perjantai 28. elokuuta 2015

Maailman suurinta ongelmaa ratkaisemassa

Aloitin tällä viikolla historian opintoni Helsingin yliopistossa. Tiedekuntamme tervetulotoivotustilaisuudessa dekaanimme, professori Arto Mustajoki, kysyi meiltä uusilta filosofian ylioppilailta, mikä on mielestämme maailman suurin ongelma. Vastaukset olivat ”tietämättömyys”, ”väestöräjähdys”, ”ilmastonmuutos” ja ”saastuminen”. Ensimmäiselle vastaajalle olisi voinut antaa suoralta kädeltä humanististen tieteiden kandidaatin paperit, mutta kunnia myös hänen jälkeensä vastanneille. Dekaanin oma vastaus oli, että suurin ongelma on se, että ihmiset eivät ymmärrä toisiaan, koska se on myös muiden ongelmien takana. Dekaani kertoi keskustelleensa aiheesta aiemminkin, kerran erään fyysikon kanssa. Fyysikko antoi samoja vastauksia kuin toinen, kolmas ja neljäs ylioppilas tällä viikolla. Dekaani kertoi tälle oman näkemyksensä: suurin ongelma on, että ihmiset eivät ymmärrä toisiaan. Fyysikko ihmetteli, että miten sellaista voidaan tutkia tai saada tietää.

Fysiikkaa pidetään suhteellisuusteorioineen ja atomienhalkomisineen erittäin monimutkaisena ja vaikeana tieteenä. Humanistien tehtävä on kuitenkin tutkia asioita, joita fyysikkojen mielestä on mahdotonta tutkia.

Mutta tiedekuntaylpeys sikseen, maailma tarvitsee humanisteja ja fyysikkoja. Maailman suurimpiin ongelmiin voidaan puuttua vain monipuolisella, eri näkemyksiä ja erilaisia metodeja käyttävällä poikkitieteellisellä tutkimuksella. Tarvitsemme niin biologeja – kertomaan, mitä biosfäärissä tapahtuu – kuin historioitsijoita – sanomaan, miten tähän on tultu. Tarvitsemme kokonaisvaltaista ymmärrystä maailmasta. Tarvitsemme myös ymmärrystä siitä, että kaikkea ei voi tietää ja lopulliseen varmuuteen emme ikinä pääse. Ja oivallusta siitä, että meidän on pystyttävä toimimaan vajavaisinkin tiedoin.

tiistai 25. elokuuta 2015

Kieltenopiskelun turhuus ja hyöty

Noin kymmenen vuotta sitten ystäväni alkoi opiskella japania. Muistan ihmetelleeni, että mitä hyötyä siitä on.

Elämänkokemusten myötä ihmisestä ehkä tulee vähitellen viisaampi. Kuva maailmasta tarkentuu ja korjaantuu sitä mukaa, kuin siitä oppii lisää. Omiin vanhoihin näkemyksiin on usein helppo suhtautua armollisesti, vaikka niitä ei enää allekirjoittaisikaan. Olen nuorempana ajatellut asioita liian systemaattisesti, liian periaatteellisesti ja muutenkin liian mustavalkoisesti. Tästä on nyttemmin se ilo, että osaan erittäin hyvin ymmärtää tällaista ajattelua, vaikka en enää sellaisesta perustakaan.

Kaikkea ei ole kuitenkaan helppoa antaa itselleenkään anteeksi. Toisinaan on tullut möläyteltyä vaikka minkälaista, ja kyllä nyt kaduttaa kun niitä muistelen tai jos satun löytämään vanhoja kirjoituksiani, joista en enää pidä. Usein, kun luen tai kuulen kieltenopiskelusta, mieleeni tulee vanha ajatukseni, että japanin opiskelu olisi turhaa. Tämä on jäänyt kaivelemaan.

Ensinnäkin haluan pyytää ystävältäni anteeksi. Olen pahoillani.

