torstai 27. kesäkuuta 2019

Puoluekokousasiaa 2019


Vuoden 2017 puoluekokouksen alla kirjoitin omista puoluekokousvalinnoistani ja näkemyksistäni puolueen tilasta kirjoituksessani ”Perussuomalaisten suunta. Pian on taas uusi puoluekokous, joten muutama sana valinnoista lienee jälleen paikallaan.

Kaksi vuotta sitten perussuomalaiset oli hallituksessa ja puolueen kannatus oli puolittunut. Heti edellisten puoluekokousvalintojen jälkeen puolue erotettiin hallituksesta, vaikka puolueella itsellään oli halua jatkaa. Uudet johtohenkilöt ja äkillinen paluu oppositioon palauttivat äänestäjien uskon perussuomalaisiin vaihtoehtona ja puolueen kannatus ehti eduskuntavaaleihin mennessä elpyä sille tasolle, mikä se oli kaksissa aiemmissakin vaaleissa.

Pystyäkseen toimimaan pitkäjänteisesti, puolueen tulisi nyt vakiinnuttaa paikkansa suomalaisella puoluekentällä ja valmistautua mahdolliseen tulevaan hallitusyhteistyöhön. Miten puolue toimisi hallituksessa, millä ehdoin se menisi sinne? Mistä asioista on välttämätöntä pitää kiinni ja miltä toimet näyttäisivät äänestäjien silmissä?

Mikäli säännönmukaiset aikataulut pitävät, seuraava vaalikoitos on kevään 2021 kuntavaalit. Pian alkavien puoluekokousvalintojen toimikaudet kestävät kesään 2021. Valittavien henkilöiden tulee siis luotsata puolue kuntavaaleihin. Lyhyellä tähtäimellä eduskuntavaalit ovat vaikutusvaltansa vuoksi tärkeimmät vaalit ja ne ovat perinteisesti olleet perussuomalaisten vahvin alue. Pidemmän päälle tarvitaan kuitenkin syvempää ja laajempaa vaikuttamista. Vanhoilla puolueilla on laaja ja vakiintunut organisaatio sekä tiettyjen yleisvaltakunnallisten ydinteemojen mukanaan tuoma peruskannattajakunta. Mikä on perussuomalaisten paikka Suomen poliittisella kentällä?

Oma näkemykseni on, että perussuomalaisten tehtävä on ottaa se paikka, joka keskustalla on tähän asti ollut. Perussuomalaisten kannatus on tullut useasta suunnasta, mutta yksi asia on selvää, ja se on, että perussuomalaisten suosion noustessa keskustan kannatus on laskenut. Keskustan kannattajakunta ja kenttä ovat suurelta osalta puoluejohtoa selvemmin arvokonservatiiveja, EU-vastaisia ja isänmaallisia. Keskusta on kuitenkin muun muassa talous- ja sosiaalipolitiikaltaan ja yleisilmeeltään, johon kuuluu alueellisuuden ja maahengen korostaminen, ollut monelle perussuomalaisia uskottavampi vaihtoehto. Tähän on iskettävä. Keskusta on korvattava kansallismielisellä vaihtoehdolla ja perussuomalaisten otettava keskustalta johtavan kuntapuolueen paikka. Tämä tavoite mielessäni aion äänestää sellaisia henkilöitä puolueen luottamustehtäviin, jotka edustavat monipuolisesti puolueen kristillissosiaaliselta pohjalta nousevia kansallismielisiä arvoja ja jotka kertovat näkemyksensä selväsanaisesti ja suoraan ilman saivartelua tai kikkailua.

Puheenjohtajisto

Puolueen puheenjohtajaksi ei ole ilmoittautunut haastavia ehdokkaita. Asian suhteen ei näytä olevan valintatilannetta. Jokaiseen varapuheenjohtajapaikkaan on sen sijaan ilmoittautunut hakijoita. Ohessa valintani niistä, jotka ovat etukäteen tehtäviin ilmoittaneet hakevansa. Äänestysten edetessä ihmisiä tulee ehdolle ilman ennakkoilmoittautumista, joten kattavaa äänestyssuunnitelmaa ei voi tehdä. Kaksi vuotta sitten tekemäni luonnehdinta ja vaatimus varapuheenjohtajaksi hakeville on paikallaan toistaa tässä sellaisenaan:

”Varapuheenjohtajien on palveltava ja tuettava puoluetta, puheenjohtajaa ja muita toimijoita, kun ne ovat oikealla polulla – ja uskallettava avata suunsa ja sanoa suorat sanat omilleenkin, kun on sen tarve. En halua varapuheenjohtajiksi jees-miehiä vaan sellaisia, joiden varapuheenjohtajuus tuo lisäarvoa.”

Edellä mainituin perustein kannatan Perussuomalaiset rp:n

– 1. varapuheenjohtajaksi Leena Merta

Leena Meri on eduskuntaryhmän puheenjohtajana jo edustanut puoluetta ja toiminut puoluehallituksessa. Hän on agraarishenkinen sosiaalikonservatiivi, joka on pitänyt esillä muun muassa maatalouden vaikeuksia ja sähkönsiirrolla rahastamista. Meri on itsenäinen, hyvässä mielessä jopa itsepäinen toimija, joka pitää omien puolta ja ajaa itsenäisyyden ja omavaraisuuden asiaa.

