torstai 21. tammikuuta 2016

Civis academicus


Joulu on lopullisesti ohi ja Yliopistossakin alkaa taas täysipainoinen opiskelu. Minulla alkoi tällä viikolla neljä kurssia: kulttuurintutkimuksen metodeista ja teorioista, yliopistonlehtori Mirkka Lappalaisen pitämät kurssit historian lähteistä sekä ilmaston ja ihmisen suhteesta ja 1800-luvun lopun Eurooppaa (ja Venäjää) käsittelevä luentosarja. Viimeksi mainitun kurssin luennoitsija on professori M. Klinge.



Olen lukenut monia professori Klingen teoksista, ja ne antoivat minulle ratkaisevan sysäyksen päätökselleni hakea historian opiskelijaksi. Olen kuullut professori Klingen puhuvan aiemmin, kirjamessuilla, missä yhteydessä olemme myös lyhyesti tavanneet. Hänen teemansa, tyylinsä ja aiheensa eivät siis ole yllättäneet. Sen sijaan sain nyt etuoikeuden olla hänen oppilaanaan. Professori Klinge on monesti halunnut tuoda esiin rooliaan opettajana, joten on mielenkiintoista saada hänen kirjojensa lukemisen lisäksi kuulla hänen luentojaan – ja tutustua hänen pedagogiaansa, joka ilmenee luentojen sisällön lisäksi niiden muodossa.



Professori Klinge on vanhanaikainen ja elitistinen hahmo, minkä vuoksi jotkut suhtautuvat häneen varauksellisesti, osin huvittuneesti, osin pelonsekaisestikin. Hänen vaatimansa ja vaalimansa käytöstavat ovat ehkä vanhanaikaisia, mutta muistamisen arvoisia. Puhujan on hyvä seistä ja sanoa asiansa kuuluvasti. Jos ei ole oppinut ottamaan lakkiaan päästä sisälle tullessa, on ehkä hyvä että asiasta viimeistään yliopistossa sanotaan. Käsittämätöntä on, kuinka hukassa käytöstavat joillakin ovat…



Huomautuksistaan huolimatta en osaa pitää professori Klingeä ankarana miehenä. Panin merkille, kuinka hän pyrki saamaan meidät tuntemaan itsemme osaksi akateemista yhteisöä. Ensimmäisen luentonsa aluksi hän kutsui meitä nuorisomme parhaimmistoksi. Hän herätti meissä ylpeyttä kertomalla, kuinka hän aikoinaan valvoi historian laitoksen muuttoa nykyisiin tiloihinsa Topelian yläkertaan. Nimenomaan yläkertaan, koska siellä ovat arvotilat ja siellä siis historian laitoksen kuuluu olla. Alakerrassa ovat palvelusväen tilat, keittiöt ja sellaiset, joten Renvall-instituutti sopi sinne paremmin. Professori Klinge kertoi, että luentosalimme oli alun perin kantonistikoulun kappeli ja toi esille Porthanin ja Voltairen patsaat, jotka hän oli hankkinut salin etuosaan. Voimme kertoa muille, että meillä Helsingin Yliopistossa opiskellaan tällaisissa tiloissa! Hän myös kehotti meitä osallistumaan osakuntatoimintaan ja käymään väitöstilaisuuksissa. Professori painotti, että kuningatar Kristiina on meidän kuningattaremme, johon kannattaa sitoutua ja jota kannattaa pitää esillä. Sama asia koskee keisari Aleksanteri I:tä, jonka nimeä Yliopistomme – ainoana koko imperiumissa – sai kunnian kantaa. Professori Klinge ei tietenkään kertonut näitä asioita niinkään historiallisten faktojen vuoksi kuin luodakseen yhteishenkeä ylioppilaiden keskuuteen.