Toiseksikin: mitä tarkoitin? Voi olla, että ajattelin, että japanin opettelu olisi turhaa siinä mielessä, että siihen käytetyn ajan voisi käyttää johonkin tähdellisempään. Että se veisi aivokapasiteettia, aikaa ja resursseja muulta, tärkeämmältä toiminnalta. Saatoin ajatella näin. Siinä tapauksessa pohjasin ajatukseni viisauteen siinä mielessä, että meidän tosiaan on elettävä moraalisesti korkeatasoinen elämä. Tältä pohjalta ei kuitenkaan ole välttämätöntä tehdä johtopäätöstä, että elämän jokaisen hetken on oltava niin korkeatasoista luomakunnan, ihmiskunnan ynnä muiden palvelua kuin vain ikinä mahdollista. Sellainen johtopäätös olisi kohtuuton, epäinhimillinen, äärimmäinen ja ehdoton. Mikä kuulostaa joltain sellaiselta, jonka suuntaan olisin voinut vuosia sitten kallistua.

On myös mahdollista, että ajattelin japanin opettelun olevan turhaa siksi, että japanin osaaminen on turhaa. Eihän Suomessa puhuta japania. Eihän Euroopassa puhuta japania. Japania puhutaan vain Japanissa, joka on tuhansien ja tuhansien kilometrien päässä. Tällainen järkeily olisi ollut hieno rationalismin taidonnäyte, mutta nykyminääni se ei tee vaikutusta. Vuosien takainen minä tuntuu idiootilta. Hän ei ymmärrä, että ihmisillä on harrastuksia ja intohimoja. Hän on pragmaatikko ja rationalisti, joka hylkää kaiken, jolla ei voida todistaa olevan mitattavaa hyötyä. Hän ei arvosta vieraita kulttuureja eikä omaansa, hän ei ajattele mennyttä eikä tulevaa. Hänelle olemassa on vain nykyisyys ja nykyään vallitseva fyysinen ympäristö.

Kummalla tavalla tahansa vuosia sitten ajattelin, en osannut yhdistää älykkyyttä viisauteen ja totuutta moraaliin. Juuri sitä on tietenkin yritettävä.

Palataan vielä kieltenopiskeluun. Kieliä opetetaan nykyään ala-asteelta lähtien kaikille ja kieltenopiskelulla on vahva asema kaikilla koulutusasteilla. En osaa sanoa tarkalleen, miten kieltenopiskelu tulisi järjestää. Mielessäni on kuitenkin kypsynyt ajatus, että kaikelle on aikansa. Kieltä tulisi opiskella silloin, kun siihen tuntee intohimoa. Silloin oppiminen on antoisaa, hyödyllistä ja hauskaa. Kun intohimoa ei ole, oppilasta on turha pakottaa. Ruotsin opettamisesta on keskusteltu paljon, mutta haluaisin nostaa tässä asiassa esille yhtä näkökulmaa: nykyisestä ruotsin opetuksesta on käytännössä enemmän haittaa kuin hyötyä. Suurin osa suomenkielisistä ei opi ruotsia edes säällisesti ja monelle tulee sen epätoivoisesta pänttäämisestä vain asenneongelma koko ruotsin kieltä kohtaan. En ehdota, että lopetetaan kaikki ruotsin kielen opettaminen. Mutta ruotsin opetus tulisi järjestää niin, että toisaalta apteekkarit ja poliisit osaisivat ruotsia tarpeiden mukaan, mutta että toisaalta opiskelijat myös oppisivat jotain.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Voittajien kirjoittama historia

Moralismi ja jälkiviisaus ovat turhia. On tiettyjä asioita, joista keskusteltaessa ne lyövät luonnostaan kättä. Lopputuloksena on vääristynyt kuva historiasta.