– 2. varapuheenjohtajaksi Mika Niikkoa

Mika Niikko on pitkäjänteinen kristilliskonservatiivinen kansakunnan sosiaalisen koheesion edistäjä niin käytännön kuin politiikan tasolla. Niikko on itsenäinen ja ahkera toimija, joka pitää päänsä. Hän tuo avoimesti esiin näkemyksensä eikä peräänny. Niikko on aktiivinen paikallistason toimija, joka sopii luotsaamaan puolueen kuntavaaleja kohti. Mieleeni on jäänyt myös Niikon haku kulttuuriministeriksi, tehtävä, joka oli pedattu Sampo Terholle, mutta johon Niikko olisi ollut pätevämpi.

– ja 3. varapuheenjohtajaksi Jari Ronkaista.

Jari Ronkainen edustaa monella tavalla perussuomalaisten syvää kenttää: hän on toiminut yrittäjänä ja kirvesmiehenä ja on erähenkinen maanpuolustusmies. Hän on pitänyt esillä monipuolisesti kaikkia puolueen kannalta keskeisiä teemoja, etenkin turvallisuuteen liittyviä asioita. Mainittakoon erikseen Ronkaisen mittava ja ansiokas kritiikki vakuutuslääkärijärjestelmää kohtaan ja yksittäisenä asiana hänen tekemänsä kirjallinen kysymys, kun kokkolalaisille lukiolaisille oli esitetty homoeroottisia elokuvia.

Puoluesihteeri

Puoluesihteerin paikka on tällä kertaa avoin ja siihen on tiedossa hurja määrä hakijoita. Puoluesihteeri on puoluetoimiston keskeinen hahmo, jolla pitää olla organisaatiokykyä ja taustalla luovuttamaton aatteen palo. Usealla ehdokkaalla on monia hyviä puolia eikä minulla ollut etukäteen ennakkosuosikkia. Huolellisen pohdinnan jälkeen olen kuitenkin päätynyt siihen, että tässä ajassa ja tähän tehtävään yksi henkilö on paras. Esitän Perussuomalaisten puoluesihteeriksi Tanja Vahvelaista.

Tanja Vahvelainen on kenttäaktiivi, joka tuntee puolueen vahvuudet ja heikkoudet. Hänellä on koulutuksellista ja ammatillista pätevyyttä markkinoinnista ja henkilöstöjohtamisesta. Hän ei juokse rasismipallon perässä vaan osaa suunnata voimavaransa rakentavasti. Vahvelainen on kuunteleva ja asioita aikaan ja eteenpäin saava nationalisti.

Puoluevaltuusto

Puoluevaltuuston vaali on taas sunnuntai-iltapäivänä, useamman keskustelukohdan jälkeen. Ehdokkuuksista puoluevaltuustoon ei ole tiedotettu kummempia, toisin sanoen, vaali järjestettäneen tuttuun tapaan listavaalina, jossa nimet on sumplittu etukäteen eikä valintoihin käytännössä voi enää kokouksessa vaikuttaa vaikka se käsittelylistalla onkin. Puolueen sääntöjen mukaan puoluevaltuusto pitäisi kuitenkin valita vaalina, jossa äänestetään yhtä ehdokasta. Nykyinen vakiintunut tapa on siis sääntöjen vastainen. Vähimmäisvaatimuksena voitaneen pitää, että puolue noudattaa sääntöjään ja puoluevaltuusto päädytään valitsemaan kuten se kuuluisi valita. Toivottavasti asiaa jaksetaan pitää puoluekokouksessa esillä, vaikka se onkin omalla tavallaan kiuasallinen ja asia olisi helpointa ohittaa. Kyseessä on puolueen etu paitsi siten, että jäsenet pääsisivät äänestämään haluamansa puoluevaltuuston, myös sitä kautta, että säännönvastaisesti järjestetty puoluekokous voidaan riitauttaa. Kenties yksi puoluekokous riittäisi tälle puolueelle tänä vuonna.

Muuta

Pitäisin toivottavana, että puolueessa kehittyisi vastaavanlaiset aloitejärjestelmät kuin muissa puolueissa. Perussuomalaisissa on käytössä suora jäsenäänestys, mikä osallistaa jäseniä eniten. Samaan aikaan puoluekokouksissa tehdään vain henkilövalintoja. Äänestykset ja kamppailut käydään ihmisistä, ei asioista. Tämä etäännyttää jäsenistöä ja itse puoluekokoustapahtumaa poliittisesta substanssista. Nykyinen järjestelmä myös ohjaa puoluetta lyhytjänteisempään ja epärakentavampaan suuntaan.


