoja, vaikka Unionin vapaasta liikkuvuudesta säätävä direktiivi ei tätä sallikaan.

Turvapaikanhakijoiden vastaanotosta Berner kirjoittaa:

”Tosiasia on, että Suomeen tulevat turvapaikanhakijat on otettava vastaan. Oikeus hakea turvapaikkaa kuuluu ihmisoikeuksiin, ja se on turvattu kansainvälisissä sopimuksissa, jotka Suomi on hyväksynyt. Turvapaikkahakemukset on siis Suomen lain mukaan käsiteltävä.

Ja jos ihmisellä on syytä pelätä henkensä, terveytensä tai vapautensa puolesta kotimaassa, hänelle on myönnettävä turvapaikka.”

Sen lisäksi, että Berner jättää mainitsematta sen tosiasian, että Suomi voi halutessaan erota kansainvälisistä sopimuksista ja säätä parhaaksi katsomansa lait, hän ei myöskään kerro, mihin kansainvälisiin sopimuksiin turvapaikanhakijoiden oikeudet perustuvat ja mitä sopimuksissa sanotaan. Turvapaikkojen myöntäminen perustuu Genevessä vuonna 1951 solmittuun pakolaissopimukseen ja sitä laajentavaan pöytäkirjaan vuodelta 1967. Suomi hyväksyi nämä kansainväliset sopimukset vuonna 1968. Näissä ei mainita, että turvapaikka pitäisi myöntää henkilölle, jolla on syytä pelätä henkensä, terveytensä tai vapautensa puolesta. Nuo kuulostavat kohtuullisilta vaatimuksilta, mutta jos turvapaikka myönnettäisiin kaikille, jotka tulevat maista, jotka ovat vaarallisia, joissa on huono terveydenhoito tai jotka eivät ole ”vapaita”, suurin osa maailman ihmisistä olisi oikeutettu turvapaikkaan. Näin ei kuitenkaan onneksi ole, vaan Geneven pakolaissopimus määrittelee, että turvapaikka tulee myöntää henkilölle

”jolla on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, oleskelee kotimaansa ulkopuolella ja on kykenemätön tai sellaisen pelon johdosta haluton turvautumaan sanotun maan suojaan; tai joka olematta minkään maan kansalainen oleskelee entisen pysyvän asuinmaansa ulkopuolella ja edellä mainittujen seikkojen tähden on kykenemätön tai sanotun pelon vuoksi haluton palaamaan sinne.”

Kansainvälisten sopimuksen mukaan turvapaikkaa ei siis suinkaan tule myöntää niille, jotka tulevat huonoista oloista, kuten Berner on asian ymmärtänyt. Turvapaikka tulee myöntää sellaiselle, joka kohtaa henkilökohtaista vainoa ja jonka kotimaa ei suojele häntä tältä vainolta.

Berner kirjoittaa edelleen, että jos ”jostakin syystä” turvapaikanhakijoiden määrää Suomessa haluttaisiin rajoittaa, tämä tapahtuisi estämällä turvapaikanhakijoiden pääsy Suomeen. Sitä mahdollisuutta ei mainita, että Suomi voisi käsitellä turvapaikkahakemukset ja karkottaa kaikki, joita se ei halua maahan ottaa. Sen sijaan juttu siirtyy pohtimaan sitä, kuinka mahdotonta olisikaan estää ihmisiä tulemasta Suomeen. Schengen-maiden välille ei voi pystyttää rajatarkistuksia, koska ”säännöillä ei lopulta ole merkitystä näiden tulijoiden kannalta”. Rajavartiolaitoksen edustajan suulla todetaan, että jos tielle rakennetaan rajavalvontapiste, ihminen voi kiertää metsän tai pellon kautta. Hän toteaa, että muurin rakentaminen saisi ihmiset vain kiertämään muurin, johon Berner lisää, että ”Berliinin muuri lienee poikkeus, mutta eipä sekään pystyssä pysynyt”.

