Rajaton kasvu rajallisessa tilassa ei ole
mahdollista. Yhtälö ei toimi. Talouskasvun suhteen tätä
keskustelua on jo käyty jonkin verran. Kuinka pitkään talous voi
kasvaa? Voiko tavoitteenamme olla tuottaa koko ajan lisää ja lisää
tavaraa, vaikka luonnonvarojen runsas kulutus aiheuttaa yhä
suurempia ongelmia, joita on vaikeaa tai mahdotonta ratkaista?
Kaikki
ikuisen kasvun tavoitteet ovat tuomittuja epäonnistumaan, ja vielä
talouskasvua vaarallisempi on tavoite ikuisesta väestönkasvusta.
Väestönkasvua pidetään selviönä ja väkiluvun väheneminen
nähdään jonkinlaisena kriisinä – silloinkin, kun siihen ei
liity mitään drastista vaan kyse on hiljalleen tapahtuvasta
luonnollisesta kehityksestä. Monen Euroopan maan väkiluku kääntyisi
hitaasti laskuun, jos niin sallittaisiin käyvän. Suomen osalta
aihetta käsiteltiin eilisen Helsingin Sanomien jutussa ”Vauvakato vaivaa Suomea”. Toimittaja Arja Kivipelto haastatteli jutussa
Väestöliiton tutkijaa Anneli Miettistä:
”Jos
suomalaiset tekevät entistä vähemmän lapsia, Suomen väkiluku
vääjäämättä laskee. Olisiko se niin pahasta?
'Yleensä
valtiot pitävät väestönkasvua lähtökohtaisesti hyvänä asiana.
Ajatellaan, että tasainen väestönkasvu pitää työvoiman melko
nuorena ja tuottavana', Miettinen sanoo.
– – Miettisen
mukaan voisi olla globaalisti edullista, ettei länsimaissa
hankittaisi paljon lapsia, mutta yksittäisille maille syntyvyyden
aleneminen aiheuttaa ongelmia. Esimerkiksi huoltosuhde heikkenee:
aina vain harvemmat hoitavat koko ajan suurenevaa vanhusten joukkoa.”
Eli toisaalta liikakansoitus on ekokatastrofia
ylläpitävä voima, jonka vuoksi meneillään on valtava
sukupuuttoaalto ja joka uhkaa tehdä maailmastamme melko lailla
elinkelvottoman. Toisaalta väkiluvun aleneminen voisi vaatia
terveyspalveluiden järjestelyä ja se taas tarkoittaisi rahanmenoa.
Tässäpä vasta pulma. Kumpikohan kannattaa valita?
Väestönkasvua
puolustetaan usein vetoamalla huoltosuhteeseen tai johonkin
vastaavaan taloudelliseen aspektiin. Veikkaan kuitenkin, että suurin
osa vain haluaa nähdä, että luvut nousevat ja käyrät liikkuvat
ylöspäin. Jos taloudellisista tekijöistä välitettäisiin,
vaadittaisiin sellaista väestönkasvua, joka on taloudellisesti
järkevää ja vastustettaisiin sellaista, joka ei ole
taloudellisesti järkevää. Tosiasiat saavat kuitenkin lentää
ikkunasta, kun väkiluvun toivotaan nousevan.
Suomalaisten
pitää hankkia lisää lapsia, jotta meillä on työntekijöitä,
jotka huolehtivat suurista ikäluokista, kun nämä jäävät
eläkkeelle. Tätä kuulee
jostain syystä vieläkin. Jo vuosia sitten tämä oli tyhmä ajatus,
mutta aika on tehnyt siitä vielä typerämmän. Suuret ikäluokat
syntyivät sotien jälkeen. Mitkä ikäluokat siihen tarkalleen
lasketaan, vaihtelee, mutta yleensä tarkoitetaan vuosina 1946–1949
syntyneitä. He ovat nyt 66–69-vuotiaita. Suuret ikäluokat ovat jo
eläkkeellä. Toinen asia on sitten se, että nyky-yhteiskunnassa
ikäluokka siirtyy työelämään vasta 20–30-vuotiaana. Nyt
syntyneistä lapsista on valtiolle aluksi vain kustannuksia. He
voivat alkaa hoitamaan ja maksamaan suurien ikäluokkien
hoitokustannuksia siinä vaiheessa, kun nämä ovat 86–99-vuotiaita.
Suomalaiset eivät kuitenkaan ota lisääntymisvinkkejä
yleisönosastonkirjoittelijoilta, joten tämä argumentti ei ole niin
haitallinen. Toinen yhä yleinen ajatusvirhe on:
Suomalaiset
ikääntyvät, joten meidän kannattaa ottaa tänne paljon
maahanmuuttajia huoltosuhdettamme parantamaan.
Tämä väite on osoitettu moneen kertaan vääräksi, mutta silti
sitä kuulee yhä uudestaan. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa
asuvista Irakin kansalaisista työllisiä on 19,7 prosenttia ja
Somalian kansalaisista 21,7 prosenttia. Maamme keskimääräinen
työllisyysaste on 70,7 prosenttia. (Luvut vuodelta 2008.) Suomeen
tulee nyt paljon turvapaikanhakijoita etenkin Irakista ja Somaliasta. Parantaakohan vai huonontaakohan se Suomen huoltosuhdetta?
Väestö
on saatava kasvamaan. Sille ei ole mitään perusteita, mutta tavoite
on niin tärkeä että perustelut voi vaikka valehdella. Jos
suomalaiset eivät suostu itse lisääntymään, tänne on haalittava
muualta väkeä. Ollaan kirjaimellisesti valmiita vaihtamaan kansa
vaikka kokonaan toiseen, jotta numerot näyttäisivät tilastoissa
paremmilta.
Maailmassa
on yli seitsemän miljardia ihmistä ja Suomessa viisi ja puoli
miljoonaa. Kumpikin luku kasvaa. Miksi niitä täytyy ehdoin tahdoin
kasvattaa? Mitä hyötyä suuresta väkiluvusta on? Ovatko
pieniväestöiset Islanti ja Bahama maanpäällisiä helvettejä ja
suuriväestöiset Intia ja Kiina toiveita herättäviä paratiiseja?
Onko Suomi jotenkin parempi, kun meillä on kaikki nämä miljoonat
ihmiset? Entä jos väkilukumme laskisi, kaupunkimme pienenisivät,
erämaamme kasvaisivat, saimaannorpan kanta elpyisi ja maassamme tarvittaisiin yhä vähemmän taloja, polttopuita ja tilpehööriä? Olisiko
se niin kamalaa?
Torstain
Helsingin Sanomissa haastateltiin Helsingin yliopiston
kirkkososiologian professori Pessiä, joka on tutkinut myötätuntoa
ja auttamishalua. Haastattelussa käsiteltiin paljon meneillään
olevaa kansainvaellusta ja haluan vielä sanoa aiheesta muutamia
ajatuksiani.
”Pari
viikkoa sitten kriisin symboliksi nousi kuva syyrialaisesta
pikkupojasta. Poika makasi rannalla poski vasten hiekkaa. Hän oli
hukkunut pyrkiessään perheensä kanssa Eurooppaan.
Kuvan
nähdessään moni purskahti itkuun. Myös Pessi. Poika oli saman
ikäinen kuin Pessin esikoistytär. Se tuntui erityisen pahalta.
Avustusjärjestöjen
riveihin liittyi iso joukko uusia vapaaehtoisia, ja moni lahjoitti
rahaa.