Perussuomalaistenpuoluekokous on Tampereella lauantaina ja sunnuntaina 29.–30. kesäkuuta 2019.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Jumala kanssamme

Viime vuosina suomalaiset ovat heränneet, vaikkakin ehkä vain pikkuhiljaa, siihen tosiasiaan, että Euroopan yli hyökyvä siirtolaisaalto koskettaa meitäkin ja on meille vakava uhka. Suuri yleisö on nähnyt maahanmuuton erillisenä asiana, poliittisena kysymyksenä muiden joukossa. Moni on huomauttanut, että väestömme vaihtuminen on mitä merkittävin ilmiö eikä sitä voi tarkastella erillisenä kysymyksenä vaan se vaikuttaa kaikkien muiden poliittisten kysymysten käsittelyyn ja luo niille pohjan. Meidän on käsiteltävä väestönvaihdosta, jos haluamme säilyttää sen Suomen, jonka tunnemme, jos haluamme että kansa nimeltä suomalaiset on olemassa tulevaisuudessakin ja jos haluamme, että se hallitsee omaa kansallisvaltiotaan – ja jos haluamme, että tämä kansallisvaltiomme pystyy käsittelemään ylipäätään mitään poliittisia kysymyksiä.
 
Maamme demografia on muuttumassa ja tällä on valtava vaikutus Suomen tulevaisuuteen. Mikä pistää miettimään: miten pärjäsimme kaikki nämä vuodet? Missä menimme harhaan? Mitä enemmän asiaa miettii, sitä epätodennäköisemmältä vaikuttaa, että vain satuimme tekemään pari virhettä maahanmuuttolaeissamme ja -käytännöissämme, ja ryskis, maahanmuutto-ongelma ilmaantui. Jos asia olisi niin, tilanteemme olisi helposti korjattavissa. Mutta se ei vaikuta kovin helpolta. Emme ole onnistuneet saamaan aikaan muutosta ja pysäyttämään suomalaisten osuuden laskua maamme väestöstä. Mikään muukaan Euroopan maa – tai Yhdysvallat – ei ole onnistunut väestönvaihdoksen pysäyttämisessä.

Tämä johtuu siitä, että olemme muuttuneet. Emme ole enää sama, joka olimme, kun kestimme vuosisatojen halki. Suomi on perinteisesti ollut poikkeuksellisen homogeeninen maa ja olemme tunnistaneet sisä- ja ulkoryhmämme. Nykyaikana yksilö on unohtanut juurensa ja perintönsä. Tämä on pitkään jatkuneen modernisaation lopputulosta. Olemme unohtaneet keitä olemme, koska olemme unohtaneet, mikä on luonnollista ja kuinka maailma toimii. Ja ennen kaikkea: olemme unohtaneet Jumalan. Olemme unohtaneet, että on jotain suurempaa. Että emme elä itsellemme vaan olemme osa suurempaa tarinaa. Suomi on selviytynyt nälänhädästä, taudeista ja sodista perivihollistamme Venäjää, paljon itseämme isompaa maata, vastaan. Ja nyt, kun järjestäytymätöntä ylijäämäväestöä vain kävelee maahamme ja kutsuu sitä oikeudekseen, huomaamme olevamme kyvyttömiä puolustautumaan. Mitä edellisillä sukupolvilla oli, mitä meillä ei ole?

Heillä oli paljon vähemmän aineellista hyvinvointia. Yleisesti ottaen monella heistä oli saatavillaan paljon vähemmän tietoa maailmasta kuin nykyajan ihmisillä. Mutta heillä oli jotain, mikä takasi heidän jatkuvuutensa kansana, aina tähän päivään asti. Heillä oli Jumala kanssaan. Kuten sanoin, suomalainen yhteiskunta on pitkään ollut etnisesti homogeeninen. Olemme pitkään olleet myös uskonnollisesti homogeeninen maa. Nämä liittyvät toisiinsa. Valtionkirkkojärjestelmä on ollut Pohjoismaissa vahva. Viimeisen 500 vuoden ajan kansamme olemassaolon on turvannut luterilainen kirkko. Se on antanut yhteiskunnallemme ja elämäntavoillemme syvän ja lujan perustan. Maamme ei altistunut häviämisen uhalle silloin, kun aloimme vastaanottamaan turvapaikkahakemuksia, vaan silloin, kun valtio alkoi 1860-luvulta lähtien soveltaa kansalaisiinsa uskonvapauden periaatetta. Tämä voidaan nähdä mietona ja rauhallisena versiona Ranskan vallankumouksesta – kyse ei ollut äkillisestä eikä väkivaltaisesta kehityksestä, mutta se johti lopulta samaan lopputulokseen. Kansakuntamme perusta kyseenalaistettiin ja otimme askeleen kaltevalle pinnalle, jota olemme siitä lähtien luisuneet alemmas. Vuosisatojen ajan Euroopan kristityt kansat onnistuivat vastustamaan turkkilaisten hyökkäyksiä. 1900-luvun myötä koitti sekulaari ja rationaalinen nykyaika – ja Euroopan kuolema. Emme nimittäin selviydy, jos emme turvaudu Jumalaan. Nykyinen yhteiskuntamme, lakimme, ihmisoikeutemme ja kaikki vastaavat, näennäisesti niin vahvat ja tärkeät, ovat ihmisten kirjoittamia. Ne ovat järkeilyn tulosta, ja kun seuraava polvi järkeilee toisin, ne voidaan muuttaa ja ne muutetaan. Jos aiomme selviytyä, tarvitsemme ikuisen ja jumalallisen perustan. Tarvitsemme Jumalaa kanssamme.