Tunnetun sanonnan mukaan voittajat kirjoittavat historian. Muistelmissa kirjoitetaan asioista, joita halutaan muistella. Niistä asioista, jotka jälkikäteen vaikuttavat kompromettoivilta, vaietaan tai niitä selitellään. Monet vallankaappaajat ovat tuhonneet edeltäjiensä muistomerkkejä ja heistä kertovia kirjoituksia. On sellaisiakin tapauksia, joissa voittajat voitettuaan kirjaimellisesti kirjoittavat historiankirjoitusta tuodakseen julki ja vahvistaakseen omaa tulkintaansa tapahtumista. Winston Churchill oli paitsi Britannian sodanaikainen pääministeri, myös historioitsija, joka kirjoitti maailmansodista ja sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1953.

Napoleonin lopullisesta häviöstä Waterloossa tuli tänä kesänä kuluneeksi tasan kaksisataa vuotta. Vuosina 1814–1815 voittajavallat istuivat ja tanssivat Wienin kongressissa, jossa julistettiin, että Napoleon ei hävinnyt ainoastaan siksi, että hän hävisi sotilaallisesti (mikä on totuus), vaan myös ja ennen kaikkea siksi, että ajatukset ja ideologia, joita hän edusti, olivat vääriä, huonoja ja epäonnistuneita. Meillä on näihin aikoihin tarpeeksi ajallista etäisyyttä, että osaamme ymmärtää Napoleoninkin puolta. Koska tiedämme, miten historia jatkoi kulkuaan, emme myöskään ajattele, kuten Wienissä kaksisataa vuotta sitten päätettiin, että demokratia ja tasa-arvo (joita Napoleonin katsottiin edustaneen) olisivat tuolloin pudonneet historian roskakoriin, jääneet taakse ja olleet huonoja ja pahoja.

Wienin kongressin ajatusta on mukailtu myöhemmin ja se tulee ihmiseltä varmasti luonnostaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen saksalaiset todettiin yksin syyllisiksi sotaan, mikä oli aika paksu väite jo muun muassa siksi, että konflikti alkoi Itävalta-Unkarin ja Serbian kärhämänä ja saksalaiset tulivat mukaan tilanteen jo kärjistyttyä. Kun Saksa lyötiin toisessa maailmansodassa, saksalaisten sotilasjohto ja sotarikolliset tuomittiin Nürnbergissä. Voittajat päättivät etukäteen, että heidän toimistaan vastaavia tutkimuksia ja tuomioita ei tehtäisi.

Usein, jopa asiallisissakin yhteyksissä, puhutaan ”natsi-Saksasta”. Professori Klinge joskus ihmetteli että miksi, koska eihän myöskään korosteta että ”kapitalisti-Yhdysvallat” tai ”kommunisti-Neuvostoliitto”. 1930-luvun Saksa on kuitenkin kätevä ideologisoida, koska natsismi on niin pahasti ryvettynyt aate, että pitäisi olla hullu, jos lähtisi sen puolesta puhumaan. Jälkiviisaina tiedämme, mitkä olivat natsismin huonot puolet ja missä se meni vikaan. Tiedämme myös, että se ei toiminut. Samaa asennetta on näkynyt myös Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen: sosialismi ei siis toiminut. Jälkiviisaina tiedämme hyvin natsismin ja kommunismin huonot puolet ja että ne eivät kestäneet ikuisesti. Demokratiasta ja ihmisoikeuksista meillä ei tällaista tietoa ole. Koska ne eivät ole hävinneet ja koska ne ovat vallitsevia ja voittavia aatteita, intuitio pettää meidät helposti ajattelemaan, että ne ovat siis ikuisia ja historian huipentuma. Tämä päätelmä ei kuitenkaan perustu mihinkään tosiasioihin. On erittäin todennäköistä, että yksikään yhteiskuntamuoto ei ole lopullinen tai kaikissa oloissa ja tilanteissa paras.