Näillä ensimmäisillä luennoilla professori Klinge on pohjustanut luentosarjan keskeistä aihetta, 1800-luvun lopun kirjallista kulttuuria. Hän kertoi muutoksesta toisaalta tekniikassa, toisaalta lukijoissa, ja toi näin esiin, että historiaa ei kannata jakaa osiin vaan asioita tulee tarkastella useista näkökulmista. Vanhasta kirjallisuudesta puhuessaan hän jakoi taas neuvoja – mikä onkin eräs kurssin päätarkoituksista, kuten hän ensimmäisen luentonsa aluksi antoi ymmärtää. Emeritusprofessori ei pidä luentoja varmastikaan vain siksi, että muu henkilökunta on liian kiireistä. Professori Klinge kertoi tavoitteekseen tuoda esiin näkökulmia ja metodeja, joista emme muuten kuulisi. Henkilöt ovat erilaisia ja painottavat eri asioita. Kirjoihin liittyen professori kehotti meitä käymään kirpputoreilla. Vanhat kirjat ovat nykyään halpoja, joten historiallisen kirjaston kokoamisesta on tullut helpompaa. Tutkiminen, kirjoittaminen ja pohtiminen on helpompaa, kun teokset ovat käsillä. Mieleni teki sanoa, että kyllähän minä kirjoja voisin ostaa, mutta kun tila alkaa loppua. Kirjat ovat halpoja, mutta kirjastoa minulla ei valitettavasti ole…



Kirjojen lukijan pitää tietenkin osata lukea niitä. Professori Klinge kehottikin kaikkia hankkimaan laajan kielitaidon. Tässäkin hän kannusti ja tuli vastaan: historioitsija tarvitsee lukutaitoa, ei keskustelutaitoa. Eikä lukutaidonkaan tarvitse olla täydellistä, sitä varten ovat sanakirjat. Auttava taito useassa kielessä on jo valtava etu. Tärkeintä on utelias asenne: pitää ajatella, että pystyn kyllä tähänkin ja että tämänkin voin oppia.



Professori Klingen puheet herättivät halun käydä Hagelstamilla ja muissa antikvariaateissa, väitöstilaisuuksissa ja nähdä kaikkea – hän kehotti ohimennen myös käymään ”meidän kirkossamme” (historian laitoksen vieressä sijaitsevassa ortodoksisessa Pyhän Kolminaisuuden kirkossa) liturgiassa! Luennot vaikuttivat spontaanilta tajunnanvirralta, mutta aloin miettiä niiltä poistuessani, että nehän loppuivat minuutilleen ajallaan. Professori Klinge siirtyi asiasta toiseen ja puhui ilman paperia, mutta luennot tuskin olivat suunnittelemattomia. Niiden takaa kun pilkistää hyvinkin tietoinen ja jäsennelty sanoma, jonka vanha professori haluaa uudelle polvelle välittää.


Marjukka Painilan maalaama professori Klingen muotokuva tarkkailee meitä luentosalin perältä kun elävä Klinge luennoi salin edessä.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Edistysuskon älykkyys

Mäntsälän kunnan elinkeinoavustusyhtiön johtajan tehtävästä muutama vuosi sitten eläkkeelle jäänyt Pekka Tikka kirjoittaa ahkerasti ”Historia jatkuu…” -blogia. Hän kirjoitti toissapäivänä konservatiivisuuden ja alhaisen älykkyysosamäärän suhteesta. Tikka viittaa vuonna 2012 julkaistuun kanadalaistutkimukseen, jonka mukaan niillä, joilla on lapsena matala älykkyysosamäärä, on aikuisena todennäköisemmin ennakkoluuloja ja konservatiivisia asenteita. Hän pohtii kirjoituksessaan avarakatseisia ja rajoittuneita asenteita sen kautta, miten nykyisessä siirtolaisuustilanteessa ihmiset turvautuvat ennakkoluuloihin tai suvaitsevaisuuteen. Kirjoitus on mielenkiintoinen ja herättää ajatuksia.