Tarvitsemme kristillistä integralistista järjestelmää, joka suojelee sekä kansaamme että sielujamme. Jotkut saattavat ajatella, että tämä on jotakin, johon emme voi palata. En ole koskaan välittänyt, jos minua on kutsuttu ”taantumukselliseksi”, mutta tarkalleen ottaen käyttäisin itse itsestäni sanaa ”traditionalisti”. En sano, että meidän tulisi palata siihen, mitä meillä kerran oli, mutta sanon, että emme voi koskaan unohtaa juuriamme emmekä ikinä päästää niistä irti. Länsimaiseen kulttuuriin on aina kuulunut ajatus kultakaudesta. Jo muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten ajoista eurooppalaiset ovat pyrkineet palauttamaan kultakauden. Palauttamisen lähtökohta on kuitenkin nykyajassa. On tullut taas aika miettiä, mikä menneisyydessämme oli hyvää, mitä siitä on jäljellä ja kuinka voisimme palata käytäntöihin, jotka takasivat jatkuvuuden ja vakauden. Tavoitteena ei ole pysäyttää ajan kulkua tai kelata sitä taaksepäin vaan jatkaa kansamme historiaa. Meillä on paljon opittavaa edeltäviltä polvilta.
 
Sanoin 612-soihtukulkueessa pitämässäni puheessa viime itsenäisyyspäivänä, että nykyihminen on vieraantunut luonnosta ja että osana samaa kehitystä yksilö on erotettu kansastaan. Viittasin Ranskan vallankumoukseen, jonka myötä löi läpi ja tuli lopulta vallitsevaksi ajatus, että syntyperällä ei olisi merkitystä. Jatkan tästä.

Yhteiskunnallinen kehitys on Suomessa ollut varsin maltillista eivätkä vallankumoukset ole täällä onnistuneet. Sata vuotta sitten bolševistisen Venäjän kanssa liittoutuneet punaiset yrittivät sellaista, mutta valkoiset, keisarillisen Saksan avustuksella, kukistivat kumouksen. Sodan jälkimainingeissa valkoiset pyrkivät palauttamaan maahamme sen perinteisen yhteiskuntamuodon, monarkian. Maailmanhistorian melskeissä tämä valitettavasti epäonnistui, vaikka ”kansamme verissä” oli yhä ”välitön monarkinen vaisto”, kuten Volter Kilpi asian ilmaisi. Suomesta tuli tasavalta ja tämä modernisaatiolle, rautateille, vapaakaupalle ja demokratialle jo aiemmin ovensa avannut maa jatkui lipumista valitsemallaan linjalla muun Euroopan vanavedessä. 1960-luvulla suomalaisen yhteiskunnan hitaasti ja pitkään jatkunut nakertaminen otti lopulta vallan. 1960-luvun uusi aika ei olisi kuitenkaan ollut mahdollista ilman 1860-luvun pohjatyötä.

1860-luvun uudistuksiin kuului nykymuotoisen, kirkosta erillisen kunnallishallinnon perustaminen ja kirkkolain uudistus. Siihen asti paikallishallinnon perusyksikkö oli ollut seurakunta, jota johti kirkkoherra. Nyt seurakunnista erotettiin kunnat, joita johtivat maalliset luottamusmiehet. Kesti vuosikymmeniä, että muutos tapahtui kokonaisuudessaan. Sosiaali- ja terveyspalvelut sekä koulutus saatiin rationalisoitua. Ne eivät enää perustuneet laupeudentyöhön, moraaliin ja ihmisen pitämiseen lähellä Kristusta. Paikallishallinto oli suurimmalle osalle ihmisistä se hallinnon osa, jonka kanssa oltiin tekemisissä, joten tavallisen ihmisen näkökulmasta kunnallishallintoa edeltävää Suomea voi pitää jopa teokraattisena, olihan se kirjaimellisesti pappisvaltaa. 1860-luvulla säädettiin myös kirkkoa itsenäisempään asemaan vienyt kirkkolaki, jonka taustalla oli liberaali ajatus, että kirkkonsa voisi valita. Tällä vuosikymmenellä luotiin siis pohja valtionkirkkojärjestelmän murenemiselle, vaikka sen taustaa voi hakea jo kauempaakin, kuten siitä mielenkiintoisesta asetelmasta, kun luterilaisen maan johtoon tuli ortodoksinen keisari. Valtion ja kirkon alkanut ero johti siihen, ettei ollut enää perusteita olla sallimatta eriuskoisuutta. Aluksi sallittiin metodismi ja baptismi ja itsenäistymisen ja tasavallan myötä jopa muut uskonnot kuin kristinusko ja täysin uskontokuntien ulkopuolella oleminen. Totuus ei enää johdattanut Suomea.