Rajavartiolaitoksella ei voida olla näin avuttomia kuin tässä annetaan ymmärtää. Suomella on 1 340 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Raja ei ole vapaasti ylitettävä, vaan sen saa ylittää vain henkilöt, joilla on viisumi. Rajavartiolaitoksen tehtävä on varmistaa, että muut eivät ylitä rajaa. Hyvin tuntuu toimivan. Itärajan rajavalvontaa ei olla lakkauttamassa. Ihmisten ei anneta vain kiertää metsän tai pellon kautta, vaan rajanylitystä valvotaan. On hämmästyttävää, että suomalaisia rajavartijoita, jotka vartioivat tämän tiettömillä taipaleilla kulkevan yli tuhatkilometrisen rajan erinomaisella säntillisyydellä, ei pidetä kykeneväisinä vartioimaan sitä 614 kilometriä joenrantaa, joka meillä on Ruotsin vastaisena rajana. Suurin osa länsirajan rajavalvonnasta olisi vain passien tarkistusta Turun ja Helsingin satamissa. Se vaatii tietenkin ihmisiä, mutta on silkkaa valehtelua sanoa, että se olisi mahdotonta.

Ihmiset eivät yleensä purematta niele, jos heille yritetään kertoa, miten heidän tulee ajatella. Niinpä Berner ei esitä hallitsemattoman ”kaikki turvapaikanhakijat on otettava Suomeen” -linjaansa ainoana mahdollisena, vaan asettaa sen vaihtoehdoksi Amnestyn Frank Johanssonin radikaalin ”haalitaan kaikki tänne” -linjan, joka on mielipuolisuudessaan niin toimimaton, että kuka tahansa valitsee mieluummin Bernerin mallin.

”'Jos halutaan estää se, että ihmiset antavat viimeiset säästönsä jollekin hämärämiehelle, joka tuo heidät Välimeren yli tai piilottaa rekan konttiin, niin ilman muuta laillisten maahantulokeinojen avaaminen tarkoittaisi, että maahantulo olisi paljon järjestäytyneempää ja kontrolloidumpaa', sanoo Suomen Amnestyn toiminnanjohtaja Frank Johansson.

Aletaan siis myöntää viisumeita irakilaisille, somalialaisille, syyrialaisille, afganistanilaisille ja muille sotaa pakeneville – ja liikkuvuudesta tulee hallitumpaa. Olisiko näin? Kuinka paljon ihmisiä tänne silloin pyrkisi?

'En osaa tuohon kysymykseen vastata', Johansson sanoo.”

Niin että se siitä järjestäytyneisyydestä ja kontrollista. Tämä ei estä Johanssonia viemästä ajatusta loogiseen mutta mielettömään lopputulokseensa:

”Amnestyn Johansson on sitä mieltä, että viisumeita kannattaisi myöntää myös niille, jotka tulevat Eurooppaan etsimään parempaa elämää.

'Jos ihmiset saisivat viisumeita työnhakuun, he voisivat tulla Suomeen katsomaan, millaista työtä täällä on tarjolla, yrittää työllistyä ja ottaa kuormaa pois turvapaikkajärjestelmästä.'”

Tämän rinnalla suuri enemmistö on valmis mielihyvin hyväksymään Bernerin ”pidetään rajat, mutta jos joku laittomasti pääsee sisään niin antaa olla” -linjan.

Berner myös pohtii, onko turvapaikanhakijoista tulevat kustannukset suuria vai pieniä. Hän kertoo, että Ruotsilta kuluu pakolaisiin tänä vuonna ”summa, joka vastaa 1,34:ää prosenttia maan bruttokansantuotteesta”. Itse summaa ei kerrota, mutta IMF arvioi, että Ruotsin tämän vuoden bruttokansantuote tulee olemaan 4 052,63 miljardia kruunua eli 430,2 miljardia euroa. 1,34 prosenttia tästä on 430,2 * 0,0134 = 5,76 miljardia euroa. Jutussa kerrotaan, että Saksalta taas kuluu tänä vuonna 400 000 turvapaikanhakijasta huolehtimiseen viisi miljardia euroa (tänään uutisissa kerrottiin kuuden miljardin euron lisämäärärahasta). Berner kehottaa suhteuttamaan Ruotsin summan siihen, että Nokia tuotti enimmillään neljä prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta tai siihen, että YK suosittaa, että valtiot antaisivat kehitysapuun summan, joka vastaa 0,7 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Saksan summaa hän vertaa siihen, että Saksaa maksaa tänä vuonna pelkkiä valtionlainojen korkoja 35 miljardia euroa. Nuo vertailukohdat ovat kuitenkin aika abstrakteja. Itselleni herää ainakin kysymys, että mitä sillä viidellä tai 5,8 miljardilla eurolla saisi. Ruotsin tämänvuotisessa valtionbudjetissa maanpuolustukseen kuluu 5,16 miljardia euroa ja sosiaali- ja terveydenhuoltoon 6,84 miljardia euroa.