Sitten
oli niitä, jotka reagoivat asiaan kirjoittamalla verkon
keskustelupalstalle näin: Tässä
nyt yritetään vain pikkulapsella hakea sympatiaa. Realiteetit on
kuitenkin, että kaikkia ei voi auttaa.”
Haastattelussa
käsitellään ihan hyvin myötätunnon tuntemista, miksi jotkut
haluavat auttaa muita ja millaisissa tapauksissa apua halutaan antaa.
Kirjoituksessa kuitenkin puhutaan niistä, jotka haluavat auttaa, ja
niistä jotka kääntävät selkänsä. Tähän meneillään olevaan
massasiirtolaisuuteen voi siis suhtautua myötätuntoisesti tai
välinpitämättömästi. Jatkan tätä pohdintaa.
Minullakin
on pieni poika. On erittäin surullista, että viaton lapsi hukkuu.
Kun näin kuvan, ajattelin, että tapahtunut on suuri sääli ja että
jotain on tehtävä. En kuitenkaan itkenyt. Olen tiennyt jo pitkään,
että miljoonat ja miljoonat ihmiset ympäri maailmaa elävät
huonoissa oloissa, näkevät nälkää, kärsivät ja kuolevat. Se on
kauheaa, mutta koska maailman julmuus oli jo tiedossani, en alkanut
itkeä, kun tapahtui yksi kuolema lisää.
En
tiedä, mitä verkon keskustelupalstalle kommentoinut tarkalleen
ottaen tarkoitti, kun hän sanoi, että realiteetti on, että kaikkia
ei voi auttaa. Näin asia kuitenkin on. Inhimillisyys ja halu
ratkaista maailman ongelmia lähtee tunteista. Siitä, että koemme,
ilman sen kummempia perusteluita, että maailmassa tapahtuu paljon
väärää ja pahaa. Tältä pohjalta ongelmia voidaan lähteä
ratkomaan, mutta niiden ratkaiseminen edellyttää tunteiden lisäksi
järkeä.
Maailma
on vahvasti ylikansoitettu. Ilmastonmuutos muuttaa laajat alueet niin
kuumiksi, että ne muuttuvat asuinkelvottomiksi. Merenpinnan nousu
uhkaa alueita, joilla asuu paljon ihmisiä. Eroosio ja aavikoituminen
vähentävät hedelmällistä maata, vaikka ruoan tarve maailmassa
vain kasvaa. Ehtyvät luonnonvarat eivät ole täysin korvattavissa.
Metsäkato ja muu ekosysteemien pirstoutuminen ja katoaminen
heikentävät dramaattisesti biodiversiteettiä ja elämän
edellytyksiä – myös meidän ihmisten elämän. Maailman väkilukua
on laskettava. Kulutusta on vähennettävä. Luontoa ei saa tuhota:
se on väärin ja inhottavaa. Tämän pitäisi riittää
perusteluiksi. Mutta lisäperusteluksi voidaan mainita, että
ekokatastrofi nakertaa ihmiskunnan ja sivilisaatiomme pohjaa. Se
tuhoaa maailman sellaisena, kuin me sen tunnemme.
Maailman
väkiluku jatkaa vahvaa kasvuaan. Afrikan väkiluvun ennustetaan
nelinkertaistuvan tämän vuosisadan aikana. Lähi-idän väestönkasvu
on maailman korkeimpia. Maailmaan tulee miljardeja ja miljardeja
uusia ihmisiä, vaikka heille ei ole ruokaa, puhdasta vettä ja
perusterveydenhuoltoa. Sadat ja sadat miljoonat ihmiset syntyvät
alueelle, jossa heille ei ole mitään. Egyptistä Intiaan ja
muuallakin on tänä vuonna ollut poikkeuksellinen lämpöaalto.
Lämpötilat ovat heitelleet 40°C:een
yläpuolella. Vanhoja ja sairaita kuolee, sadot pilaantuvat, ruoka
pilaantuu kaappeihin, eläimiä kuolee, vesi ehtyy... Tällaiset
lämpöaallot ovat lisääntymässä. Ekokatastrofi tekee
tulevaisuudesta ennakoimattoman ja ennen pitkään täysin kaoottisen.
Kuten Eero Paloheimo on monesti sanonut, maailma on siirtymässä
stabiilista tilasta labiiliin tilaan. Tasapaino muuttuu
epävarmuudeksi ja arvaamattomuudeksi. Tämä ei tarkoita, että
katastrofi sattuu kerralla. Valitettavasti, sillä jos kaikki
sattuisi kerralla, ihmiset reagoisivat välittömästi ja kaikella
tarmollaan. Ekokatastrofi on edennyt jo pitkän aikaa. Se on
vaikuttanut siellä täällä ja muutos tapahtuu vääjäämättömästi
ja varmasti. Lumivyöry on sen kaltainen luonnonkatastrofi, jonka
ihminen hahmottaa heti vaaralliseksi ja tietää alkaa juoksemaan.
Ekokatastrofilla ei ole vastaavaa hätkähdysvaikutusta. Se on
kuitenkin paljon suurempi ongelma. Sen ymmärtää koko karmeudessaan
sitten, kun tuhot ovat jo niin pitkällä, että mitään ei ole
tehtävissä.
Minä
säälin ihmisiä, joiden kotikylää uhkaa aavikon leviäminen,
joiden sato on pilalla ja jotka näkevät nälkää. Olen surullinen,
että taudit leviävät maailmassa ja konfliktit vellovat. Haluan,
että maailmasta tulisi parempi. Siksi yritän miettiä, mitä voisi
tehdä. Mitä pitäisi tehdä. Mitä ei pidä tehdä. Suunnittelematon
ihmismassojen siirto loppuun kalutuilta alueilta ei ratkaise ongelmaa.
Se pahentaa sitä. Liikaväestön mahdollisuus etsiä parempaa elämää
muualta pitää väestönkasvun korkealla. Euroopan väkiluvun kasvu
entisestään pahentaa maanosamme tulevaisuudennäkymiä ja nostaa
maapallon kokonaiskulutusta, mikä taas kiihdyttää ekokatastrofia
entisestään. Minunkin sympatiani ovat hädänalaisten puolella,
mutta realiteetit ovat, että kaikkia ei voi auttaa. Turvapaikan
myöntäminen tälle ihmismassojen tulvalle haittaa sekä Eurooppaa
että turvapaikanhakijoiden lähtömaita.
Politiikkaa
ei kannata psykologisoida loputtomiin. Miksi toinen haluaa auttaa,
mutta toisen mielestä se ei ole mahdollista? Tämä ehkä johtuukin
psykologisista tekijöistä, sillä ihmisten luonne ja asenne
vaikuttavat tiedostamattomasti suuresti siihen, millaisia heidän
näkemyksensä ovat. Mutta maailmassa on olemassa realiteettinsa.
Meidän pitää pohtia, mihin olemme menossa ja mitä meidän tulisi
tehdä. Meidän pitää pohtia, mitä voimme tehdä ja mitkä ovat
tekojemme seuraukset.
”Voimme
puhua kansainvaelluksesta. Joidenkin arvioiden mukaan lähtöä
odottavat kenties miljoonat epävarmoissa oloissa elävät. – – pääasia ei varmaan ole 120 000
turvapaikanhakijan jakaminen vaan yhteisen arvion tekeminen siitä,
miten Euroopan pitää valmistautua mahdollisesti miljoonien ihmisten
vaellukseen. Tänään sanoin yhdessä palaverissa, että Suomen
kannattaa tehdä harjoituksia mittakaavassa 100-200 000 hakijan
virrasta. Varautumisessa mahdollinen ylimitoitus ei ole niin
vaarallista kuin joutua yllätetyksi. Miten tähän kaikkeen pitäisi
suhtautua? Tämä on uusi tilanne ja nyt auttamisen eturintama olisi
pian rakennettava kriisien lähialueille. – –”
Satatuhatta
humanitaarista maahanmuuttajaa vuoden aikana on paljon, mutta ei
mahdoton luku. Sisäasiainministeriön tuoreimman arvion mukaan
Suomeen tulee tänä vuonna 25 000 – 30 000 turvapaikanhakijaa.