Nämä muutokset saattavat tuntua pieniltä ja nykyisen väestönvaihdoksen kannalta irrelevanteilta. Uskonvapaus loi kuitenkin kaltevan pinnan, sillä luterilaisella kirkolla oli olennainen rooli Suomen pitämisessä yhtenä. Tämä aluksi vain periaatteellinen muutos loi alun prosessille, jonka loogisena lopputuloksena oli sekularisaatio. Uskonvapauden ajatuksen periaatteellinen hyväksyminen tarkoitti myös sen hyväksymistä, että yhteiskuntamme perusta olisi vaihdettavissa ja luterilainen kirkko, suomalaisen kansan yhtenäisyyden keskeinen tekijä ja symboli, ei ollut ainoa oikea vaihtoehto kansallemme.

Oliko uskonvapautta edeltävä Suomi sitten kansallismieliseltä kannalta parempi kuin sitä seurannut Suomi? Emme voi saada vanhaa Suomea takaisin, mutta voimme aiemmin mainitsemani kultakausiajattelun hengessä elvyttää ja jatkaa sen toimivia ja terveitä periaatteita. Suomen homogeenisuutta pidettiin yllä pitämällä muukalaiset kansakunnan ulkopuolella ja suhtautumalla heihin torjuen. Läheisten kansojen yksilöiden muutto sallittiin, mutta siitä huolimatta, että kaikki muukalaisryhmät aiempina vuosisatoina olivat kooltaan varsin marginaalisia, heihin suhtauduttiin selvästi kielteisemmin, mitä kaukaisempia nämä ryhmät olivat. 

Klassinen esimerkki hivenen kaukaisemmasta muukalaisryhmästä – ja perinteinen tarina ”kotoutumisen” todellisuudesta – ovat romanit. He muuttivat keskuuteemme jo 1500-luvulla. Kukaan ei oikein halunnut heitä ympärilleen ja heitä häädettiin kuolemantuomion uhalla. Heitä karkotetiin ja pyrittiin karkottamaan suuntaan jos toiseenkin – hyvässä isänmaallisessa hengessä ruotsalaiset olisivat halunneet, että romanit oltaisiin toimitettu Suomeen, kun taas Suomen puolella suosittiin päinvastaista ratkaisua. Laki olisi sallinut romanien tappamisen ja karkotuksen ilman oikeudenkäyntejä, mutta julmana pidetty, tosiasiallisesti huolellinen ja hellämielinen 1500- ja 1600- lukujen Ruotsin oikeuslaitos ei tähän ryhtynyt. Heidät kuitenkin pidettiin monella tavalla paikallisten sisäryhmien ulkopuolella: kirkko sulki heidät keskuudestaan ja kruunun edustajilla oli oikeus ottaa heitä kiinni ja sulkea työlaitokseen. Tämäkään ei toteutunut täydessä ankaruudessa, vaan sikäli kun heitä otettiin kiinni, ei välttämättä ollut työlaitospaikkaa, johon heidät sijoittaa, joten suomalaisruotsalaisen oikeudenkäytön perinteen mukaisesti nimellisesti tiukkaa lakia ei toimeenpantu läheskään niin ankarana kuin millainen se lakikirjasta luettuna vaikutti olevan. Olennaista kuitenkin on, että kun tänne saapui ulkopuolelta ihmisryhmä, joka ei ollut sidottu maahan, yhteiskunta suhtautui heihin järjestelmällisesti torjuen. 

Vuosisadan vaihteessa vaikuttanut monarkisti ja poliittinen ideologi Charles Maurras erotteli yhtenäisestä ranskalaisesta kansasta erillisen ”sisäisten muukalaisten” ryhmän, johon kuuluivat juutalaiset, hugenotit, vapaamuurarit ja metoikit eli määrittelemättömät muukalaiset. Näihin tuli suhtautua toisin kuin varsinaiseen kansakuntaan, ne olivat sen ulkopuolella ja niillä ei tullut olla samoja oikeuksia. Uskonnolliselta pohjalta Suomeenkaan ei pitkään haluttu juutalaisia ollenkaan. Valtiossa, joka perustui kristinuskoon, oli ylitsepääsemätön ongelma ottaa yhteiskunnan jäseniksi ihmisryhmä, jonka keskeisessä teoksessa, Talmudissa, kerrotaan muun muassa, että Jeesus on helvetissä, jossa häntä keitetään ulosteessa. Heimoajatteluun perustuva etnis-uskonnollinen ryhmä ei mitenkään sopinut osaksi kristillistä kansakuntaa, vaikka asia ymmärrettiinkin tuolloin enemmän uskonnolliselta kuin etniseltä kannalta. Tästä juontaa juutalaisten pitkä perinne tietyissä yhteyksissä esiintyä kantaväestön edustajana, mutta omat piirteensä visusti säilyttäen ja oman sisäryhmänsä tunnistaen. Uskonnon vaihtaminen ei ancien régimen Euroopassakaan tehnyt juutalaisesta kantaväestön edustajaa noin vain, vaan heihin suhtauduttiin epäillen. Kristillisen uskon teeskentely oli vakava petos. Käännynnäisjuutalaisten todellista lojaaliutta epäiltiin usein, eikä lainkaan perusteetta. 1860-luvun jälkeen alkanut suomalainen debatti juutalaiskysymyksestä sai päätöksensä vasta Suomen itsenäistyessä, jolloin maastamme tuli Euroopan viimeisiä, jossa juutalaisille annettiin kansalaisoikeudet.

