sunnuntai 18. syyskuuta 2016

En garde!

Yliopiston lukuvuosi on taas alkanut enkä ole kiireideni vuoksi ehtinyt kirjoittaa tänne paljoakaan. Kerronpa nyt lyhyesti kuulumisiani, koska eikös internetissä ihminen oleteta kuolleeksi, jos hänestä ei viikkoon kuulu mitään?

Vaikka uutiset kuolemastani ovatkin liioiteltuja, kuntoni on päässyt yhden yliopistovuoden ja sen mukanaan tuoman ruumiillisen työn radikaalin vähentymisen vuoksi heikentymään. Minun lienee tarpeen opetella liikkumaan ja pitämään itseni kunnossa. Satunnaisen ja huolettoman luonnossa liikkumisen rinnalle etsin nyt ns. harrastusta, joita olen kuullut, että ihmisillä on. Koska olen ylioppilas, koen velvollisuudekseni osata miekkailla. Ylioppilasmiekkailijoiden alkeiskurssi alkoi tällä viikolla.

Sopivasti myös tällä viikolla minulla alkoi ranskan alkeiskurssi. Venäjän alkeiskurssinikaan ei ole vielä loppunut, joten en osaa arvioida, olenko hyvä vai huono oppimaan kieliä. Olisi joka tapauksessa hienoa osata lukea historiankirjoitusta näillä kielillä, sillä monipuolisuus on tarpeen loputtoman kompleksista mennyttä aikaa tulkitessa. Ranskan taito on myös tärkeää eurooppalaisia alkuperäislähteitä lukiessa ja tietyillä erikoisaloilla. Ja kuten venäjän osalta, myös ranskaksi on kirjoitettu laadukasta kirjallisuutta.

Nyt alkaneen toisen lukuvuoteni aikana aion käydä myös praktikumin ja proseminaarin, jotka ovat seminaareja, joissa työstetään yleisen historian kandidaatintutkielma. Tutkielma olisi siis tarkoitus saada toukokuuksi valmiiksi ja itse kandidaatintutkinto täyteen ensi lukuvuonna. Olen yrittänyt kiirehtiä alkuvaiheen opintoja pois nyt, kun vaimoni on vielä kotona hoitamassa poikaamme. Tämä muuttuu ensi keväänä, jolloin poikamme täyttää kolme vuotta. Sitten on luvassa päiväkotiin kuskaamista, lapsen totuttamista siihen ja työssäkäyvän sekä opiskelevan vanhemman aikataulujen yhteensovittamista.

Arki siis jatkuu ja niin jatkuu vielä kirjoittamisenikin. Toivotan lukijoilleni kauniita syyspäiviä ja lämpöä myös viileneviin aamuihin! Nähkää maailman kauneus: kulkekaa ulkona leuka ylhäällä. Vuosi kääntyy taas vaiheeseen, jolloin on mahdollista katsoa tähtiä. Olkaamme tyytyväisiä tästä ainutlaatuisesta maailmasta, jossa meille on annettu kunnia vierailla!


 Disneyn elokuvasta Tangled – kaksin karkuteillä, jonka katsoimme vaimoni kanssa tässä syyskuussa. Pahoitteluni imelyyttä ällöäville, olen romanttisella tuulella. Kuunnelkaa myös laulun ranskan- ja venäjänkieliset versiot! Suomenkielinen on tosin paras.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Elokuvien maailma

Eilisessä Helsingin Sanomissa (pe 9. IX 2016, B6) oli Veli-Pekka Lehtosen arvio ohjaaja Clint Eastwoodin uudesta elokuvasta Sully – uroteko Hudson-joella. Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa lentokapteenista tulee sankari vasten tahtoaan, kun hän vain tekee työnsä. Uroteon jälkeen kapteeni saa taistella vielä suuryritysten ja lakimiesten juonittelua vastaan. Kriitikko kiinnittää huomiota aatemaailmaan, joka elokuvan takaa paistaa:
”Kaikkein kiinnostavinta elokuvassa onkin, ei selviytymistarina itsessään, vaan sen välittämä maailmankuva. Elokuva näyttää, millainen olisi republikaaniksi ja ennen kaikkea perinteisen konservatiiviseksi tiedetyn Eastwoodin ihanneyhteiskunta, unelmien Yhdysvallat.
Eastwoodilainen ideaali on yksinkertainen. Malli perustuu käytännössä kolmeen pilariin, työntekoon, yhteispeliin ja välittämiseen. Ne kulkevat käsi kädessä. Kun kaikki tekevät hommansa, syntyy yhteisö, jossa huolehditaan toinen toisista, eikä kenenkään käy hullusti.”
Viereisellä sivulla on Leena Virtasen kritiikki ”Naisvihan synkimmät vuodet” (painetun lehden otsikko), joka arvioi Saara Cantellin elokuvaa Tulen morsian. Tämä elokuva sijoittuu Ahvenanmaan 1660-luvun noitavainoihin. Aivan Eastwood-kritiikin tapaan maailmankuvaa ei nosteta erikseen esiin, mutta se tulee kyllä arviosta ilmi: noitavainoissa ”sattumanvaraisesti tuomittiin paikallisia naisia kuolemaan” ilmapiirissä, jonka ”seurauksena voi olla vain miessukupuolen julistama tuomio – naisille”. Sully ja Tulen morsian eivät kumpikaan saa kovin innostunutta vastaanottoa. Suomalaiselokuvan puutteeksi mainitaan, että ”sivuhenkilöt jäävät yksiulotteisiksi, erityisesti miehet, jotka ovat joko pahoja tai pelkureita”.