Kuten pääministeri Sipilä televisiopuheessaan totesi, ”perheen
vahvimmat laitetaan edellä etsimään turvallista kotia muulle
perheelle”. Turvapaikanhakijat saavat perheenyhdistämisien avulla
perheensä Suomeen, jonka jälkeen määrä kasvaa. Jos nyt oletamme,
että Suomeen tulee tänä vuonna 30 000 turvapaikanhakijaa, jotka
maltillisesti arvioituna 2,5-kertaistavat määränsä
perheenyhdistämisillä (en löytänyt tilastoa siitä, millainen tuo
luku on aiempina vuosina ollut), Suomeen tulisi tätä kautta 75 000
maahanmuuttajaa. Tähän päälle tulee muutama tuhatta Unionin
taakanjakomekanismin turvapaikanhakijaa (jotka myös hakevat
perheilleen maahantulolupaa) ja kiintiöpakolaista. Vajaa 80 000
kroonisen ongelmaista ihmistä vuodessa on suuri määrä viiden
miljoonan asukkaan maalle. Muuttoliikeeseen vaikuttaa paljon muiden
maiden tilanne. Jos muut Euroopan maat kyllästyvät, sulkevat
rajojaan ja heikentävät tukiaan, virta suuntaa Suomeen. Olisi
oikeastaan kaikista parasta, että maahan tulisi kerralla yli
satatuhatta vaeltajaa. Kaikki ymmärtävät, että Suomen
vastaanottokyky ei riitä kovin monen sadantuhannen muuttajan
asuttamiseen. Mutta tätä ei tajuta, jos luvut pitäisi tilastoista
kaivella eli jos sama määrä tulee vuosikymmenten saatossa.
Näitä
lukuja miettiessä on hyvä muistaa yksi asia: tulijat eivät lopu.
Ikinä. Maailmassa riittää köyhyyttä, nälkää, sotia ja
kurjuutta. Ihmisiä tulee tänne turvaan miljarditolkulla, jos me
heidät otamme. Kuinka monta Suomi voi humanitaarisista syistä
asuttaa? 300 000? 800 000? Kaksi miljoonaa? Tuskin kovin moni
sanoisi, että toiset viisi miljoonaa mahtuu hyvin, antakaa vain
tulla. Vaikka ottaisimme niin paljon kuin ikinä pystyisimme, se ei
muuttaisi maailman tilannetta mihinkään. Ne miljoonat, jotka
Eurooppa pystyy ottamaan, ovat mitätön määrä niihin
miljardeihin, joita kehitysmaissa on.
Palataan
vielä julkiseen keskusteluun. Olen aiemmin toivonut, että julkista
keskustelua tärkeistä aiheista käytäisiin ja siihen osallistuisi
eri näkökantojen edustajia. Toista mieltä on ainakin kirjailija
Jari Tervo, joka kirjoitti blogissaan, että:
”on
esitetty toiveita lämminhenkisestä vuoropuhelusta osapuolten
kesken. Mitähän se mahtaisi tarkoittaa rasistien ja ihmisoikeuksien
kannattajien välillä? Mikä olisi kompromissi? Etteivät
ihmisoikeudet kosketakaan ihan kaikkia?”
Voisin
tietenkin ottaa tämän kirjaimellisesti ja todeta, että en ole
rasisti joten Tervon kirjoitus ei koske minua. Tervo on
ihmisoikeusfundamentalismissaan kuitenkin väärässä.
Ihmisoikeuksissa olisi paljonkin keskusteltavaa. Ihmisoikeudet ovat
aikamme uskonto. Ne ovat pyhempiä kuin Jumalan sana – ja sopivasti
kulloisenkin puhujan itse määriteltävissä, koska niillä ei usein
tarkoiteta vaikkapa YK:n ihmisoikeusjulistuksessa määriteltyjä
oikeuksia. Ihmisoikeudet ovat erittäin problemaattisia. Tavalla tai
toisella köyhien maiden asukkailla katsotaan usein olevan oikeus
paeta kurjuutta ja tavoitella parempaa elämää. Kaikilla katsotaan
olevan oikeus länsimaiseen elintasoon.
Ihmisoikeuksia
pitää suhteuttaa siihen todellisuuteen ja tilanteeseen, jossa
elämme. Ihmiskunta kuluttaa enemmän kuin luonnonvarat meille
tuottavat, maapallo on ennennäkemättömän sukupuuttoaallon ja
laajan ekokatastrofin kourissa – ja tässä tilanteessa joku on
sitä mieltä, että on luovuttamaton ihmisoikeus kuluttaa vielä
enemmän. Se ei voi olla sitä. Euroopallakaan ei ole oikeutta
kuluttaa niin paljon kuin nyt, mutta köyhiä maita ei voi myöskään
nostaa köyhyydestä tässä tilanteessa, jossa se merkitsee
kulutuksen lisääntymistä entisestään ja ekokatastrofin
kiihtymistä. Maailmassa, jossa ihmisiä on niin paljon ja he
kuluttavat niin paljon, että koko biosfääri on vaarassa romahtaa,
ei ole varaa määritellä ihmisoikeudeksi oikeutta hankkia lapsia ja
pitää yllä mukavaa elintasoa.
Mitä
ihmisoikeudet lopulta ovat? Ne ovat ihmisten itse laatimia
periaatteita, eivät tieteellisiä ja absoluuttisia totuuksia.
Ihmisoikeuksien on vastattava maailman realiteetteihin. Jos kaikille
halutaan antaa oikeus mukavaan elintasoon (mikä on kohtuullinen
vaatimus), tällöin pitää toimia niin, että se on mahdollista. Se
ei ole mahdollista vain lisäämällä ihmisten kulutusta, sillä se
tie vie tuhoon. Hyvä elintaso kaikille saavutetaan vain kovalla ja
määrätietoisella työllä. Se vaatii, että maailman väkilukua
pudotetaan pitkäjänteisellä ja jyrkällä syntyvyyden sääntelyllä.
Se vaatii, että rakennamme yhteiskunnan, joka pystyy toimimaan
sukupolvesta toiseen. Teollinen yhteiskunta ei ole tällainen.
Maatalousyhteiskunta on.
Tervo
ei kertonut, millaisia ihmisoikeuksia hän kannattaa. Itse perään
oikeuksia myös tuleville sukupolville. Oikeutta jälkipolvillemme
periä tämä maailma ja jatkaa elämää. Kannatan ihmisille
oikeutta elää maailmassa, jossa on tilaa ja hiljaisuutta. Ennen
kaikkea vaadin oikeuksia myös luonnolle. Suomesta on kuollut
sukupuuttoon satoja lajeja ja uhanalaisina on tuhansia. Ihmiskunta on
jo hävittänyt muuta luomakuntaa siinä määrin, että se joutuu
siitä vielä tilille. Vielä ei ole kuitenkaan myöhäistä katua ja
kääntyä.