Kristillisessä monarkiassa jokaisella säädyllä oli oma tehtävänsä. Kaikilla oli omat oikeutensa ja velvollisuutensa. Miesten ja naisten ei ennen vanhaan katsottu olevan ”tasa-arvoisia” vaan sukupuolilla oli kummallakin omat roolinsa, jotka täydensivät toisiaan. Ihmisten välillä vallitsi luonnollinen epätasa-arvo, jossa jokaisella oli oma paikkansa. 

Siinä missä modernin maailman yhteiskuntaluokat, puolueet ja keinotekoisesti vierekkäin oleskelemaan tuodut kansat asettavat yhteiskunnan jäsenet vastakkain ja hyökkäämään toisiaan vastaan, stabiili ja sulkeutunut sääty-yhteiskunta ei ruoki tällaista ihmisen alhaista piirrettä vaan antaa jokaiselle paikan ja jokaisen elämälle tarkoituksen. Kaiken sääntelyn itsetarkoituksellinen vapauttaminen on koitunut turmioksi. Ihminen haluaa ihmisen kokoisen maailman, jossa hänellä on oma tehtävänsä. Täydellisen vapaa ihminen on täydellisen turha ihminen, jonka elämällä ei ole mitään tarkoitusta. Käsitykseni arvokkaasta elämästä on sellainen, jossa ihminen on sidottu perheeseensä, sukuunsa ja maahansa. Kristillisessä monarkiassa näin oli. Tilalle on tullut jotain tehokkaampaa, tuottavampaa ja ”tasa-arvoisempaa”. Monarkkisen valtiojärjestelmän perusta oli parempi, terveempi – luonnollisempi. Monarkian oveluus on, että se institutionalisoi syntyperän merkityksen. Jos kaadamme monarkian ja sääty-yhteiskunnan sillä perusteella, että kuka tahansa voi syntyperästä huolimatta olla mitä tahansa, miten sitten määrittelemme kansan? Jos monarkki, jonka asema perustuu syntyperään, on vaihdettavissa minkäsyntyiseen tahansa, miksei väestökin?

Rotu ja etnisyys ovat aina tietenkin luoneet pohjan sille, millainen maa Suomi on. Uskonto on ollut paitsi tätä perustaa varjeleva voima, myös kansakunnan henki ja sielu. Kansan olemassaolo vaatii ruumista – tämä on kansan rodullinen puoli. Mutta elääkseen kansa tarvitsee henkisiä arvoja. Uskontoa. Kansallista kirkkoa.

Länsimaiden rappiotilassa ja väestönvaihdossa ei ole kyse vain tietyistä maahantulomääräyksistä. Teknisten seikkojen, kuten maahanmuuttopolitiikan, on toki oltava kunnossa, mutta se, että olemme ylipäätään päätyneet tällaiseen tilanteeseen, johtuu nykyisen yhteiskuntajärjestyksemme perustavanlaatuisista vääristä arvoista ja opeista. Meidän on muutettava myös ne, jos haluamme pysyvän ratkaisun kansamme olemassaolon turvaamiseen. Pelastaaksemme kansanruumiin meidän on pelastettava myös kansan sielu.

Pidin tämän puheen Awakening-konferenssissa Helsingissä 8. huhtikuuta 2018. Verkkolehti Sarastus julkaisi kirjoituksen.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Puhe Hyvinkään vapautuksen satavuotispäivänä

Tänään, 21. huhtikuuta, olemme kokoontuneet tänne saksalaisten sotilaiden haudalle muistamaan sata vuotta sitten tapahtunutta Hyvinkään vapauttamista. Hyvinkää ja Suomi ovat kumpikin hiljattain juhlineet satavuotispäiviään. Vuonna 1917 Hyvinkäästä päätettiin tehdä itsenäinen kunta ja Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi. Itsenäisyyttä ei kuitenkaan saa vain sanoin ja julistuksin vaan se on myös lunastettava teoin. Hyvinkään kunnallishallinto alkoi toimimaan vuonna 1918 ja Suomi vapautui Venäjän vallasta vuoden 1918 aikana.

Vaikka Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden nimellisesti, se pyrki kuitenkin pitämään maamme kontrollissaan ja varusti itselleen uskollisia joukkoja alueella. Vuoden 1918 alkupuolella punaiset ottivat hallintaansa monia alueita Suomesta, mukaan lukien Hyvinkään. Punaisten vallan alla Hyvinkää joutui kärsimään murhista, ryöstömurhista, mielivallasta ja muusta terrorista.