Jäin pohtimaan tuota tutkimusta, jonka pohjalta Tikka aloittaa kirjoituksensa. Johtuvatko ennakkoluulot ja muutosvastarinta alhaisesta älykkyysosamäärästä? En osaa vastata, sillä en ole lukenut tutkimusta enkä perehtynyt aiheeseen. Muistan lukeneeni tutkimuksesta, mutta ei lehdistössäkään taidettu kertoa sellaisia asioita kuin miten tutkijat olivat käyttämänsä termit määritelleet, miten yleispätevä tutkimus oli, miten muut tutkijat siihen suhtautuivat ja mitä johtopäätös pohjimmiltaan tarkoittaa ja mikä on sen merkitys. Kyse oli psykologian tutkimuksesta, mutta aihetta voisi lähestyä muistakin näkökulmista (yhteiskuntatieteet, historia). Korostan, että en tunne tutkimusta joten en nyt ota siihen suoraan kantaa. Tämä olisi oma, ehkä mielenkiintoinen aiheensa sekin.

Ensimmäinen tunnevaikutelmani tutkimuksesta luettuani oli, että just joo. Poliittisten jakolinjojen toinen osapuoli onkin vain älykkäämpi ja toinen tyhmempi? Debatti muuttuu turhaksi, kun ei tarvitsekaan vastata toisen vaikeimminkin kumottaviin argumentteihin vaan voi tyytyä ajattelemaan, että olen oikealla puolella ja vastapuoli on viallinen, huono, hänen kanssaan ei tarvitse olla tekemisissä. Johtopäätös kuulosti asenteelliselta. Se toi mieleeni sanonnan, jonka mukaan konservatiivin mielestä liberaali on hyvä ihminen, jolla on huonoja ajatuksia, mutta liberaalin mielestä konservatiivi on huono ihminen.

Tämän tunnereaktion jälkeen päätin, että en suostu olemaan älykkyysosamäärältäni heikompi ennakkoluuloinen jääräpää, joten yritin ymmärtää tutkimusta. Kyse on vertaisarvioidusta tieteellisestä tutkimuksesta, mikä ei tarkoita, että se on lopullinen totuus. Tieteessä harva asia on varmaa ja lopullista, psykologiakin on muuttunut vuosikymmenten saatossa. Kyse on kuitenkin alan asiantuntijoiden perustellusta, tutkimukseen pohjautuvasta johtopäätöksestä. Ellei ole erikseen syytä epäillä tieteen tutkimuksia ja sitten kumota niitä, on yleensä hedelmällistä ajatella, että tutkimustulokset pitävät paikkansa. Tieteellinen maailmankuva kun ei voi perustua siihen, että olisi henkilökohtaisesti tutustunut kaikkiin teorioihin ja todisteisiin ennen kuin olettaa ne tosiksi. En ole itse todistanut evoluutiota, aineen koostumista atomeista, Belgian olemassaoloa tai sitä, että se on todella kaukosäädin joka niitä televisiokanavia vaihtaa. Tällaiset asiat on kuitenkin mielekästä olettaa tosiksi, jos ei ole syytä olettaa toisin. Joten päätin pohtia asioita sen pohjalta, että kanadalaistutkimus pitää paikkansa.

Älykkäämmät ihmiset ovat siis avarakatseisia, tyhmemmät taas ennakkoluuloisia ja muutosvastarintaisia. Avarakatseiset, älykkäät ihmiset ovat kaivaneet kanavat ja rautatiet, kuivattaneet järvet ja suot, tehostaneet maa- ja metsätalouden ja valjastaneet haltuunsa koko maailman. Tyhmemmät olisivat vain pitäneet asiat ennallaan ja eläneet vaatimattomasti kasvattaen muutamaa kanaa, lehmää ja pientä peltotilkkua viljellen. Tämä on oikeastaan loogista. Enpä koskaan olettanutkaan, että maailmaa mullistavia rakennelmia, Suezin kanavaa, isojakoa, Amerikan löytämistä, polttomoottoria ja niin edespäin, olisi ollut visioimassa ja suunnittelemassa alhaisen älykkyysosamäärän ihmiset. Koko tämä maailman mylläys ja ennakkoluuloton rakentelu, kokeilu ja puuhailu vaativat suurta älykkyyttä. Se vaati avointa mieltä, pitkäjänteisyyttä, uskoa ja uurastusta. Maailman pitäminen sellaisenaan, traditioiden jatkaminen, ei vaadi älykkyyttä. Se vaatii pikemminkin malttia, nöyryyttä ja jumalanpelkoa. Psykologia on tältä osin ehkä oikeassa. Ennen kuin he antavat kapulan luonnontieteilijöille, jotka toteavat, että antakaamme maailma älykkäille ja rakentakaamme heidän suunnitelmansa (kuten on viimeisen parinsadan vuoden ajan asianlaita voittopuolisesti ollut), kapula pitäisi käyttää humanistin kautta, joka pysähtyisi pohtimaan, mitä teemme kapulalla, minne se on menossa ja mikä on sen merkitys.

