Zairenleveähuulisarvikuonoja
oli 1960-luvun alussa noin 2 000 yksilöä. Nyt niitä on jäljellä
enää viisi. Vain yksi niistä on uros ja naaraista kaksi elävät
eläintarhoissa.
Ihmiset
eivät voi tietää, miten eläimet tuntevat ympäristönsä, miten
ne ajattelevat ja mitä kaikkea ne kommunikoivat keskenään. Päätin
kirjoittaa novellin, joka tarjoaa mahdollisen selityksen näille
mysteereille.
Olipa
kerran suuri zairenleveähuulisarvikuonoyhdyskunta. Sarvikuonot
olivat löytäneet hedelmälliset laitumet, niiden määrä lisääntyi
ja ne elivät rauhallista elämää. Lopulta ne unohtivat, millaista
oli nähdä nälkää, vaeltaa ruoan perässä ja tulla
metsästetyiksi. Ne olivat aikoinaan kohdanneet sukupuuton uhkaa,
mutta ne päivät olivat nyt takana päin.
Zairenleveähuulisarvikuonoja oli paljon ja niillä oli hyvät
oltavat. Niinpä ne unohtivat, että ruokaa ja elämän
perusedellytyksiä ei ole äärettömästi. Ne ottivat hyvän
elämänsä itsestäänselvyytenä.
Zairenleveähuulisarvikuonot
olivat kuulleet, että muiden sarvikuonojen laidunalueille oli
alkanut tulla ihmisiä. Ketkä metsästämään, ketkä kuvaamaan.
Monet vain halusivat elää parempaa elämää: he rakensivat
sarvikuonojen laitumille itselleen taloja.
Zairenleveähuulisarvikuonot elivät syrjässä ja sivussa tästä.
Yleinen mielipide oli, että asia ei oikein koskettanut heitä.
Eräänä
vuonna ihmisiä alkoi tulla myös zairenleveähuulisarvikuonojen
laitumille. Jotkut alkoivat miettiä, miten niihin tulisi suhtautua.
Ihmiset olivat uusi asia. Jotkut pitivät niitä mahdollisena uhkana.
Ihmiset rakensivat laitumelle pari taloa. Jotkut
zairenleveähuulisarvikuonot alkoivat puhua näistä pahaa: ne vievät
meidän laitumet! Mutta enemmistö näki, että ihmiset olivat
vieneet aika pienen osan heidän laitumistaan. Laidunta ja ruokaahan
piisasi, kyllä sitä muutamalle ihmisellekin riittäisi. Muutama
zairenleveähuulisarvikuono oli ajatellut asiaa ja joutoajallaan
kehitellyt ihmisistä yleispätevän teorian. Maa on kaikkien
yhteistä, antaa ihmistenkin nauttia sen antimista. Ne kehottivat
pahantahtoisia sarvikuonoja suvaitsemaan uusia tulokkaita.
Vuodet
vierivät ja ihmisten määrä lisääntyi. Tuli huono vuosi ja
toinen. Ruokaa ei enää ollutkaan äärettömästi – runsaasti
kyllä, mutta sen käyttöä piti alkaa suunnittelemaan. Huomattiin,
että jos tämä meno jatkuisi, jouduttaisiin vielä ongelmiin.
Sarvikuonojen keskuudessa alettiin arvostella ihmisiä, jotka
käyttivät yhä suuremman osan luonnonvaroista. Ihmisiä oli joka
puolella maailmaa, mutta nämä olivat heidän maansa –
zairenleveähuulisarvikuonoilla oli vain tämä syrjäinen kolkka!
Teorioitaan pohtivat suvaitsevaiset sarvikuonot ihmettelivät
tällaisia näkemyksiä. Heillä oli teoria, jonka mukaan
erilaisuuden kohtaaminen opettaisi suvaitsevaiseksi. Miksi
vihamielisyys ihmisiä kohtaan vain lisääntyi, vaikka niiden kanssa
jouduttiin olemaan yhä enemmän tekemisissä?
Joukko
sarvikuonoja, joilla oli nuivat asenteet ihmisten leviämiseen, alkoi
kokoontua yhteen. Niiden keskuudessa puhuttiin, että ihmisten
leviämistä oli rajoitettava. Yleisesti katsottiin, että kuvaamaan,
kävelylle tai hedelmiä poimimaan tulleet olivat harmittomia ja ihan
mukaviakin tulokkaita. Mutta sitten oli ihmisiä, jotka ampuivat
sarvikuonoja laumoittain ja leikkasivat niiden sarvet. Tämä oli
toki ääritapaus, mutta sellaisia oli sattunut jo useita kertoja.
Ihmiset selvästi tekivät niin tarkoituksella ja he tekisivät
sellaista vast'edeskin. Pohdittiin keinoja päästä eroon näistä
vääränlaisista ihmisistä. Niitä yritettiin vältellä, mutta
sitä pidettiin vain väliaikaisratkaisuna. Suosiota alkoivat
saavuttaa ehdotukset, että kaadettaisiin puita ja siirrettäisiin
kiviä esteiksi ihmisille. Ne voitaisiin siirtää syrjään mukavien
ihmisten tullessa, mutta jos oli uhka, että ihmiset olisivat
tappajia tai aikoisivat tuhota sarvikuonojen laitumia, niitä ei
päästettäisi sarvikuonojen maahan.
Suvaitsevaiset
sarvikuonot olivat suunniltaan näistä ajatuksista. Ne eivät
sopineet heidän teorioihinsa ollenkaan! Kaikkien piti elää
onnellisina yhdessä. Kaikkien pitäisi syödä yhteisten laitumien
antimia ja halailla toisiaan. Ei voida erotella ”ihmisiä” ja
”sarvikuonoja”. Sellainen on loukkaavaa! Mitä edes on
”zairenleveähuulisarvikuono”? Miksei ihmisiäkin voisi kutsua
sellaisiksi? Kaikki me olemme eläviä olentoja – yhtä arvokkaita!