Huhtikuun 20.:na päivänä saksalaiset joukot lähestyivät Hyvinkäätä ja vapauttivat Nukarin kylän Nurmijärvellä, Jokelan kylän Tuusulassa sekä Palopuron kylän eteläisellä Hyvinkäällä. Sotatoimet alkoivat Hyvinkäänkylässä, viiden kilometrin päässä asemanseudusta. Hyvinkäänkylässä käytiin koko yön taisteluita Vantaanjoen laaksossa, kunnes huhtikuun 21:n päivän aamuna saksalaiset onnistuivat ylittämään joen niin, että he pääsivät etenemään kohti punaisten selustaa. Samanaikaisesti saksalaisia tuli Hyvinkään asemaa kohti Ridasjärven suunnasta ja taajama joutui motitetuksi. Punaiset aloittivat perääntymisen ja pakenivat niin metsiin kuin junalla Venäjää kohti.

Hyvinkää oli näin vapautettu ja saatettu laillisen järjestyksen piiriin. Paikkakunnalla aloitettiin kurinpitotoimet rikoksiin syyllistyneitä kohtaan. Lauri Karan lentävä osasto erityisesti oli terrorisoinut koko Uuttamaata ja useita osaston jäseniä saatettiin nyt oikeuden eteen. Omavaltaisesti toiminut, Suomen historian pahamaineisimpiin murhaajiin kuulunut Kara itse pääsi kuitenkin pakenemaan. Hän kaatui puna-armeijan riveissä Venäjän puolella vuonna 1919. Hyvinkään vapautuksessa kaatuneet saksalaiset sotilaat haudattiin rautatieaseman puistoon ja haudalle pystytettiin muistomerkki vuonna 1921.

Itsenäisen Suomen puolesta taistelleita oli Vapaussodassa vastassa venäläiset, joiden voitto olisi voinut olla kohtalokas, sillä tiedämmehän, miten venäläiset ovat kohdelleet monia hallitsemiaan kansoja. Sodan vastapuolena olivat myös venäläisten tukijat, joita ohjasi ideologia, jonka keskiössä ei ole orgaaniset yhteisöt – perhe, suku ja kansa – vaan rakenteet ja luokat, luonnollisia yhteisöjä hajottavat tekijät.

Vapaussodan ansiosta Suomen kohtalo oli suomalaisten omissa käsissä vuosikymmenten ajan – se ei pelastanut meitä vaikeuksilta, mutta Suomi oli omamme, juuri niin huono tai niin hyvä kuin minkä me itse siitä teimme.

Pohjoismaat ovat pitkään olleet poikkeuksellisen yhtenäisiä – etnisesti, kielellisesti ja kulttuurillisesti. Monen tärkeän asian arvon ymmärtää vasta, kun se on uhattuna tai sen menettää. Ilman Vapaussodan veriuhria Suomi ei olisi säilynyt näin suomalaisena näin pitkään. Vaikka suomalaisten osuus maamme väestöstä laskeekin, meitä on kuitenkin – laskentatavasta hieman riippuen – noin 95 prosenttia maamme väestöstä. Esimerkiksi eteläinen veljeskansamme virolaiset ovat vain 70 prosenttia oman maansa väestöstä. Venäjän vallan aika ei kohdellut heitä hyvin. Meidän asiamme voisivat siis olla huonomminkin.

Tasan sata vuotta sitten nämä 15 tähän haudattua saksalaista sotilasta kaatuivat Suomen kansan vapauden puolesta. Olemme tulleet kunnioittamaan heidän muistoaan, heidän veriuhriaan ja kaikkea kaunista, jonka puolesta he taistelivat.

Oi nouse, Suomi, nosta korkealle
Pääs seppelöimä suurten muistojen.
Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle,
Sa että karkoitit orjuuden
Ja ettet taipunut sa sorron alle.
On aamus alkanut, synnyinmaa.


Pidin tämän puheen Suomen Sisun järjestämässä Hyvinkään vapautuksen satavuotispäivän tilaisuudessa 21.4.2018. Puhe on julkaistu myös Suomen Sisun verkkosivuilla.


Kiitos Roger Kulmalalle kuvien ottamisesta!

torstai 8. maaliskuuta 2018

Populismista ja nationalismista


Italiassa oli sunnuntaina parlamenttivaalit, joissa mikään vaalikoalitio ei saanut enemmistöä parlamenttiin. Kansallismieliset puolueet nousivat vaaleissa: Lega yli nelinkertaisti kannatuksensa reilu 17 prosenttiin ja samaan koalitioon kuulunut kansalliskonservatiivinen Fratelli d’Italia yli kaksinkertaisti pienen kannatuksensa reilu neljään prosenttiin. Jos jätetään laskematta parlamentin ulkopuolelle jäävät sirpalepuolueet, kansallismieliset saivat siis vaaleissa vajaa 22 prosentin kannatuksen. Vertailun vuoksi Alternative für Deutschland sai 12,6 % kannatuksen viime syksyn liittopäivävaaleissa Saksassa ja Suomessa perussuomalaisten kannatus vuoden 2011 ”jytkyvaaleissa” oli 19 prosenttia.