Kävin
viikonloppuna katsomassa elokuvan Inside Out – mielen
sopukoissa. Mahtava elokuva,
suosittelen. Siinä oli hauska vitsi: Kun päähenkilön
mielikuvitusystävä ja tunteet seikkailevat hänen mielensä
syövereissä, mielikuvitusystävä kaataa kaksi laatikkoa ja niiden
sisällöt menevät sekaisin. ”Voi ei, sekoitit faktat ja
mielipiteet!”, sanoo yksi tunteista, mutta mielikuvitusystävä
vakuuttaa, että ongelmaa ei ole: lapioidaan ne takaisin mihin
laatikoihin sattuu, ei sillä väliä.
Kuten
jo aiemmin kirjoitin, Helsingin Sanomat julkaisi 30. elokuuta
toimittaja Anna-Sofia Bernerin laatiman monisivuisen jutun, jossa
kerrottiin, mitkä pakolaiskriisiä koskevat väittämät ovat
faktoja ja mitkä mielipiteitä. Saimme tietää, että
turvapaikanhakijat on pakko ottaa ja rajavalvonta ei ole mahdollista.
Ainoastaan se on mielipidekysymys, milloin vastaanottokyvyn rajat
tulevat vastaan.
Tänään
15. syyskuuta Helsingin Sanomissa kerrotaan, että Ruotsista on
saapunut rajan yli Tornioon niin paljon turvapaikanhakijoita, että
hallitus ryhtyy toimiin tilanteen helpottamiseksi ja tulijoiden
identifioimiseksi. Hallitus ilmoittaa, että sillä on valmius
aloittaa rajatarkistukset Ruotsin-rajalla ja ulkoasiainministeri Soini
pitää sitä mahdollisena eikä näe sille mitään esteitä.
Kesti
kuusitoista päivää, että mahdoton muuttui mahdolliseksi. Moinen
herättää jo toivoa!
Helsingin
Sanomien Nyt-liite sulki verkkosivunsa kommentointimahdollisuuden
kahdeksi viikoksi. Eilisen Helsingin Sanomien pääkirjoitussivuilla
verkkosivuista vastaava uutispäällikkö kertoo, miksi.
Keskusteluilmapiiri on kiristynyt ja ihmiset jakautuvat leireihin.
Etenkin maahanmuuttokeskustelu herättää tunteita. Kommentointi
päätettiin estää toviksi, jotta ihmiset saisivat aikaa miettiä,
yrittävätkö he edes ymmärtää muita. Ja jotta he voisivat
pysähtyä miettimään, milloin he viimeksi sanoivat jotain hyvää.
Asiallinen
keskustelu on tarpeen. Jokaisella on vastuu siitä, että julkinen
keskustelu on asiallista, kohteliasta ja rakentavaa. Muiden
näkemysten kuin omansa kanssa pitää pyrkiä ja pystyä dialogiin.
Omassa valtiokäsityksessäni julkisella keskustelulla on keskeinen
sija, ja siksi toivon, että sitä käytäisiin paljon ja että se
olisi monipuolista ja laadukasta. Vapaa julkinen keskustelu on väylä
saman maan kansalaisille jakaa näkemyksensä – ymmärtää ja
tulla ymmärretyksi. Kun se toimii, se luo yhteiskuntaan koheesiota.
En tarkoita tällä sitä, että se saisi kaikki olemaan asioista
samaa mieltä. Tämä ei ole julkisen keskustelun tarkoitus. Avoin
keskustelu oikeuttaa sen pohjalta toteutetun politiikan. Vaikka sitä
ei hyväksyisikään, sitä voi ymmärtää ja sitä voi olla mukana
rakentamassa.
Tilaan
Helsingin Sanomia. Kotiini, paperisena. Miksi? Ennen kaikkea
siksi, että se on käytännöllistä ja olen vanhanaikainen. Mutta
ne eivät ole ainoat syyt. Valtiokäsityksessäni arvokasta julkisen
keskustelun soihtua kantaa lehdistö. Haluan tukea sitä. Tilaan
nimenomaan Helsingin Sanomia, joka on Suomen monipuolisin ja
laadukkain lehti. Sen yleisönosastolle kirjoittavat kaikenlaiset
ihmiset ja sen sivuilla tuodaan esille kaikki yhteiskunnan eri
tahoilla esiintyvät ajatukset. Luen ylpeänä Helsingin Sanomia
junassa, kävellessäni kadulla ja istuessani luentosalissa ennen
kuin luento alkaa. Helsingin Sanomat edustaa minulle avointa
keskusteluilmapiiriä, muiden ymmärtämistä, maailman tuntemista ja
yhteistyötä.
Arvostan
erittäin paljon ammattimaisesti toimitettua julkista keskustelua.
Tästähän lehdistössä on kyse. Minulla ei ole aikaa selvittää
kaikkien näkemyksiä. Olen valmis maksamaan huomattavasti
toimittajien ammattitaidosta ja siitä, että he täyttävät
tehtävänsä. Arvostan suuresti toimittajan ammattia. Toimittajan
asema merkitsee kuitenkin myös sitä, että aateluus velvoittaa
heitä. Ken ottaa kannettavakseen lehtimiehen taakan, pimeytemme
poistaa ja vapaaksi meidät tekee, on velvollinen elämään asemansa
mukaisesti. Ei riitä, että pääkirjoitussivuilla annetaan ohjeita,
miten ihmisten tulisi käyttäytyä ja keskustella. Jokaiselta
julkiseen keskusteluun osallistuvalta voidaan vaatia asiallista,
kohteliasta ja avointa dialogia. Painavin tämä taakka ei kuitenkaan
ole tavallisen kansalaisen sitä kantaessa, vaan eniten se velvoittaa
ja eniten sitä tulisi vaatia toimittajilta, julkisen keskustelun
suojelijoilta.
”Jolle
on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon
uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.”
– Jeesus,
Luuk. 12:48
Miten
Helsingin Sanomat siis huolehtii avoimesta keskustelua? Miten lehti
puolustaa asiallista dialogia ja estää sen, että keskustelu
päättyy ja ihmiset jakautuvat leireihin? Miten lehti pitää
huolen, että sananvapauteen erottamattomasti kuuluvasta vastuustakin
kannetaan huolta, että vihapuhetta ei viljellä ja että muiden
ihmisten ihmisarvoa kunnioitetaan, vaikka heistä ei ensivaikutelman
perusteella pitäisikään? Miten Helsingin Sanomat elää omien
periaatteidensa mukaisesti?
Saman
päivän lehdessä, jossa uutispäällikkö kertoo, että Nytin
verkkokeskustelu jouduttiin sulkemaan ja valittelee
keskustelukulttuurin huonontumista, Helsingin Sanomien omat
toimittajat rikkovat, mikä lehdelle on tärkeää. Sivulla B3
toimittaja Laura Saarikoski kirjoittaa Näkökulma-kolumnissaan, että
Donald Trump on saanut räävittömillä siirtolaisvastaisilla
puheillaan kannatusta sellaisilta päähän potkituilta
republikaaneilta, jotka ovat vähän koulutettuja ja kantavat kaunaa.
Sivulla B6 toimittaja Sami Sillanpää kertoo uutisessaan vast'ikään
löydetystä ihmislajista, mutta ajautuu pohdiskelemaan sitä, että
ennenkin ihmiset muuttelivat ympäri maailmaa. Maahanmuuttokriitikot
ovat ehkä ”sitä heikompaa ainesta” ja heidän olemassaolonsa
pistää miettimään, mikä erottaa ihmisen apinasta. Toimittajat
Saarikoski, Sillanpää ja päätoimittaja Niemi, onko kohteliasta
puhua näin muista ihmisistä? Pitäisittekö asiallisena, jos
lehtenne verkkokeskustelussa esitettäisiin, että vaikkapa jokin
turvapaikanhakijaryhmä on huonompaa ainesta olevia luusereita, joita
on vaikea erottaa apinoista ja joiden tyhmyyden voi selittää heidän
huonolla koulutuksella ja asenteilla? Jos ette salli lukijoillenne
mahdollisuutta esittää tällaisia kommentteja moderoitujen
verkkosivujenne keskustelupalstojen syövereissä, miksi julkaisette
niitä omilla nimillänne painettuina miljoonayleisölle?
