Eilen,
kun ajoimme poikani kanssa Hyvinkäälle, jossa käymme kerran viikossa
musiikkileikkikoulussa, kuuntelin radiosta entisen pääministerin Esko Ahon
haastattelua. 25 vuotta sitten Neuvostoliitossa yritettiin vallankaappausta.
Samana vuonna valtio hajosi ja muun muassa Viro itsenäistyi. Aho muisteli
Suomen hallituksen taiteilua epävarmassa tilanteessa. Hän totesi, että hänen
hallituksensa ei osannut arvioida, kuinka heikossa tilanteessa Neuvostoliitto
oli ja oli siksi aluksi varovainen ja asettui tukemaan Gorbatšovia ja sitä
kautta tunnusti myös Moskovan keskushallinnon aseman. Olosuhteet muuttuivat
nopeasti ja neuvottelut Viron kanssa aloitettiin. Aho kertoi, että keskeinen
kansainvälisen politiikan tietolähde oli televisiokanava CNN, mutta kun sitä ei
Kesärannassa ollut, hän seurasi tapahtumia Viron television kautta. Entinen
pääministeri muisteli, että kun hän näki kuvaa innostuneista tallinnalaisista,
hän ymmärsi, että jotain suurta oli tekeillä eikä menneeseen ollut enää
paluuta. Aho ei osannut viroa, hän sai käsityksensä aistimalla televisiossa
näkyvien ihmisten tunnelmia.
Koko
tämä tapahtumakulku on mielenkiintoinen osoitus siitä, kuinka vähän tekemistä
järjellä ja rationaalisella pohdinnalla on suurissa muutoksissa ja
maailmanhistorian suurten linjojen muotoutumisessa. En moiti Ahoa, vaan
päinvastoin, ihailen sitä, että hän pystyy ja haluaa jälkikäteen analysoida
toimintaansa näin rehellisesti. Hänen muistelunsa eivät osoita, että hän olisi
tehnyt virheitä ja vääryyksiä, vaan sen, että hän on ihminen. Ihminen elää
väistämättä ainoastaan nykyhetkessä.
Nykyisyys
on mielenkiintoinen aika. Historiaa voidaan etäisyyden turvin tutkia kaikessa
rauhassa ja tulevaisuudestakin voidaan eri asioiden suhteen laatia erilaisia
skenaarioita, joiden todennäköisyyksiä voidaan arvioida ja joiden toteutumiseen
suuntaan tai toiseen voidaan sitten yrittää vaikuttaa tai olla vaikuttamatta.
Mennyttä ja tulevaa ihminen voi yrittää hallita järjellä, mutta entä
nykyisyyttä? Se on koko ajan läsnä ja ajoista konkreettisin. Silti sitä, miten
asiat ovat juuri nyt, mitä tapahtuu nyt, mikä on tapahtumien kulun suunta nyt,
on vaikea hahmottaa siinä samassa hetkessä, jossa kaikki tapahtuu. Jälkikäteen
ymmärrämme asioita, ne loksahtavat paikalleen ja epäselvä, sumuinen ja sekava nyt muuttuu loogiseksi ja siistiksi
jatkumoksi, joka ei lainkaan tee oikeutta sille, miten asiat ovat sitä hetkeä
eläneille tuntuneet ja näyttäytyneet. Elämä on paljon monimutkaisempaa kuin
mitä historiankirjoitus voi ikinä taltioida. Tämä seikka kyllä tunnistetaan
yleisesti historiantutkijoiden keskuudessa, en ole keksinyt mitään uutta.
Ongelma on kuitenkin ylitsepääsemätön: maailma on liian suuri ja moninainen,
jotta se voitaisiin sellaisenaan kaapata kirjan sivuille.
Nykyhetken
kokonaisuuden hahmottamisen mahdottomuus on vajavaisuus, jonka kanssa meidän on
vain elettävä. Se kuuluu ihmisenä olemiseen, emme pääse sitä pakoon. Meidän on
hyväksyttävä se, että on pystyttävä toimimaan vajavaisinkin tiedoin, sillä
toimimme vajavaisin tiedoin jatkuvasti. Tämä ei ole oodi tietämättömyydelle. En
sano, ettemmekö voisi mitenkään varautua kohtaamaan eteemme tulevia asioita.
Laaja yleissivistys, yleinen ymmärrys maailmasta ja sen toiminnasta sekä vankka
moraali auttavat vaikeissa tilanteissa. Ne ovat erittäin tärkeitä ja antavat
perustan, jonka pohjalta toimia. Niistä on kuitenkin vain rajallisesti apua,
kun tapahtumat hyökyvät päällemme ja asioihin on reagoitava tässä ja nyt.
On
mukava ajatella maailmasta tai ainakin itsestään, että sitä toimii
rationaalisesti ja pyrkii parhaansa mukaan valitsemiinsa päämääriin. Ajatukset
vapaasta tahdosta, jonka perustana ovat ihmisen itse punnitsemat arvot ja
tiedot, ovat kuitenkin harhaa. Ihminen ei hallitse kohtaloaan, ei omalta
osaltaan eikä ihmiskuntana. Vaelluksemme on hapuilua pimeässä. Parhaillaankin
voimme vain yrittää luottaa siihen, että olemme tarpeeksi selvillä siitä, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi
olla.
Jäljelle
jää vain usko. Kunpa se ei kohdistuisi ihmiseen: meidän on uskottava
sellaiseen, joka on elämän ja nykyhetken tuolla puolen. Ihmiseen ei tule ikinä
luottaa. Olen saanut kuulla, että tämä on pessimismiä. Mitä ovat pessimismi ja
optimismi? Helsingin Sanomat on viime aikoina valistanut lukijoitaan, että
Yhdysvaltain presidentinvaaleissa entinen ulkoasiainministeri Clinton edustaa
optimismia ja liikemies Trump taas pessimismiä, koska ensimmäinen on
edistyksellinen ja jälkimmäisen mielestä asiat menevät päin helvettiä (nämä
ovat ilmeisesti ehdokkaiden omat muotoilut). Jos edistyksellisyys on optimismia,
onko konservatiivisuus pessimismiä? Miksi usko ihmiseen on optimismia ja miksi
se on hyvä asia, vaikka sille ei olisikaan perusteita?
Jos
en usko ihmiseen, mutta sen sijaan Jumalaan, olenko silti pessimisti? Antiikin
kreikkalaisten moraaliajattelussa oli keskeisellä sijalla termit hybris ja nemesis. Hybris tarkoitti, että ihminen luuli olevansa kaikkivoipa
ja asetti itsensä jumalten yläpuolella. Sitä seurasi nemesis, vääjäämätön
jumalainen kosto, jonka myötä ihminen sai ansionsa mukaan.