Cantellin elokuvan lienee ollut tarkoituskin herätellä kritiikin kaltaisia tuntoja. Fiktion tekijä käsittelee tietenkin sellaisia aiheita, jotka itse kokee tärkeiksi ja puhutteleviksi, mutta feminismi-ideologian kannalta on huvittavaa, että kaikista suomalaisista noitavainoista piti valita tämä epätyypillisin. Ahvenanmaan noitavaino kohdistui keskieurooppalaisittain etenkin naisiin, mutta muualla Suomessa (1600-luvulla ”Suomi” ei ollut tarkasti rajattu alue eikä Ahvenanmaa erityisesti kuulunut siihen) suurin osa vainotuista noidista oli miehiä. Noitavainoteema ei siis suinkaan tyhjenny mies- ja naissukupuolen kamppailuun, miesten pahuuteen ja naisvihan valtaamaan aikakauteen, vaikka tämmöiset ajatukset ovatkin joissakin piireissä poliittisesti mieluisia ajatuksia. Nämä kritiikit toivat kuitenkin mieleeni, että elokuvien välittämiä maailmankuvia ja aatteita voisi pohtia ja analysoida enemmänkin. Elokuvaa pidetään usein kevyempänä taidemuotona ja etenkin populäärimmissä elokuvissa katsoja ei ehkä anna ”ideologisuudelle” suurta painoarvoa. Se on kuitenkin olennainen osa elokuvaa. Populäärikulttuurin maailmankuva saattaa sitä paitsi vaikuttaa ihmisiin yllättävänkin paljon – ne ovat yhteistä kulttuuriamme, josta puhutaan, josta keskustellaan ja jonka aiheista ja teemoista kehitellään uusia juonteita.

Lastenelokuvat muodostavat oman lukunsa. Niiltä toivotaan usein jonkinlaista opettavuutta, mikä edellyttää, että pitää valita arvot, joita opetetaan. Suuret elokuvantekijät tuskin haluavat profiloitua epäilyttävien arvojen tai liian vahvojen valintojen edustajina, mutta eivät voi kuitenkaan paeta sitä, että lapset oppivat elokuvien kautta ajattelua ja maailman jäsennystä. Lastenelokuvien osalta maailmankuvaan kiinnitetään huomiota eri tavalla kuin ehkä muuten. Suomalaistaustaista Angry Birds -elokuvaa hehkutettiin edeltä käsin, mutta kun se ei selittänyt tarinaansa mukavalla tavalla, suhtautuminen siihen muuttui kiusaantuneemmaksi. Elokuvassa muualta saapuvat muuttajat aiheuttavat uhan, mutta tätä ei ilmeisesti (en ole nähnyt elokuvaa) käännetä alleviivaavaksi opetukseksi yhteiselämän tärkeydestä ja tasa-arvon merkityksestä. Helsingin Sanomien kolumnistin heiton mukaan elokuvasta pitivät vain ”natsit”, mikä kuvaa ei niinkään elokuvan vastaanottoa (elokuva oli kohtuullisen suosittu valtavirtaelokuva, jota näytettiin tärkeimmillä markkinoilla) vaan sitä, mitä jotkut tahot olisivat siltä toivoneet.