Tänä
vuonna ja etenkin viimeisen kuukauden aikana turvapaikanhakijoita on
virrannut Eurooppaan ennennäkemättömiä määriä. Suurin osa
ihmisistä on järkeviä ja ymmärtää, että Eurooppaan ei voi
ottaa vastaan ääretöntä määrää ihmisiä. Ei vaikka kaikki
kotoutuisivat helposti, ja kun suuri osa siirtolaismassasta on
sellaista, jonka kotoutuminen on erittäin ongelmallista,
humanitaarisen maahanmuuton problemaattisuus on sitäkin selvempää.
Suurin osa suomalaisista ei kuitenkaan ole julmia, eivätkä he halua
jättää ketään kuolemaan. Niinpä yleinen mielipide on
lähtökohtaisesti ristiriitainen: toisaalta laajasti hyväksytään
ajatus, että jotain pitäisi tehdä siirtolaisvirran suhteen, mutta
toisaalta myös että jotain pitäisi tehdä maailman sodissa
kuolevien auttamiseksi.
Emme
toki voi kääntää selkäämme ja teeskennellä, että maailman
ongelmia ei olisi olemassakaan. Suurin osa avuntarvitsijoista on
syyrialaisia, jotka ovat vain hädissään paenneet sinne, mistä
ovat löytäneet turvalliselta tuntuvan sopukan. Tämä on kerrottu
Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa jo useaan kertaan, joten
tottahan sen on oltava. Hätää kärsivä syyrialainen on paennut
Isiksen kurkunleikkaajia Turkkiin, mutta on luultavasti ollut niin
paniikissa, ettei ole huomannut, että Turkki on rauhallinen maa.
Niinpä hän on sodan traumatisoimana hädissään uinut Kreikkaan,
juossut Makedonian, Serbian, Unkarin, Itävallan ja Saksan läpi
Tanskaan, hervottomana kulkenut Tanskan salmien siltoja pitkin
Ruotsiin ja koska se vasta vaarallinen maa onkin, hän on viimeisenä
oljenkortenaan joutunut pakenemaan laivaan, joka on vihdoin tuonut
hänet Suomeen. Näitä surullisia tapauksia on varmasti enemmistö
Suomeen saapuvien turvapaikanhakijoiden sydäntäsärkevistä
tarinoista. Aivan kaikki heistä eivät ehkä ole syyrialaisia, koska
Maahanmuuttoviraston tilastoinnin mukaan heinäkuun loppuun mennessä
Suomeen vuonna 2015 saapuneista turvapaikanhakijoista 2,8 prosenttia
on ilmoittanut lähtömaakseen Syyrian. Luottaisin kyllä enemmän
suomalaisten sanomalehti- ja radiouutistoimittajien matikkapäähän
kuin omaani, joten uskon että ainakin suunnilleen enemmistö Suomeen
saapuvista turvapaikanhakijoista on syyrialaisia hädänalaisia.
Miksi niin olisi moneen kertaan Ylen ja Helsingin Sanomien uutisissa
toistettu, jos se ei pitäisi paikkansa?
Helsingin
Sanomien toimittaja Anna-Sofia Berner kirjoitti elokuun 30:nnen
päivän sunnuntaisivuille jutun Suomeen tulevista
turvapaikanhakijoista. Jutun nimi on ”Rajat mielessä” ja heti
sen ingressi vastaa muutamaan keskeiseen kysymykseen ja herättää
pohtimaan:
”Kerrataanpa
vielä näitä raja-asioita. Pitääkö Suomen ottaa
turvapaikanhakijat vastaan? Kyllä. Voiko rajat sulkea? Ei. Missä
kulkevat vastaanottokyvyn rajat? Riippuu, keneltä kysyy.”
Tämä
lähtökohta paljastaa jo aika paljon. Berner esittää totuutena,
että turvapaikanhakijat on otettava vastaan ja että rajoja ei voi
sulkea. Vaikka Suomessa nousisi valtaan ketkä, vaikka tilanne
maailmalla ja Euroopassa olisi mikä, vaikka kansalaisten näkemys
olisi mikä, on ilmeisesti tekninen mahdottomuus kontrolloida
rajanylitystä. Rajavartiolaitos valvoo itärajaa koko ajan, mutta on
edes teoriassa kykenemätön valvomaan länsirajaa.
Maahanmuuttopolitiikka ei toimittajan mielestä ole siis poliittinen
kysymys. Harkinnan varaa on vain sen suhteen, missä vaiheessa
turvapaikanhakijoita tulee liikaa. Tämä on traagista, sillä se
tarkoittaa, että Suomi ei voi harjoittaa maahanmuuttopolitiikkaa. Se
voi vain todeta, missä vaiheessa vastaanottokyvyn rajat tulevat
vastaan. Jos ne tulevat, meidän on vain toivottava parasta. Mitään
ei ole tehtävissä.
Berner
on väärässä, sillä eduskunnan enemmistö voisi halutessaan
sulkea rajat ja kieltäytyä ottamasta turvapaikanhakijoita vastaan.
Miksi hän yksiselitteisesti sanoo, että näin ei voisi tapahtua?
Miksi hän haluaa antaa kuvan, että vallitseva
maahanmuuttopolitiikka on ainoa, jollaista voidaan harjoittaa? Miksi
hän haluaa uskotella, että asialle ei kannata yrittääkään tehdä
mitään? Voimme yrittää etsiä vastausta tähän
diskurssianalyyttisen kritiikin kautta. Toimittaja haluaa lannistaa
vallitsevan maahanmuuttopolitiikan kriitikot ajattelemaan, että itse
maahanmuuttoon ei voi vaikuttaa. Sen sijaan hän yrittää ohjata
heidät keskustelemaan massamaahanmuuton vaikutuksista. Tällä
pohjustuksella toimittaja kiinnittää huomiota pois ongelman syistä
ja suuntaa sitä sen seurauksiin. Osa lukijoista tarttuu väistämättä
täkyyn, joten asenneilmasto muuttuu niin, että itse
massasiirtolaisuus otetaan yhä helpommin itsestäänselvyytenä.
Näin keskustelijat suuntaavat tarmoaan muuhunkin, kuin
humanitaarisen maahanmuuton vastustamiseen an
sich.
Kun he tämän tekevät, he tulevat samalla huomaamattaan
tunnustaneeksi humanitaarisen maahanmuuton aksioomaksi. Tämä
tarkoittaa, että humanitaarista maahanmuuttoa kyseenalaistetaan yhä
harvemmin. Diskurssi alkaa näin ohjata ihmisten ajattelua yhä
myönteisemmäksi massasiirtolaisuutta kohtaan. Toimittaja yrittääkin
manipuloida diskurssia niin, että se ei mahdollista humanitaarisen
maahanmuuton kritisointia. Kun diskurssi ei mahdollista kritiikkiä,
kritiikkiä ei esitetä.
Berner
ihmettelee, mitä tasavallan presidentti tarkoitti, kun hän sanoi,
että ”vapaa liikkuvuus ei voi tarkoittaa hallitsematonta
liikkuvuutta”:
”Eikö
vapaa liikkuvuus ole lähtökohtaisesti hallitsematonta? Vapaan
liikkuvuuden Euroopassa saamme kulkea rajojen yli ilman, että kukaan
pyrkii hallitsemaan liikkumistamme.