Jutussa ei myöskään vertailla Euroopan vastaanottokykyä siihen, että maailmassa on 59,5 miljoonaa pakolaista (2014). Kuinka mielekästä on siirtää tällaista massaa ympäri maailmaa ja toivoa, että ongelmat eivät kasva liian suuriksi? Olennaisin vertailu jätetään myös tekemättä. Maailman väkiluku on nyt 7,4 miljardia ja maapallon kantokyky on mitä se on: tänä vuonna vuoden aikana syntyneet luonnonvarat oli käytetty jo 13. elokuuta. Lopun vuotta kulutamme enemmän kuin mitä maapallo tuottaa. YK arvioi, että maailman väkiluku nousee 9,7 miljardiin vuonna 2050 ja että vuonna 2100 ihmisiä olisi 11,2 miljardia. Teollisuusmaiden väkiluku nousee vuosisadan aikana nykyisestä 1,3 miljardista vain 26 miljoonalla – eli teollisuusmaiden väkiluku pyöristyy vielä vuonna 2100:kin siihen samaan 1,3 miljardiin. Kehitysmaiden väkiluku taas nousee 6,1 miljardista 9,9 miljardiin. Afrikan väkiluku nousee nykyisestä 1,2 miljardista vuosisadan aikana 4,4 miljardiin.

Näiden lukujen edessä on syytä osoittaa nöyryyttä. Maailman hätä ja puute eivät lopu, koska luonnonvarat ehtyvät ja väkiluku nousee. Ongelmia ei ratkaista siirtämällä ihmisiä kehitysmaista teollisuusmaihin ja Afrikasta Eurooppaan. Tämä vain laajentaa ongelman entistä suuremmalle alueelle. Tältä pohjalta yritän antaa rakentavan ehdotuksen. Nyt kun olen saanut kaiken tämän arvostelun harteiltani, koetan hahmotella, mitä näiden ongelmien suhteen tulisi tehdä.

Miten sotaa pakenevia tulisi auttaa? Miten maailmanrauha saavutetaan?

Usein puhutaan, että ongelmien syihin pitäisi puuttua. Syyrian sisällissota pitäisi ratkaista, että muutkin ongelmat korjaantuvat. Mutta miten sota "ratkaistaan"? Tiedämme, että Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin ei tuonut Irakiin demokratiaa eikä Nato-maiden vallanvaihto-operaatio Libyassa tehnyt Libyasta vakaata demokraattista maata. Euroopan ja Yhdysvaltojen ei kannata lähteä sotimaan, jos kukaan ei uhkaa Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Sotia ei ratkaista tuomalla lisää rautaa rajalle, vaan niitä eskaloidaan sillä tavoin. Tietty sitten kun Gaddafin joukkoja tarpeeksi moukaroidaan, niin lopulta kaikki ovat kuolleita ja sota on ohi. Mutta sehän on juuri sitä kärsimyksen aiheuttamista, jota pitäisi välttää.