Viime viikon lauantaina Helsingin Sanomien ulkomaansivuilla oli juttu apartheid-ajan Etelä-Afrikasta. Tähän juttuun kätkeytyi sitä samaa jälkiviisasta moralismia, josta olen jo antanut esimerkkejä. Juttu on niin herkullinen, etten malta olla kommentoimatta sitä. Emmin kuitenkin pitkään, onko se järkevää. Kukapa haluaisi nykyään puolustaa apartheidia? Historiankirjoitus ei kuitenkaan saa ikinä hyväksyä asennetta, että jokin ideologia, valtio tai ryhmä oli paha. Tämä selittäisi kätevästi kauheudet, mutta historiantutkimuksen tarkoitus on ymmärtää eikä tuomita. Kunkin aikakauden ihmiset katsovat asioita omasta perspektiivistään ja omilla tiedoillaan (jotka ovat väistämättä vajavaisia). On älyllistä laiskuutta ajatella, että ikävät asiat johtuvat siitä, että joku paha ihminen on niistä pahuudessaan päättänyt. Historian kehityskuluille on löydettävissä monia perusteluita. Jotkut niistä saattavat nykyään vaikuttaa järjettömiltä, mutta se ei tarkoita, etteivätkö ne olisi aikanaan tuntuneet varteenotettavilta.

Sami Sillanpään kirjoittamassa jutussa kauhistellaan Etelä-Afrikan valtion kovia toimia ja ihaillaan apartheidin-vastaisten aktivistien ja toisinajattelijoiden idealismia. Jutussa harmitellaan sitä, kuinka sabotaaseja toteuttavat aktivistit joutuivat radikalisoitumaan ja ”lopulta” (kuin vääjäämättömästi) turvautumaan terrori-iskuihin. Valtio kiihdytti toimintaansa aktivisteja kohtaan. Nelson Mandela ja monta muuta pidätettiin. Kerrotaan kuinka hienoja puheita he pitivät, mutta joutuivat silti vankilaan, jossa he kärsivät tuomionsa sankarillisesti. Ihmettelen, kuinka moni valtio ei toimi, jos terroristit räjäyttelevät paikkoja ja ihmisiäkin alkaa kuolla. Mandelaahan ei tuomittu kuolemaan – olisiko hänet pitänyt jättää kokonaan tuomitsematta? Meillä on tarpeeksi etäisyyttä 1960-luvun Etelä-Afrikkaan, että on helppoa yksiselitteisesti tuomita apartheid-valtio, joka oli väärässä, ja antaa tunnustusta hyvää tarkoittaville aktivisteille. Voi kuitenkin kysyä, kuinka moni hyväksyisi nykypäivän Suomessa tehtävät terrori-iskut ja poliittiset murhat vaikka ne tehtäisiinkin hyvän asian puolesta. Kuinka moni olisi valmis sanomaan, että lähimmäisiämme satuttaneita ja tappaneita ei pitäisi tuomita? Kuinka moni sanoisi lähelle osuneen terrori-iskun jälkeen, että terroristit olivat oikeassa, valtio on väärässä ja se olisi syytäkin kumota vallankumouksella? Voiko mitään muuta odottaakaan kuin että valtio pitää yllä järjestystä, väkivaltamonopolia ja omia instituutioitaan?

Jutussa kerrotaan, että Etelä-Afrikassa vallitsi apartheid-politiikka, jonka ”perusteluina olivat valkoihoisten ylemmyys ja Jumalan tahto”. Tämän kummemmin apartheidin perusteluja ei pysähdytä miettimään. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että vallitseva järjestelmä on monelle itsestäänselvyys ja perusteluita ei kummemmin kaivata. On myös hivenen turhaa vaatia joltakin yhteiskuntajärjestykseltä aukottomia, rationaalisia perusteluita itselleen. Järjestelmältä vaaditaan tällöin jonkinlaista yleispätevyyttä ja vastaansanomatonta ylivoimaisuutta. Yhteiskunnassa pitää noudattaa hyvyyden, totuuden ja kauneuden periaatteita ja niitä pitää soveltaa tilannekohtaisesti. Riittävätkö nämä yhteiskuntamuodon perusteluiksi? Jos eivät, millainen on se tieteellisesti perusteltu paras yhteiskuntamuoto? Mitkä ovat demokratian ja ihmisoikeuksien lopulliset ja tieteelliset perustelut? Sellaisia ei ole eikä voi olla. Mikään yhteiskuntamuoto ei ole täydellinen eikä varsinkaan lopullinen.