Europarlamentaarikko Halla-aho kävi katsomassa elokuvan poikansa kanssa ja puolusti sitä:
”Tiedostajat ovat nähneet elokuvassa rasistista ja muukalaisvastaista symboliikka. Joillekin on tullut jopa kolmas valtakunta mieleen. Terve ihminen ei tällaista AB:stä löydä, mutta ymmärrän kyllä tavallaan, mistä tuohtumus nousee.
Vaikka Disneyn viimeaikaiset elokuvat ovat olleet varsin tai erittäin hyviä, niissä on hyvin heikosti kätketty, poliittisesti korrekti opetus, joka yleensä lopuksi vielä julistetaan eksplisiittisesti, ettei tyhmimmällekään jäisi epäselväksi. AB on paljon perinteisempi elokuva. Siinä kerrotaan tarina eikä julisteta.
Kuten joku toimittaja sanoi, elokuvan suurin ongelma on, ettei siinä selkeästi tuomita rasismia ja viharikoksia. Sitä siinä ei tosiaan tehdä. Siinä vain kerrotaan viihteellinen ja hyvin perinteiseen moraaliin nojaava tarina.
Koska Hollywoodin sapluunaelokuvat tarinasta riippumatta aina tuomitsevat rasismin, tiedostajalle tulee sellainen olo, että AB:stä puuttuu jotakin, ja että tämän takana on pakko olla jotakin.”
Kun kansanedustaja Emma Kari julisti Vihreän liiton ryhmäpuheenvuorossa huhtikuun alussa, että koulutusleikkaukset vaarantavat tasa-arvon, hän kiteytti oman ihannelinjansa lauseeseen, ”että tässä maassa kenestä tahansa voi tulla ihan mitä tahansa”. Tämä toi väistämättä mieleeni Disneyn kuukautta aiemmin ensi-iltansa saaneen elokuvan Zootropolis (alkuperäinen nimi on sopivampi Zootopia), joka kuvaa erilaisten eläinlajien yhdessä asuttamaa suurkaupunkia ja päähenkilön ihannetta siitä: siellä ”kuka tahansa voi olla mitä tahansa”. Elokuvan ikäraja on K7; Kari toteaa puheessaan, että hänen lapsensa menee tänä vuonna kouluun eli on täyttänyt tai täyttää tänä vuonna seitsemän vuotta. Kansanedustaja ei suoraan vetoa Zootopiaan, mutta voisin kuvitella, että hän on käynyt katsomassa elokuvan poikansa kanssa. Vähintäänkin kyseessä on hauska yhteensattuma.

Zootopia kertoo pienestä, söpöstä ja idealistisesta maalaispupusta, joka haluaa muuttaa suurkaupunkiin, maailman eläinten sulatusuuniin, jossa mitä erilaisemmat eläimet asuvat yhdessä. Hänen vanhempiensa kauhuksi ja kaupungin poliisien hämmästykseksi kaniini saavuttaa unelmansa ja hänestä tulee ensimmäinen kaniinipoliisi. Tähän liittyy useita käytännön vaikeuksia eikä elokuva ole yksioikoinen tasa-arvoisuuden ja kaikkien yhtäläisten mahdollisuuksien ylistys, vaikka loppua kohdin sen onkin käännyttävä sovinnaisuutta kohti.

Helsingin Sanomien kritiikissä Zootopian ansiona pidettiin sitä, että elokuvalla on ”vahva ja ajankohtainen sanoma reiluudesta ja tasa-arvoisista mahdollisuuksista”. Kiinassa elokuva menestyi hyvin, mutta siitä esitettiin myös kriittisiä arvioita. Armeijan lehdessä elokuvaa pidettiin amerikkalaisena propagandana. Kiinalaiskriitikon mukaan Hollywoodin suuret tuotannot valitsevat teemansa ja aiheensa tarkkaan ja edistävät niiden kautta amerikkalaisia arvoja. Hän näkee elokuvan ylistyksenä amerikkalaisen unelman, maan kansallisen eetoksen, tavoittelemiselle. Amerikkalaiset eivät lämmenneet tälle arviolle. Heidän voi tosin olla vaikea asettua ulkopuolisen asemaan: Zootopia on arvomaailmaltaan läpikotaisen amerikkalainen. Jonkun muun hengentuotteen kohdalla tätä olisi saatettu asettua puolustamaan, mutta kyseessä on lastenelokuva ja Kiinasta on tullut Yhdysvaltain elokuvateollisuudelle suuri markkina-alue. Antiamerikkalaisille arvostelijoille ei varmaankaan haluta antaa aseita käsiin: ideologisuuden myöntäminen johtaisi siihen, että Hollywoodin voitaisiin katsoa myöntävän, että sen tuotanto on lasten aivopesua. Markkinointistrategiat eivät kuitenkaan poista sitä ilmeistä tosiasiaa, että jokaisella elokuvalla on takanaan jokin maailmankuva. Jokainen elokuva hahmottaa maailman tavalla, joka sopii paremmin toisiin ajattelutapoihin kuin toisiin. Elokuvilla on aate ja sanoma – ja jos politiikka ymmärretään laajasti, jokainen elokuva on poliittinen.