Kun
viime kesänä kansanedustaja Immosen päätä vaadittiin vadille hänen
kirjoituksensa epämääräisen muotoilun vuoksi, perussuomalaisten
puoluevirkailija Matti Putkonen puolusti Immosta. Putkonen totesi, että
Keskusrikospoliisi oli todennut Immosen kirjoituksesta, että se ei ollut
rasistinen, solvaava tai laiton. Putkonen tulkitsi, että Immosta oli syytetty perusteettomasti ja kysyi tietyiltä, julkisuudessa omilla
nimillään esiintyneiltä poliitikoilta ja toimittajilta, miksi he esittivät
perusteettomia syytöksiä. Tarkoitukseni ei ole nyt pohtia syytösten perusteita tai
perusteettomuuksia tahi Immosen kirjoitusta. Jäin tuolloin ihmettelemään,
miksi Putkosen lausunnosta nousi uusi kauhistelun aalto. Hän mainitsi
henkilöitä nimiltä ja tämä tulkittiin ”mustaksi listaksi”, jollaisen kokoamista
pidettiin sopimattomana. Lista tuomittiin ja sanomattakin lienee selvää, että
keskusteluun Putkosen kanssa ei ryhdytty.
Miksi
Putkonen ei olisi saanut luetella nimiä? Hänen mainitsemansa henkilöt – muun muassa
SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ja professori Jan Sundberg – olivat kertoneet
näkemyksensä julkisuudessa. Koska he ovat itse vastuussa omista sanomisistaan, Putkonen
kai saa arvostella heidän näkemyksiään ja kysyä heiltä kysymyksiä julkisesti.
Tällainen toiminta on politiikassa normaalia. Ei Immostakaan arvosteltu
epämääräisesti sanomalla, että ”tällaisia ajatuksia liikkuu, mutta en nyt
mainitse ketään nimeltä”. Oliko ongelmana, että listan muodossa esitetty
arvostelu assosioitui tappolistaan? Mitään uhkausta Putkonen ei esittänyt,
mutta ehkä jonkun mielestä olisi ollut parempi että hän olisi maininnut vain
yhden tai kaksi henkilöä esimerkkinä. Vai olisiko ollut parempi, että arvostelu
olisi esitetty ilman, että ketään olisi nimetty? Silloin arvostelu ei olisi ollut
suunnattu ketään vastaan, mutta kukaan ei olisi voinut myöskään puolustautua
siltä. Asiasta meuhkattiin ehkä myös siksi, että kohu syntyy, kun toimittajat
kohisevat jostakin asiasta. Listalla oli poliitikkojen joukossa myös parin
toimittajan nimi. Sopii kysyä, millainen meteli olisi nostettu, jos Putkonen
olisi arvostellut pelkästään kansanedustajia eikä myös mediaa.
Joka
tapauksessa: Putkoselle tehtiin selväksi, että nimilistojen kokoaminen ei käy
päinsä. Tämä tuli mieleeni taas, kun katsoin toissaviikkoisen (5. helmikuuta
ilmestyneen) Perjantai-keskusteluohjelman.
Siinä puhuttiin valtamediasta ja vastamediasta. Ohjelmassa käsiteltiin
MV-verkkosivua ja sen takana olevaa Ilja Janitskinia. Vieraana oli
Sarastus-verkkolehden päätoimittaja Timo Hännikäinen. Hän totesi (videon kohta 48:14–49:39),
että jos MV-sivusto käykin ideologista propagandakamppailua, niin samaa tekee
moni valtamediankin toimittajista. Hännikäinen sanoi, että toimittaja Tuomas
Murajalla on yhteiskunnallinen agenda, johon juontaja sanoi vastaan, että nyt otetaan
esille yksittäinen toimittaja. Hännikäinen vastasi, että Muraja on vain
esimerkki ja että hän voisi ”luetella aika monta muutakin”. Juontaja vastasi,
että ”no, ei ehkä ruveta vetämään nyt nimilistoja esiin”. Hännikäinen kysyi,
että ”miksi ei?” ”Janitskinkin esiintyy omalla nimellään ja hänet on esitetty
tässä valossa, joten miksei sitten muiden medioiden toimittajia?” Keskustelun
aihe vaihtui, nimilistoja ei vedetty esille. Ihmettelen taas: miksi nimien
mainitseminen oli sopimatonta? Ohjelmassa puhuttiin mediasta eli toimittajien
tekemisistä. Miksi niistä pitää puhua ilman, että mainitsee ketään nimeltä?
Nimellä
esitettyyn kritiikkiin voi vastata ja sitä vastaan voi puolustautua. Siksi
kuuluu mielestäni hyviin tapoihin, että nimet kerrotaan, kun henkilöä
arvostellaan. Muuten arvosteltava henkilö ei voi vastata kritiikkiin. Tällaista
arvostelua leijui ilmassa Helsingin Sanomien viimeviikkoisessa jutussa suomalaisesta fasismista. Tutkijat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo
Roselius ovat kirjoittaneet kirjan aiheesta. Sen arvosteli professori Rentola,
joka kuvaili tekijöitä vihaisiksi nuoriksi miehiksi, joilla on missio. Rentola
kertoo, että tekijät syyttävät historiantutkija (nyk. ministeri) Jussi
Niinistöä muilutusten sievistelystä. Hän kertoo, että ”tekijät karttelevat nykynimien
nostamista tikun nokkaan”, mutta että rivien välistä on löydettävissä viittauksia.
Rentola pitää sellaisena viitasaarelaisen ääriliikehdinnän korostamista, mikä ”on
sekin saattanut saada virikettä paikkakunnan nykymaineesta”. Kirja-arvion
ohessa toimittaja Majander haastattelee Silvennoista, joka määrittelee fasismin
niin, että se on ”väkivaltaan valmista kansallismielisyyttä”. Hänen mukaansa
Suomessa on nytkin fasismia, mutta hän ei ryhdy nimiä mainitsemaan, koska ei
halua osoitella. Silvennoinen muotoilee, että ”meillä on demokraattisessa
järjestelmässä varmasti sellaisia henkilöitä, joiden asialistalla tuntuu olevan
aika lailla klassisia fasismin piirteitä” ja että ”niistä voimakkain on tunne
siitä, että oma yhteisö on uhattuna”.
Olikohan tämä reilua arvostelua? Toimittajat, jotka kauhistelivat, että Putkonen luetteli nimiä, ovat ehkä tyytyväisiä. Ketään ei arvosteltu nimeltä. Kenellekään ei toisaalta jäänyt epäselväksi, että ministeri Niinistö ja kansanedustaja Hakkarainen leimattiin fasisteiksi, joten tutkijat saivat pointtinsa läpi. Hakkarainen ja Niinistö eivät sopineet tutkijoiden määritelmään fasismista, joten heidän ei suoraan sanottu olevan sellaisia. Niinpä he eivät voi puolustautua. Olikohan tämä nyt oikein arvosteltu? Ota oppia, Putkonen!