 Disclaimer: En kannata natsismia, kommunismia, apartheidia enkä jakobiineja.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Suvaitsevaiset sarvikuonot

Zairenleveähuulisarvikuonoja oli 1960-luvun alussa noin 2 000 yksilöä. Nyt niitä on jäljellä enää viisi. Vain yksi niistä on uros ja naaraista kaksi elävät eläintarhoissa.

Ihmiset eivät voi tietää, miten eläimet tuntevat ympäristönsä, miten ne ajattelevat ja mitä kaikkea ne kommunikoivat keskenään. Päätin kirjoittaa novellin, joka tarjoaa mahdollisen selityksen näille mysteereille.



Olipa kerran suuri zairenleveähuulisarvikuonoyhdyskunta. Sarvikuonot olivat löytäneet hedelmälliset laitumet, niiden määrä lisääntyi ja ne elivät rauhallista elämää. Lopulta ne unohtivat, millaista oli nähdä nälkää, vaeltaa ruoan perässä ja tulla metsästetyiksi. Ne olivat aikoinaan kohdanneet sukupuuton uhkaa, mutta ne päivät olivat nyt takana päin. Zairenleveähuulisarvikuonoja oli paljon ja niillä oli hyvät oltavat. Niinpä ne unohtivat, että ruokaa ja elämän perusedellytyksiä ei ole äärettömästi. Ne ottivat hyvän elämänsä itsestäänselvyytenä.

Zairenleveähuulisarvikuonot olivat kuulleet, että muiden sarvikuonojen laidunalueille oli alkanut tulla ihmisiä. Ketkä metsästämään, ketkä kuvaamaan. Monet vain halusivat elää parempaa elämää: he rakensivat sarvikuonojen laitumille itselleen taloja. Zairenleveähuulisarvikuonot elivät syrjässä ja sivussa tästä. Yleinen mielipide oli, että asia ei oikein koskettanut heitä.

Eräänä vuonna ihmisiä alkoi tulla myös zairenleveähuulisarvikuonojen laitumille. Jotkut alkoivat miettiä, miten niihin tulisi suhtautua. Ihmiset olivat uusi asia. Jotkut pitivät niitä mahdollisena uhkana. Ihmiset rakensivat laitumelle pari taloa. Jotkut zairenleveähuulisarvikuonot alkoivat puhua näistä pahaa: ne vievät meidän laitumet! Mutta enemmistö näki, että ihmiset olivat vieneet aika pienen osan heidän laitumistaan. Laidunta ja ruokaahan piisasi, kyllä sitä muutamalle ihmisellekin riittäisi. Muutama zairenleveähuulisarvikuono oli ajatellut asiaa ja joutoajallaan kehitellyt ihmisistä yleispätevän teorian. Maa on kaikkien yhteistä, antaa ihmistenkin nauttia sen antimista. Ne kehottivat pahantahtoisia sarvikuonoja suvaitsemaan uusia tulokkaita.