Sanoisin, että ulkopuoliset eivät voi ratkaista sotaa. Sen voivat tehdä vain sodan osapuolet. YK pystyy hyvin rajoitetussa määrin ratkaisemaan sotia itsessään. Se kuitenkin antaa konfliktiapua sotaa pakeneville ihmisille. Syyrian rajoilla on pakolaisleirejä, joissa miljoonat ihmiset on asutettu telttoihin ja hökkeleihin. Heille pyritään tarjoamaan terveydenhuolto, puhdasta vettä ja muita elämän perustarpeita. Konfliktiavulla sotien kärsimyksiä voidaan yrittää lievittää. Sen sijaan että poltamme miljardeja siihen, että siirrämme tarmokkaimman osan sotaa pakenevista ihmisistä teollisuusmaihin, voisimme käyttää nuo resurssit pakolaisleireillä olevien ihmisten auttamiseen. Niissä on pulaa puhtaasta vedestä. Ruotsi saisi aikaan ihmeitä, jos ei ottaisi vastaan yhtään turvapaikanhakijaa, vaan sanoisi näille että palatkaa sinne pakolaisleireille, ja sen sijaan käyttäisi ne 5,8 miljardia euroa, jotka se nyt käyttää kotimaassa, pakolaisleirien olojen kohentamiseen.

Konfliktiapua voitaisiin viedä pidemmällekin kuin mitä se nykyään on. Kun Syyriassa syttyy sota, YK voisi viedä rajalle joukkoja, jotka eivät puuttuisi sotaan, mutta estäisivät sen leviämisen. Näin edes Libanon ja Irak olisi saatu pidettyä sivussa siitä kaaoksesta, joka alueella nyt vallitsee. YK:n joukot päästäisivät leireille aseettomat siviilit. Konfliktimaahan ei saisi kuljettaa rahtia eikä joukkoja. Näin sotijat voisivat sotia sielunsa kyllyydestä, mutta avuntarvitsijat pääsisivät heitä pakoon. Sota laantuisi lopulta, kun kaikilta osapuolilta loppuisi resurssit ja taistelumoraali. Tämä ei ole mikään nerokas ratkaisu, millä maailmanrauha toteutettaisiin tuosta vain, mutta sellaista ratkaisua ei ole olemassakaan.

Miten köyhyyttä ja huonoja oloja pakenevia tulisi auttaa? Miten maailmasta poistetaan kurjuus?

Maailman väkiluku ja luonnonvarojen kulutus ovat sillä tasolla, että kumpaakin olisi laskettava voimakkaasti. Tässä tilanteessa olisi järkyttävä virhe nostaa suuria massoja köyhyydestä. Luonnonvarojen kulutuksen kasvu entisestään vain pahentaisi ekokatastrofia. On ensiarvoisen tärkeää, että ympäri maailmaa otetaan käyttöön syntyvyyden sääntely, jonka pitkäjänteisellä ja suunnitelmallisella harjoittamisella maapallon väkiluku saadaan laskuun. Tätä voi ajatella toisestakin näkökulmasta: olennaista ei ole, kuinka paljon yksittäiset ihmiset saastuttavat ja kuluttavat luonnonvaroja. Olennaista on, kuinka paljon luonnonvaroja kaiken kaikkiaan kuluu. Niinpä pienemmällä väkiluvulla on mahdollista ylläpitää suurempaa elintasoa.

Kun maapallon väkiluku on seitsemän miljardia, on mahdotonta nostaa kaikki köyhyydestä ja tarjota kaikille säällinen elintaso. Jos maailman väkiluku taas olisi vain joitain kymmeniä tai satoja miljoonia, voitaisiin kaikki maailman ihmiset helposti ruokkia yltäkylläisesti, kaikille löytyisi mukava asunto ja jokaiselle olisi mahdollista tarjota kaikki lääkkeet, joita vain tarvittaisiin. Jos väkilukua lasketaan voimakkaasti mutta hallitusti, elintaso nousee väistämättä. Kun meitä on entistä vähemmän, uusia taloja ei tarvitse rakentaa, vaan vanhoja vapautuu jatkuvasti. Peltoja vapautuu koko ajan lisää jokaiselle halukkaalle halvalla ostettavaksi. Kaikki mahdollisuudet ovat taas edessämme.

Kirjoitus julkaistiin myös verkkolehti Sarastuksessa 6. lokakuuta 2015.