Humanistina kysynkin, että mitä pahaa on muutosvastarinnassa silloin, kun muutos on huonoa? Elämme maailmassa, jossa ihmisten määrä on kasvanut holtittomiin mittoihin. Tämä kihisevä massa vaatii yhä suurempien luonnonvarojen kaappaamista käyttöön ja niinpä, minne katseen kääntääkin, on vastassa eriasteisia, hallinnasta riistäytyviä ja peruuttamattomia ekosysteemien vaurioitumisia. Tämä kokonaisuus, ekokatastrofi, on aikamme ainoa keskeinen kysymys, siitä on kiinni elämämme ja kuolemamme. Sen edessä on muutosvastarinnan syytä nousta. Maailmaa muokkaavia rakentelijoita on ehkä siunattu suuremmalla älykkyydellä, mutta tämä ei tarkoita, että he olisivat osapuolista viisaampi.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Voi poikani, kunpa tietäisit…


”Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.”
– valtakunnankansleri Axel Oxenstierna

Nämä sanat tulivat mieleeni, kun näin sunnuntain Helsingin Sanomien taloussivujen reportaasin, jossa seurattiin toimittaja Tuomas Niskakangasta, joka luki valtion talousarvioesityksen. Kyse on erikoisesta asiasta, jonka kummallisuutta havainnollistetaan kuvittamalla juttu seitsemällä kuvalla Niskakankaasta, joka lukee budjettikirjaa eri tilanteissa. Hän käy Kesärannassa tilaisuudessa, jossa hänelle sanotaan, että eihän kukaan sitä lue ja ihmetellään, onko Niskakangas masokisti vai yrittääkö hän päteä. Pääministerikin huomaa, että toimittajalla on talousarvioesitys mukanaan ja nauraa tälle. Niskakangas käy myös valtiovarainministeriössä haastattelemassa virkamiehiä budjetista. Lähtiessään hän vielä kysyy, lukeeko joku ministeriön virkamiehistä budjettikirjan. Budjettipäälliköt pudistelevat päätään ja sanovat, että jollakin osastolla saattaa olla joku tekninen henkilö, joka lukee kirjan. Niskakangas kysyy vielä, että ketkä sitten kirjan sisällön tuntevat. Vastaus on, että muutama virkamies valtiovarainministeriössä ja valtiovarainvaliokunnassa.

On jotenkin huumaava, mutta – kun ottaa huomioon lakien ja asiakirjatekstien määrän – täysin looginen ajatus, että lait ja budjettiesitykset laaditaan ministeriössä, jossa muutama henkilö on ne lukenut. Hallitus, jonka ministereistä yksikään ei ole lukenut esitystä, esittelee asian eduskunnalle. Eduskunta, jonka kahdestasadasta edustajasta yksikään ei ole lukenut esitystä, hyväksyy sen. Kansalaiset, joista kukaan ei ole lukenut asiakirjoja, joutuvat elämään niiden mukaan ja sovittamaan elämänsä niihin. Ketkä tätä maata hallitsevat? Ei tämä ole kritiikkiä, haluaisinpa vain tietää nimet!