Vuodet vierivät ja ihmisten määrä lisääntyi. Tuli huono vuosi ja toinen. Ruokaa ei enää ollutkaan äärettömästi – runsaasti kyllä, mutta sen käyttöä piti alkaa suunnittelemaan. Huomattiin, että jos tämä meno jatkuisi, jouduttaisiin vielä ongelmiin. Sarvikuonojen keskuudessa alettiin arvostella ihmisiä, jotka käyttivät yhä suuremman osan luonnonvaroista. Ihmisiä oli joka puolella maailmaa, mutta nämä olivat heidän maansa – zairenleveähuulisarvikuonoilla oli vain tämä syrjäinen kolkka! Teorioitaan pohtivat suvaitsevaiset sarvikuonot ihmettelivät tällaisia näkemyksiä. Heillä oli teoria, jonka mukaan erilaisuuden kohtaaminen opettaisi suvaitsevaiseksi. Miksi vihamielisyys ihmisiä kohtaan vain lisääntyi, vaikka niiden kanssa jouduttiin olemaan yhä enemmän tekemisissä?

Joukko sarvikuonoja, joilla oli nuivat asenteet ihmisten leviämiseen, alkoi kokoontua yhteen. Niiden keskuudessa puhuttiin, että ihmisten leviämistä oli rajoitettava. Yleisesti katsottiin, että kuvaamaan, kävelylle tai hedelmiä poimimaan tulleet olivat harmittomia ja ihan mukaviakin tulokkaita. Mutta sitten oli ihmisiä, jotka ampuivat sarvikuonoja laumoittain ja leikkasivat niiden sarvet. Tämä oli toki ääritapaus, mutta sellaisia oli sattunut jo useita kertoja. Ihmiset selvästi tekivät niin tarkoituksella ja he tekisivät sellaista vast'edeskin. Pohdittiin keinoja päästä eroon näistä vääränlaisista ihmisistä. Niitä yritettiin vältellä, mutta sitä pidettiin vain väliaikaisratkaisuna. Suosiota alkoivat saavuttaa ehdotukset, että kaadettaisiin puita ja siirrettäisiin kiviä esteiksi ihmisille. Ne voitaisiin siirtää syrjään mukavien ihmisten tullessa, mutta jos oli uhka, että ihmiset olisivat tappajia tai aikoisivat tuhota sarvikuonojen laitumia, niitä ei päästettäisi sarvikuonojen maahan.

Suvaitsevaiset sarvikuonot olivat suunniltaan näistä ajatuksista. Ne eivät sopineet heidän teorioihinsa ollenkaan! Kaikkien piti elää onnellisina yhdessä. Kaikkien pitäisi syödä yhteisten laitumien antimia ja halailla toisiaan. Ei voida erotella ”ihmisiä” ja ”sarvikuonoja”. Sellainen on loukkaavaa! Mitä edes on ”zairenleveähuulisarvikuono”? Miksei ihmisiäkin voisi kutsua sellaisiksi? Kaikki me olemme eläviä olentoja – yhtä arvokkaita! Miksemme me, maailman hyvinvoivat, voisi antaa muutamalle vähäosaisille hivenen apuamme? Meillä kyllä on varaa.

Nämä ryhmät kiistelivät siitä, kumpi oli oikeassa ja mitä tuli tehdä. Vuosi vuodelta ihmistilanne paheni. Eräänä päivänä nuiva sarvikuono nimeltä Immo lausui parille muulle sarvikuonolle lyhyen ja epämääräisen puheenvuoron. Immo sanoi, että hän ei pitänyt tavoiteltavana tilaa, jossa ihmiset ja zairenleveähuulisarvikuonot jakaisivat samat laitumet. Hän lopetti kommenttinsa toteamalla, että meidän zairenleveähuulisarvikuonojen on taisteltava yhteisen hyvämme puolesta. Sitten hän käveli pois. Eräs suvaitsevaisista sarvikuonoista sattui kuitenkin kuulemaan tämän puheenvuoron. Hän järkyttyi perin pohjin ja kertoi siitä ystävilleen. Sana levisi ja pian kaikki tiesivät Immon tokaisusta.

Immon muutamasta lauseesta nousi valtava kohu. Häntä syytettiin lajisorron kannattajaksi ja väkivaltaan yllyttäjäksi. Häntä vaadittiin karkotettavaksi laumasta. Ainakin hänen tulisi julkisesti nousta korkealle paikalle ja myöntää olleensa väärässä.