Tai
toisaalta: eikö juuri pakolaiskriisi osoita, että
hallitsemattominta on liikkuminen suljettujen rajojen yli? EU:n
ulkorajoja valvotaan tiukasti, mutta silti sadattuhannet ihmiset
ylittävät ne tänä vuonna ilman lupaa. Hallitsemattomasti
salakuljettajien veneissä ja rekoissa, yön pimeydessä rajojen yli
kävellen ja juosten, väkivaltaisiakin rajavartijoita uhmaten.”
Se,
että Unionin ulkorajoja ei tällä hetkellä pystytä valvomaan, ei
tarkoita, että suljettujen rajojen yli liikkuminen olisi kaikista
hallitsemattominta. Kaikista hallitsemattominta on tietenkin se, kun
ketään ei yritetäkään estää ylittämästä rajaa. Berner
yrittää kuitenkin vakuuttaa lukijan siitä, että rajavalvonta on
turhaa. Ihmiset liikkuvat kuitenkin. Tällä toimittaja pyrkii
nakertamaan rajavalvonnan legitimiteettiä. Kyse on kuitenkin samasta
logiikasta kuin siinäkin, että huumeet voisi laillistaa, kun
ihmiset käyttävät niitä kuitenkin. Tämä on järkevää vain
siinä tapauksessa, että huumeidenkäyttöä ei saada vähenemään
kieltämällä ne ja massasiirtolaisuutta estettyä estämällä
sitä. Jos rajavalvonta ja huumekiellot toimivat, niitä ei voi
kieltää vain sen vuoksi, että ne eivät toimi täydellisesti.
Ylinopeutta ajetaan kuitenkin, mutta se ei tarkoita, että se pitäisi
sallia.
Mitä
tulee vapaan liikkuvuuden ja hallitsemattoman liikkuvuuden
samaistamiseen, tämä on ”vapaan liikkuvuuden” käsitteen
hämärtämistä. Unionista puhuttaessa vapaa liikkuvuus ei
tarkoita, että liikkuvuutta ei olisi säädelty mitenkään.
Unionikansalaisilla ja heidän perheenjäsenillään on oikeus
liikkua ja oleskella unionin alueella, kuten direktiivillä
2004/38/EY on
säädetty. Jos unionikansalainen aikoo oleskella toisessa
unionimaassa alle kolme kuukautta, hän voi tehdä niin, kunhan
hänellä on matkustusasiakirja ja hän sen (pyydettäessä) esittää.
Pidemmästä oleskelusta on säädetty erikseen. Huomionarvoista on,
että tämä vapaus koskee vain unionikansalaisia. Laittomat
maahanmuuttajat ovat tulleet unionialueelle vastoin Unionin ja sen
jäsenmaiden lakeja ja säädöksiä. Heillä ei ole oikeutta kulkea
jäsenmaasta toiseen. Vapaa liikkuvuus ei tarkoita liikkumista
unionialueella vapaasti ilman matkustusasiakirjoja ja
maahantulolupaa. Paradoksi syntyy siitä, että Schengenin sopimus on
poistanut sisärajatarkistukset, mutta ulkorajaa ei pystytä
valvomaan. Niinpä Schengen-alueella kulkee satojatuhansia ihmisiä,
jotka ovat tulleet alueelle laittomasti ja hyväksikäyttävät
Schengenin sopimusta ylittämällä unionimaiden rajoja, vaikka
Unionin vapaasta liikkuvuudesta säätävä direktiivi ei tätä
sallikaan.
”Tosiasia
on, että Suomeen tulevat turvapaikanhakijat on otettava vastaan.
Oikeus hakea turvapaikkaa kuuluu ihmisoikeuksiin, ja se on turvattu
kansainvälisissä sopimuksissa, jotka Suomi on hyväksynyt.
Turvapaikkahakemukset on siis Suomen lain mukaan käsiteltävä.
Ja
jos ihmisellä on syytä pelätä henkensä, terveytensä tai
vapautensa puolesta kotimaassa, hänelle on myönnettävä
turvapaikka.”
Sen
lisäksi, että Berner jättää mainitsematta sen tosiasian, että
Suomi voi halutessaan erota kansainvälisistä sopimuksista ja säätä
parhaaksi katsomansa lait, hän ei myöskään kerro, mihin
kansainvälisiin sopimuksiin turvapaikanhakijoiden oikeudet
perustuvat ja mitä sopimuksissa sanotaan. Turvapaikkojen myöntäminen
perustuu Genevessä vuonna 1951 solmittuun pakolaissopimukseen ja
sitä laajentavaan pöytäkirjaan vuodelta 1967. Suomi hyväksyi nämä kansainväliset sopimukset vuonna 1968. Näissä ei mainita, että
turvapaikka pitäisi myöntää henkilölle, jolla on syytä pelätä
henkensä, terveytensä tai vapautensa puolesta. Nuo kuulostavat
kohtuullisilta vaatimuksilta, mutta jos turvapaikka myönnettäisiin
kaikille, jotka tulevat maista, jotka ovat vaarallisia, joissa on
huono terveydenhoito tai jotka eivät ole ”vapaita”, suurin osa
maailman ihmisistä olisi oikeutettu turvapaikkaan. Näin ei
kuitenkaan onneksi ole, vaan Geneven pakolaissopimus määrittelee,
että turvapaikka tulee myöntää henkilölle
”jolla
on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi rodun,
uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen tai
poliittisen mielipiteen johdosta, oleskelee kotimaansa ulkopuolella
ja on kykenemätön tai sellaisen pelon johdosta haluton turvautumaan
sanotun maan suojaan; tai joka olematta minkään maan kansalainen
oleskelee entisen pysyvän asuinmaansa ulkopuolella ja edellä
mainittujen seikkojen tähden on kykenemätön tai sanotun pelon
vuoksi haluton palaamaan sinne.”
Kansainvälisten
sopimuksen mukaan turvapaikkaa ei siis suinkaan tule myöntää
niille, jotka tulevat huonoista oloista, kuten Berner on asian
ymmärtänyt. Turvapaikka tulee myöntää sellaiselle, joka kohtaa henkilökohtaista vainoa ja jonka kotimaa ei suojele häntä
tältä vainolta.
Berner
kirjoittaa edelleen, että jos ”jostakin syystä”
turvapaikanhakijoiden määrää Suomessa haluttaisiin rajoittaa,
tämä tapahtuisi estämällä turvapaikanhakijoiden pääsy Suomeen.
Sitä mahdollisuutta ei mainita, että Suomi voisi käsitellä
turvapaikkahakemukset ja karkottaa kaikki, joita se ei halua maahan
ottaa. Sen sijaan juttu siirtyy pohtimaan sitä, kuinka mahdotonta
olisikaan estää ihmisiä tulemasta Suomeen. Schengen-maiden välille
ei voi pystyttää rajatarkistuksia, koska ”säännöillä ei
lopulta ole merkitystä näiden tulijoiden kannalta”.
Rajavartiolaitoksen edustajan suulla todetaan, että jos tielle
rakennetaan rajavalvontapiste, ihminen voi kiertää metsän tai
pellon kautta. Hän toteaa, että muurin rakentaminen saisi ihmiset
vain kiertämään muurin, johon Berner lisää, että ”Berliinin
muuri lienee poikkeus, mutta eipä sekään pystyssä pysynyt”.
Rajavartiolaitoksella
ei voida olla näin avuttomia kuin tässä annetaan ymmärtää.