Miksemme me, maailman hyvinvoivat, voisi antaa muutamalle
vähäosaisille hivenen apuamme? Meillä kyllä on varaa.
Nämä
ryhmät kiistelivät siitä, kumpi oli oikeassa ja mitä tuli tehdä.
Vuosi vuodelta ihmistilanne paheni. Eräänä päivänä nuiva
sarvikuono nimeltä Immo lausui parille muulle sarvikuonolle lyhyen
ja epämääräisen puheenvuoron. Immo sanoi, että hän ei pitänyt
tavoiteltavana tilaa, jossa ihmiset ja zairenleveähuulisarvikuonot
jakaisivat samat laitumet. Hän lopetti kommenttinsa toteamalla, että
meidän zairenleveähuulisarvikuonojen on taisteltava yhteisen
hyvämme puolesta. Sitten hän käveli pois. Eräs suvaitsevaisista
sarvikuonoista sattui kuitenkin kuulemaan tämän puheenvuoron. Hän
järkyttyi perin pohjin ja kertoi siitä ystävilleen. Sana levisi ja
pian kaikki tiesivät Immon tokaisusta.
Immon
muutamasta lauseesta nousi valtava kohu. Häntä syytettiin
lajisorron kannattajaksi ja väkivaltaan yllyttäjäksi. Häntä
vaadittiin karkotettavaksi laumasta. Ainakin hänen tulisi julkisesti
nousta korkealle paikalle ja myöntää olleensa väärässä.
Silloin
Tahvo, yksinäinen sarvikuono, katsoi hetkensä koittaneen. Se huusi
vihaavansa suvaitsevaisia sarvikuonoja ja puski yhtä sarvellaan.
Suvaitsevaiselle sarvikuonolle tuli vertavuotava haava. Tahvo
otettiin kiinni, mutta tällöin oli suvaitsevaisten sarvikuonojen
aika huomata tilaisuutensa tulleen. Ne alkoivat kovaan ääneen
muistella nähneensä Tahvoa toisinaan samalla suunnalla laidunta
kuin missä Immokin oli usein ollut. Ne pohtivat asiaa ja totesivat,
että Tahvolla ja Immolla oli samanlaisia ajatuksia. Immon
kannattaminen oli Tahvon kannattamista. Ne vaativat, että nuivien
sarvikuonojen ryhmä erottaisi Immon ja että he sitten liittyisivät
suvaitsevaisten sarvikuonojen ryhmään. Nuivat sarvikuonot eivät
uskaltaneet sanoa mitään, sillä he eivät halunneet puolustaa
väkivaltaa eivätkä he oikein tienneet, mistä oli kyse. Heidän
johtajansa oli lomalla. Tämä oli lähtenyt pitkällä vaellukselle
eikä voinut kommentoida asiaa suvaitsevaisille sarvikuonoille.
Suvaitsevaiset sarvikuonot järkyttyivät. Tämä tarkoittaa, että
kannatatte toisten sarvikuonojen satuttamista! He alkoivat kysyä
kaikilta, kannattivatko nämä muiden sarvikuonojen satuttamista,
sillä se oli nuivien sarvikuonojen linja.
Suvaitsevaiset
sarvikuonot saivat lopulta enemmistön kannalleen. Kukapa väkivaltaa
haluaisi? Niinpä ihmisten leviämiseen ei puututtu. Kyllähän
heistä oli haittaa, mutta aina kun jotain tapahtui, suvaitsevaiset
sarvikuonot muistuttivat Tahvosta ja Immosta ja totesivat, että
muista sarvikuonoista oli yhtä paljon haittaa, luultavasti
enemmänkin. Kukaan ei halunnut kylvää vihaa, joten asioiden
annettiin olla. Mikä olisi vaihtoehto? Tahvon ja Immon tiekö? Se
oli vihan ja väkivallan tie eikä johtanut mihinkään.
Ihmiset
tappoivat sarvikuonoja, leikkasivat niiden sarvia ja rakensivat
talojaan ja ottivat sarvikuonojen laitumia oman karjansa laitumiksi
ja pelloikseen. Lopulta zairenleveähuulisarvikuonoja on nyt jäljellä
viisi kappaletta. Maailmassa on enää yksi
uroszairenlevehuulisarvikuono. Se ei ollut aikoinaan suvaitsevainen
eikä myöskään nuiva sarvikuono. Se halusi vain elää rauhassa.
Se ei lähtenyt mukaan suvaitsevaisten humputuksiin, mutta ei
halunnut myöskään olla tekemisissä pelottavan vihan tien kanssa.
Se oli vain yrittänyt elää elämäänsä. Ja nyt se todisti kaiken
loppua: sukupuuttoa. Olisikohan pitänyt tehdä jotain asioille?
Olisikohan pitänyt yrittää laittaa niitä esteitä ihmisten
leviämiselle, niin kuin joku joskus ehdotti? No jaa, maailma muuttui
ja nyt asiat kulkivat tähän suuntaan. Ainakaan minä en ollut
vihainen ja väkivaltainen.
Sen
pituinen se. Koska on vaikea kuvitella zairenleveähuulisarvikuonojen
ryhmädynamiikkaa, olen tätä tarinaa varten kirjoittanut
sarvikuonot käyttäytymään ja ajattelemaan ihmismäisesti. Voi
olla, että ne ovat älykkäämpiä.