Legaa, AfD:tä ja perussuomalaisia ollaan kaikkia kuvattu paitsi kansallismielisiksi, myös populistisiksi. Muun muassa Saksan vaalien yhteydessä oli keskustelua siitä, onko AfD "maltillisen maahanmuuttokriittinen" vai onko sen ytimessä radikaalisti toisenlaisen maan luominen. Tällaisia pohdintoja ei tietenkään voi tehdä mustavalkoisesti vaan puolueissa on kummankinlaisia toimijoita. Monet Euroopan kansallismieliset puolueet ovat populistisia siinä mielessä, että niissä on ideologisen spektrin eri laidoilta monenlaista ajattelua. Nykypäivän Euroopan nationalistiset populistipuolueet ovat keskittyneet maahanmuuton ja EU:n välittömiin uhkiin, mutta niillä ei luonteidensa vuoksi ole välttämättä koherenttia poliittista kokonaisnäkemystä. Populistipuolueilla esimerkiksi talousnäkemykset saattavat olla häilyviä. Poliittiset kommentaattorit ja kaiken maailman fasismintutkijat yrittävät usein paljastaa, että populistipuolue on ytimeltään ideologisen nationalistinen. Eteeni tuli uutinen, jonka pohjalta voi miettiä populismin ja ideologisen nationalismin suhdetta.

Kymmenen miljoonan asukkaan Lombardia on Italian suurin hallintoalue. Se sijaitsee Pohjois-Italiassa ja sen pääkaupunki on Milano. Alueen oman presidentinvaalin yhteydessä käytiin mielenkiintoista keskustelua. Samoin kuin AfD:n yhteydessä väitettiin, että puolueessa oli kova linja tai että se oli ytimeltään kova ja piti yllä maltillisempaa "naamiota", Lombardian presidentinvaalin alla sattui kohu, jonka jotkut ajattelivat, että antoi vilkaisun Legan "naamion" alle. Legan presidenttiehdokas Attilio Fontana pyrki eräässä tilaisuudessa perustelemaan, miksi maahanmuuttoa on rajoitettava. Hänen perustelunsa oli:

"Emme voi ottaa enempää, koska jos otamme, emme ole enää me, sosiaalinen ja etninen todellisuutemme muuttuu. Heitä on paljon enemmän kuin meitä ja he haluavat pitää valloittamastaan reviiristään kiinni paljon määrätietoisemmin kuin me omastamme.

Meidän on päätettävä, tulisiko etnisyytemme, valkoisen rotumme, yhteisömme, jatkaa olemassaoloaan vai tulisiko niiden antaa pyyhkiytyä pois."

Fontanaa vastaan alkoi fasisti-rasisti -syytösten ryöppy ja hän kuvaili myöhemmin "valkoisesta rodusta" puhumista lipsahdukseksi. Legan virallinen vaatimus, jota Fontanakin lausunnollaankin pyrki perustelemaan, on laittomasti maassaolevien poistaminen maasta, mikä ei ole vielä sinällään kovin radikaali vaatimus vaan määritelmällisesti täysin nykyisen lain hengen mukainen. Legan voisi sanoa olevan maahanmuutto- tai kansallisuusasioissa olennaisesti perussuomalaisten linjalla. Vaikka tämän presidenttiehdokkaan perääntyminen ja anteeksipyytely eivät anna kuvaa kovin määrätietoisesta ja tiukan ideologisesta nationalistipuolueesta, herää kuitenkin kysymys, kuuluuko tällainen häilyvyys populistiseen puolueeseen ominaisuutena. Onko tarkoitus vihjata ja antaa ymmärtää ihmisille jotain syvempää kuin mitä suoraan sanotaan? Esimerkiksi Jussi Halla-aho määritteli aikoinaan suomalaisuuden näin:

"Myönnän, että en osaa määritellä "suomalaista". Silti minulla on vahva intuitio, jonka pohjalta tunnistan kyseisen joukon. Oleellista on, että vastaava intuitiivinen käsitys on myös niillä, jotka tarkoituksenmukaisuussyistä kiistävät "suomalaisuuden" olemassaolon."


Itse olen yrittänyt herättää perussuomalaisen liikkeen sisällä ideologista keskustelua, tiedostamista ja määrittelyä, sen suhteen, mitä suomalaisuus, suomalaisen nationalismin keskeinen asia, on. Toisaalta me olemme populistinen puolue. Se edellyttää, että meillä on intuitio siitä, mitä puolustamme ja että kannattajamme ymmärtävät sen. Kaikkea ei ole pakko taivuttaa rautalangasta ja sanoa eksplisiittisesti, vaikka itse monesti olen suosinut sellaista tyyliä.

Niin, mitä siinä Lombardian presidentinvaalissa kävi? Keskustavasemmiston Giorgio Gori otti Fontanan tavoitteen puolustaa valkoista rotua vaaliaseekseen ja rummutti sitä joka paikassa. Fontana sai äänistä 49,7 %, Gori 29 % ja Viiden tähden liikkeen ehdokas 17 %. Saattaa siis olla niin, että varovaisuus, perääntyminen varmuuden vuoksi ja häilyvä tasapainottelu eivät ole välttämättömiä. Eurooppalaiset alkavat olla valmiita vastaanottamaan nationalismin sanoman myös ilman naamioita ja häilyvää tasapainoilua. Valkoisen rodun puolustajaksi ilmoittautuminen ei tuhoa ehdokkaan uskottavuutta vaan niin voi saada vaaleissa noin 50 % kannatuksen.