Suomella on 1 340 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Raja
ei ole vapaasti ylitettävä, vaan sen saa ylittää vain henkilöt,
joilla on viisumi. Rajavartiolaitoksen tehtävä on varmistaa, että
muut eivät ylitä rajaa. Hyvin tuntuu toimivan. Itärajan
rajavalvontaa ei olla lakkauttamassa. Ihmisten ei anneta vain kiertää
metsän tai pellon kautta, vaan rajanylitystä valvotaan. On
hämmästyttävää, että suomalaisia rajavartijoita, jotka
vartioivat tämän tiettömillä taipaleilla kulkevan yli
tuhatkilometrisen rajan erinomaisella säntillisyydellä, ei pidetä
kykeneväisinä vartioimaan sitä 614 kilometriä joenrantaa, joka
meillä on Ruotsin vastaisena rajana. Suurin osa länsirajan
rajavalvonnasta olisi vain passien tarkistusta Turun ja Helsingin
satamissa. Se vaatii tietenkin ihmisiä, mutta on silkkaa valehtelua
sanoa, että se olisi mahdotonta.
Ihmiset
eivät yleensä purematta niele, jos heille yritetään kertoa, miten
heidän tulee ajatella. Niinpä Berner ei esitä hallitsemattoman
”kaikki turvapaikanhakijat on otettava Suomeen” -linjaansa
ainoana mahdollisena, vaan asettaa sen vaihtoehdoksi Amnestyn Frank
Johanssonin radikaalin ”haalitaan kaikki tänne” -linjan, joka on
mielipuolisuudessaan niin toimimaton, että kuka tahansa valitsee
mieluummin Bernerin mallin.
”'Jos
halutaan estää se, että ihmiset antavat viimeiset säästönsä
jollekin hämärämiehelle, joka tuo heidät Välimeren yli tai
piilottaa rekan konttiin, niin ilman muuta laillisten
maahantulokeinojen avaaminen tarkoittaisi, että maahantulo olisi
paljon järjestäytyneempää ja kontrolloidumpaa', sanoo Suomen
Amnestyn toiminnanjohtaja Frank Johansson.
Aletaan
siis myöntää viisumeita irakilaisille, somalialaisille,
syyrialaisille, afganistanilaisille ja muille sotaa pakeneville –
ja liikkuvuudesta tulee hallitumpaa. Olisiko näin? Kuinka paljon
ihmisiä tänne silloin pyrkisi?
'En
osaa tuohon kysymykseen vastata', Johansson sanoo.”
Niin
että se siitä järjestäytyneisyydestä ja kontrollista. Tämä ei
estä Johanssonia viemästä ajatusta loogiseen mutta mielettömään
lopputulokseensa:
”Amnestyn
Johansson on sitä mieltä, että viisumeita kannattaisi myöntää
myös niille, jotka tulevat Eurooppaan etsimään parempaa elämää.
'Jos
ihmiset saisivat viisumeita työnhakuun, he voisivat tulla Suomeen
katsomaan, millaista työtä täällä on tarjolla, yrittää
työllistyä ja ottaa kuormaa pois turvapaikkajärjestelmästä.'”
Tämän
rinnalla suuri enemmistö on valmis mielihyvin hyväksymään
Bernerin ”pidetään rajat, mutta jos joku laittomasti pääsee
sisään niin antaa olla” -linjan.
Berner
myös pohtii, onko turvapaikanhakijoista tulevat kustannukset suuria
vai pieniä. Hän kertoo, että Ruotsilta kuluu pakolaisiin tänä
vuonna ”summa, joka vastaa 1,34:ää prosenttia maan
bruttokansantuotteesta”. Itse summaa ei kerrota, mutta IMF arvioi,
että Ruotsin tämän vuoden bruttokansantuote tulee olemaan 4 052,63
miljardia kruunua eli 430,2 miljardia euroa. 1,34 prosenttia tästä
on 430,2 * 0,0134 = 5,76 miljardia euroa. Jutussa kerrotaan, että Saksalta taas kuluu tänä
vuonna 400 000 turvapaikanhakijasta huolehtimiseen viisi miljardia
euroa (tänään uutisissa kerrottiin kuuden miljardin euron lisämäärärahasta). Berner kehottaa suhteuttamaan Ruotsin summan siihen, että
Nokia tuotti enimmillään neljä prosenttia Suomen
bruttokansantuotteesta tai siihen, että YK suosittaa, että valtiot
antaisivat kehitysapuun summan, joka vastaa 0,7 prosenttia maan
bruttokansantuotteesta. Saksan summaa hän vertaa siihen, että
Saksaa maksaa tänä vuonna pelkkiä valtionlainojen korkoja 35
miljardia euroa. Nuo vertailukohdat ovat kuitenkin aika abstrakteja.
Itselleni herää ainakin kysymys, että mitä sillä viidellä tai
5,8 miljardilla eurolla saisi. Ruotsin tämänvuotisessa valtionbudjetissa maanpuolustukseen kuluu 5,16 miljardia euroa ja
sosiaali- ja terveydenhuoltoon 6,84 miljardia euroa.
Jutussa
ei myöskään vertailla Euroopan vastaanottokykyä siihen, että maailmassa on
59,5 miljoonaa pakolaista (2014). Kuinka mielekästä on siirtää
tällaista massaa ympäri maailmaa ja toivoa, että ongelmat eivät
kasva liian suuriksi? Olennaisin vertailu jätetään myös
tekemättä. Maailman väkiluku on nyt 7,4 miljardia ja maapallon
kantokyky on mitä se on: tänä vuonna vuoden aikana syntyneet
luonnonvarat oli käytetty jo 13. elokuuta. Lopun vuotta kulutamme
enemmän kuin mitä maapallo tuottaa. YK arvioi, että maailman
väkiluku nousee 9,7 miljardiin vuonna 2050 ja että vuonna 2100
ihmisiä olisi 11,2 miljardia. Teollisuusmaiden väkiluku nousee
vuosisadan aikana nykyisestä 1,3 miljardista vain 26 miljoonalla –
eli teollisuusmaiden väkiluku pyöristyy vielä vuonna 2100:kin
siihen samaan 1,3 miljardiin. Kehitysmaiden väkiluku taas nousee 6,1
miljardista 9,9 miljardiin. Afrikan väkiluku nousee nykyisestä 1,2
miljardista vuosisadan aikana 4,4 miljardiin.
Näiden lukujen edessä on syytä osoittaa nöyryyttä. Maailman hätä
ja puute eivät lopu, koska luonnonvarat ehtyvät ja väkiluku
nousee. Ongelmia ei ratkaista siirtämällä ihmisiä kehitysmaista
teollisuusmaihin ja Afrikasta Eurooppaan. Tämä vain laajentaa
ongelman entistä suuremmalle alueelle. Tältä pohjalta yritän
antaa rakentavan ehdotuksen. Nyt kun olen saanut kaiken tämän
arvostelun harteiltani, koetan hahmotella, mitä näiden ongelmien
suhteen tulisi tehdä.
Miten
sotaa pakenevia tulisi auttaa? Miten maailmanrauha saavutetaan?