Tästä tulee mieleeni Michael Mooren dokumentti Fahrenheit 9/11, jossa haastateltava kertoo, että Patriot Act oli valmiina odottamassa. Kukaan kongressissa ei lukenut sitä. Laki valmisteltiin ja painettiin keskellä yötä ja kun kongressiedustajat tulivat aamulla töihin, se jo hyväksyttiin. Moore tenttaa kongressiedustajia siitä, lukivatko he esitystä ja miksi eivät. Vastaukset ovat pysäyttäviä:


sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Köyhää väkeä

Helsingin Sanomien yleisönosastossa julkaistiin perjantaina kirjoitus, joka pani miettimään, mitä köyhyys on – ja mitä pahaa siinä on. Kirjoittaja oli jonottanut kymmenen vuotta, ennen kuin hän oli päässyt asumaan nykyiseen asuinpaikkaansa, Helsingin Kalasatamaan. Hän kertoo, että siihen hänellä oli sairaanhoitajan tuloillaan varaa, mutta ihmettelee, kenellä on varaa asua Helsingin uusilla asuinalueilla Vallilan konepajojen luona, Töölössä, Keski-Pasilassa, Jätkäsaaressa ja Kalasatamassa. Kirjoittajan mukaan sairaanhoitajan tuloilla se ”ei ole mitenkään mahdollista”. Hyväksyn väitteen, vaikka jäänkin ihmettelemään, miten se kirjoittajan osalta oli mahdollista.

Suurista tuloeroista voi mielestäni aiheutua ongelmia. Jos yhteiskunnan sosiaalinen koheesio järkkyy ja hajoaa, epäluottamus ja katkeruus lisääntyvät, voi köyhien ja rikkaiden vastakkainasettelu haitata vakavasti yhteiskunnan toimintaa ja ihmisten viihtyvyyttä. En halua eristettyjä, rikkaiden asuinalueita ja hökkelikyliä Suomeen.

Kirjoittaja kertoo ”kaupunkilaisena”, että hän elää kuten ”sairaanhoitajan tuloilla on varaa”. Tämä tavallisen kansan edustaja valittelee, että keskivertoihmisellä ei ole varaa elää säällistä elämää, mutta antaa ymmärtää, että jokin hämärä riistäjäryhmä luultavasti hyötyy tästäkin. Kirjoittaja tosin toteaa, että ei itse elä erityisen askeettisesti:
”Toki voi aloittaa yksiöstä ja asua ahtaasti. Voi olla matkustelematta ja muutenkin nuukailla joka asiassa, mutta antaako tämä kuluttamiseen ja elämyshakuiseen kulttuuriin sitoutunut yhteiskunta siihen mahdollisuuksia? Ympäristön paineet voivat olla todella kovat.”
Jos olen nyt ymmärtänyt oikein, tämä tavallisen kansan edustaja asuu uudessa ja ei-ahtaassa asunnossa Helsingin kantakaupungissa. Hänellä on vakituinen työ ja hän matkustelee. Hän ei nuukaile joka asiassa, vaan kuluttaa ja elää elämyshakuista elämää. Ja harmittelee sitä, että jollakin on vielä enemmän. On se vääryys ja yhteiskunta on syyllinen!

Itse en harrasta matkustelua. Elän varsin vaatimattomasti, ja uskon, että voin sanoa, etten ole sitoutunut kulutukseen ja elämyshakuisuuteen. Kulttuurimme ja yhteiskuntamme kyllä vaatii kulutusta, jota toisenlainen yhteiskunta ei vaatisi. Ennen vanhaan parin kilometrin päässä lähikylässämme oli kauppoja, joista sai vaikka mitä. Nykyään pitää mennä ruokakauppaan lähes kymmenen kilometrin päähän ja muita tavaroita varten kaupunkiin yli kahdenkymmenen kilometrin päähän. En ole saanut järjestettyä asioitani niin, etten tarvitsisi autoa. Eli kyllä, yhteiskunta ja kulttuuri vaativat jotakin. Mutta ympäristöni ei ole koskaan painostanut minua matkustelemaan. Sukulaiseni, tuttavani tai valtiovallan edustajat eivät ole vaatineet minua elämään tuhlailevammin. Jospa onkin niin, että henkilön kokema paine riippuu hänestä itsestään? Joku voi kokea kauhean stressaavana, että kaveri käy lomalla. Nyt minunkin täytyy! Sitten kun säästämään pyrkivä henkilö retkahtaa, syyllinen on yhteisö ja sen tuottama paine. Ei toki henkilö itse. Eihän se alkoholistikaan joisi, mutta kun…