Silloin Tahvo, yksinäinen sarvikuono, katsoi hetkensä koittaneen. Se huusi vihaavansa suvaitsevaisia sarvikuonoja ja puski yhtä sarvellaan. Suvaitsevaiselle sarvikuonolle tuli vertavuotava haava. Tahvo otettiin kiinni, mutta tällöin oli suvaitsevaisten sarvikuonojen aika huomata tilaisuutensa tulleen. Ne alkoivat kovaan ääneen muistella nähneensä Tahvoa toisinaan samalla suunnalla laidunta kuin missä Immokin oli usein ollut. Ne pohtivat asiaa ja totesivat, että Tahvolla ja Immolla oli samanlaisia ajatuksia. Immon kannattaminen oli Tahvon kannattamista. Ne vaativat, että nuivien sarvikuonojen ryhmä erottaisi Immon ja että he sitten liittyisivät suvaitsevaisten sarvikuonojen ryhmään. Nuivat sarvikuonot eivät uskaltaneet sanoa mitään, sillä he eivät halunneet puolustaa väkivaltaa eivätkä he oikein tienneet, mistä oli kyse. Heidän johtajansa oli lomalla. Tämä oli lähtenyt pitkällä vaellukselle eikä voinut kommentoida asiaa suvaitsevaisille sarvikuonoille. Suvaitsevaiset sarvikuonot järkyttyivät. Tämä tarkoittaa, että kannatatte toisten sarvikuonojen satuttamista! He alkoivat kysyä kaikilta, kannattivatko nämä muiden sarvikuonojen satuttamista, sillä se oli nuivien sarvikuonojen linja.

Suvaitsevaiset sarvikuonot saivat lopulta enemmistön kannalleen. Kukapa väkivaltaa haluaisi? Niinpä ihmisten leviämiseen ei puututtu. Kyllähän heistä oli haittaa, mutta aina kun jotain tapahtui, suvaitsevaiset sarvikuonot muistuttivat Tahvosta ja Immosta ja totesivat, että muista sarvikuonoista oli yhtä paljon haittaa, luultavasti enemmänkin. Kukaan ei halunnut kylvää vihaa, joten asioiden annettiin olla. Mikä olisi vaihtoehto? Tahvon ja Immon tiekö? Se oli vihan ja väkivallan tie eikä johtanut mihinkään.

Ihmiset tappoivat sarvikuonoja, leikkasivat niiden sarvia ja rakensivat talojaan ja ottivat sarvikuonojen laitumia oman karjansa laitumiksi ja pelloikseen. Lopulta zairenleveähuulisarvikuonoja on nyt jäljellä viisi kappaletta. Maailmassa on enää yksi uroszairenlevehuulisarvikuono. Se ei ollut aikoinaan suvaitsevainen eikä myöskään nuiva sarvikuono. Se halusi vain elää rauhassa. Se ei lähtenyt mukaan suvaitsevaisten humputuksiin, mutta ei halunnut myöskään olla tekemisissä pelottavan vihan tien kanssa. Se oli vain yrittänyt elää elämäänsä. Ja nyt se todisti kaiken loppua: sukupuuttoa. Olisikohan pitänyt tehdä jotain asioille? Olisikohan pitänyt yrittää laittaa niitä esteitä ihmisten leviämiselle, niin kuin joku joskus ehdotti? No jaa, maailma muuttui ja nyt asiat kulkivat tähän suuntaan. Ainakaan minä en ollut vihainen ja väkivaltainen.



Sen pituinen se. Koska on vaikea kuvitella zairenleveähuulisarvikuonojen ryhmädynamiikkaa, olen tätä tarinaa varten kirjoittanut sarvikuonot käyttäytymään ja ajattelemaan ihmismäisesti. Voi olla, että ne ovat älykkäämpiä.