On vastenmielistä ja erittäin vahingollista, että itsetarkoituksellista kulutusta ihaillaan ja tavoitellaan. Ihminen, jolla menee hyvin ja jolla on kaikki, mitä arjessa tarvitaan, mutta joka valittaa, kun jollakulla muulla jossakin taitaa olla enemmän tavaraa, on suhteellisuudentajuton, itsekeskeinen ja tylsämielinen kitisijä. Näiden näköalattomien, ajattelemattomien öykkäreiden massojen vuoksi luonnonvarojen kulutus on kestämättömällä tasolla ja koko luomakunta uhattuna. Selityksiä heiltä ei puutu – jotkut kuluttavat enemmän kuin minä ja sitä paitsi yhteiskunta ei anna muuta mahdollisuutta. Olen ajatellut, että ei kannata jatkaa samaa rataa, mutta paine on todella kova. Ja niin edespäin.

Jos köyhyys ajatellaan yksinomaan suhteellisesti, sitä ei määritelmällisesti voi ikinä poistaa. Jotkut tulevat aina olemaan köyhempiä kuin toiset. On vaarallista vaatia, että köyhyyttä pitäisi suuressa mittakaavassa vähentää, kun maapallon tilanne on mitä on. Täysin moraalitonta on nostaa ”köyhiä” ”köyhyydestä”. Ensimmäisen maailman tilanteessa se tarkoittaa, että vaaditaan, että köyhilläkin pitää olla uudet älypuhelimet, kun muillakin on. Uuden rihkaman saaminen on ihmisoikeus! Miksen mä saa, epistä! Kun ajattelee, millaiseen maailmaan ja mistä syistä YK:n ihmisoikeusjulistusta kirjoitettiin, voi kysyä, pyörivätkö sen laatijat haudoissaan...

Alkuperäisiä ihmisoikeuksia olivat sellaiset asiat kuin sananvapaus, orjuuden ja kidutuksen kieltäminen sekä hallinnon perustuminen lakiin eikä mielivaltaan. Tervetuloa 2000-luvulle: suomalaisten ihmisoikeus on shoppailla ja elää makeaa elämää. Pisto tuntuu sydämessä, kun ajattelee kehitysmaalaisia, joten tehdäänpä siitä yleismaailmallinen ihmisoikeus: kaikilla on oikeus tulla Suomeen ja täällä me sitten yhdessä shoppailemme. Tällaisia näkemyksiä köyhyydestä ja ihmisoikeuksista on oikeasti olemassa. Ne eivät valitettavasti ole marginaalisia vaan yllättävän yleisiä ajatuksia. Järkytyin, kun näin Lapsenoikeudet.fi-sivuston mainoksia. Sivuston rahoittaa Suomen valtio ja sitä ylläpitävät monet lastensuojelusta kiinnostuneet järjestöt, muun muassa Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Pelastakaa Lapset ja Suomen UNICEF. Tällaisia ongelmia suomalaisilla lapsilla on:
 
Huomatkaa, että ongelma on köyhyys. Ongelma on, että lapsella ei ollut hienompaa puhelinta. Ongelma löytyi kiusatusta, ei kiusaajista. Lastensuojelujärjestöt tuntuvat ajattelevan, että jos kiusattu muuttuu paremmaksi, häntä ei sitten kiusata. Minkä sanoman tämä välittää lapsille? Tulette onnellisiksi, kun hankitte uuden puhelimen?

Toisessa videossa lapsi on jo saanut älypuhelimen, mutta se ei vielä riittänytkään onneen:

Taisin olla väärässä. Tällä propagandavideolla yhteiskunta painostaa kulutuskeskeiseen elämään. En tiedä, ketkä ovat videon kohderyhmänä, mutta tällaisen pinnallisen materialismin tyrkyttäminen, etenkin lapsille, on sairasta.

Jos köyhillä tarkoitetaan ihmisiä, jotka elävät säästeliäästi, eivät hanki tavaroita joita eivät tarvitse, eivät matkustele muuten vain, eivät tuhlaile luonnonvaroja elämyksiään varten, eivätkä pysty seuraamaan kaikkia muotivillityksiä, niin mitä pahaa tällaisessa köyhyydessä on?