Usein
puhutaan, että ongelmien syihin pitäisi puuttua. Syyrian
sisällissota pitäisi ratkaista, että muutkin ongelmat
korjaantuvat. Mutta miten sota "ratkaistaan"? Tiedämme, että Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin ei tuonut Irakiin
demokratiaa eikä Nato-maiden vallanvaihto-operaatio Libyassa tehnyt
Libyasta vakaata demokraattista maata. Euroopan ja Yhdysvaltojen ei
kannata lähteä sotimaan, jos kukaan ei uhkaa Eurooppaa ja
Yhdysvaltoja. Sotia ei ratkaista tuomalla lisää rautaa rajalle,
vaan niitä eskaloidaan sillä tavoin. Tietty sitten kun Gaddafin
joukkoja tarpeeksi moukaroidaan, niin lopulta kaikki ovat kuolleita
ja sota on ohi. Mutta sehän on juuri sitä kärsimyksen
aiheuttamista, jota pitäisi välttää.
Sanoisin,
että ulkopuoliset eivät voi ratkaista sotaa. Sen voivat tehdä vain
sodan osapuolet. YK pystyy hyvin rajoitetussa määrin ratkaisemaan
sotia itsessään. Se kuitenkin antaa konfliktiapua sotaa pakeneville
ihmisille. Syyrian rajoilla on pakolaisleirejä, joissa miljoonat
ihmiset on asutettu telttoihin ja hökkeleihin. Heille pyritään
tarjoamaan terveydenhuolto, puhdasta vettä ja muita elämän
perustarpeita. Konfliktiavulla sotien kärsimyksiä voidaan yrittää
lievittää. Sen sijaan että poltamme miljardeja siihen, että
siirrämme tarmokkaimman osan sotaa pakenevista ihmisistä
teollisuusmaihin, voisimme käyttää nuo resurssit pakolaisleireillä
olevien ihmisten auttamiseen. Niissä on pulaa puhtaasta vedestä.
Ruotsi saisi aikaan ihmeitä, jos ei ottaisi vastaan yhtään
turvapaikanhakijaa, vaan sanoisi näille että palatkaa sinne
pakolaisleireille, ja sen sijaan käyttäisi ne 5,8 miljardia euroa,
jotka se nyt käyttää kotimaassa, pakolaisleirien olojen
kohentamiseen.
Konfliktiapua
voitaisiin viedä pidemmällekin kuin mitä se nykyään on. Kun
Syyriassa syttyy sota, YK voisi viedä rajalle joukkoja, jotka eivät
puuttuisi sotaan, mutta estäisivät sen leviämisen. Näin edes
Libanon ja Irak olisi saatu pidettyä sivussa siitä kaaoksesta, joka
alueella nyt vallitsee. YK:n joukot päästäisivät leireille
aseettomat siviilit. Konfliktimaahan ei saisi kuljettaa rahtia eikä
joukkoja. Näin sotijat voisivat sotia sielunsa kyllyydestä, mutta
avuntarvitsijat pääsisivät heitä pakoon. Sota laantuisi lopulta,
kun kaikilta osapuolilta loppuisi resurssit ja taistelumoraali. Tämä
ei ole mikään nerokas ratkaisu, millä maailmanrauha
toteutettaisiin tuosta vain, mutta sellaista ratkaisua ei ole
olemassakaan.
Miten
köyhyyttä ja huonoja oloja pakenevia tulisi auttaa? Miten
maailmasta poistetaan kurjuus?
Maailman
väkiluku ja luonnonvarojen kulutus ovat sillä tasolla, että
kumpaakin olisi laskettava voimakkaasti. Tässä tilanteessa olisi
järkyttävä virhe nostaa suuria massoja köyhyydestä.
Luonnonvarojen kulutuksen kasvu entisestään vain pahentaisi
ekokatastrofia. On ensiarvoisen tärkeää, että ympäri maailmaa
otetaan käyttöön syntyvyyden sääntely, jonka pitkäjänteisellä
ja suunnitelmallisella harjoittamisella maapallon väkiluku saadaan
laskuun. Tätä voi ajatella toisestakin näkökulmasta: olennaista
ei ole, kuinka paljon yksittäiset ihmiset saastuttavat ja kuluttavat
luonnonvaroja. Olennaista on, kuinka paljon luonnonvaroja kaiken
kaikkiaan kuluu. Niinpä pienemmällä väkiluvulla on mahdollista
ylläpitää suurempaa elintasoa.
Kun
maapallon väkiluku on seitsemän miljardia, on mahdotonta nostaa
kaikki köyhyydestä ja tarjota kaikille säällinen elintaso. Jos
maailman väkiluku taas olisi vain joitain kymmeniä tai satoja
miljoonia, voitaisiin kaikki maailman ihmiset helposti ruokkia
yltäkylläisesti, kaikille löytyisi mukava asunto ja jokaiselle
olisi mahdollista tarjota kaikki lääkkeet, joita vain tarvittaisiin. Jos väkilukua lasketaan voimakkaasti mutta hallitusti,
elintaso nousee väistämättä. Kun meitä on entistä vähemmän,
uusia taloja ei tarvitse rakentaa, vaan vanhoja vapautuu jatkuvasti.
Peltoja vapautuu koko ajan lisää jokaiselle halukkaalle halvalla
ostettavaksi. Kaikki mahdollisuudet ovat taas edessämme.
Kirjoitus julkaistiin myös verkkolehti Sarastuksessa 6. lokakuuta 2015.
Helsingin
yliopiston lukuvuosi alkoi tällä viikolla. Yliopiston
päärakennuksen juhlasalissa pidettiin eilen avajaiset. Viikko sitten rehtori oli toivottanut samassa juhlasalissa meidät uudet
ylioppilaat tervetulleiksi. Sali oli tuolloin aivan täynnä ja osa
joutui seisomaankin. Rehtori kertoi, että avajaiset ovat vapaa
tilaisuus, jonne mekin saisimme tulla, mutta että sali tulisi
tuolloin luultavasti täyteen joten hän kehotti tulemaan hyvissä
ajoin, jos halusi päästä mukaan avajaistapahtumaan. En halunnut
tehdä hukkareissua, joten saavuin avajaisiin kaksi tuntia etuajassa.
Istuin yksin yliopiston juhlasalissa puolitoista tuntia. Viimeisen
puolen tunnin aikana tuli muu yleisö, mutta sali ei lopulta tullut
täyteen. Ensi vuonna en kenties tule niin hyvissä ajoin.
Avajaisten
aluksi puhallinorkesteri soitti Salamancan ja yleisö nousi
seisomaan, kun juhlasaliin saapui kulkueena rehtori juhla-asussaan,
punaisessa kaavussa ja kultaisissa vitjoissa, yliopiston kansleri,
Valtioneuvoston edustaja, pääministeri Sipilä, ja Euroopan
komission edustaja, komissaari Moedas. Heidän perässään saapui
professorikunta, jokaisella tohtorinhattu kädessään.
Avajaispuheessaan
rehtori Kola totesi, että yliopiston on oltava edelläkävijä ja
sen lisäksi että se kouluttaa opiskelijansa yliopistolain
mukaisesti palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa, opiskelijat on myös
koulutettava muuttamaan maatamme ja maailmaamme parempaan suuntaan.
Pääministeri Sipilä kertoi, että taloudellinen tilanne on vaikea
ja säästöjä on tehtävä, koska valtio ei voi loputtomasti elää
velaksi, mutta niistä huolimatta tiede ja koulutus ovat tärkeitä
ja Helsingin yliopisto on arvokas instituutio. Kuten Sipilä, myös
komissaari Moedas antoi Helsingin yliopistolle kunnian siitä, että
sen piirissä oli suomalainen kansakunta rakennettu. Pääministeri
ilmaisi asian juhlallisesti (mutta totuudenmukaisesti) toteamalla,
että ”tässä rakennuksessa, tässä salissa on tuotettu idea
Suomesta”. Komissaari puhui myös poikkitieteellisyyden ja
yhteistyön merkityksestä. Hän lainasi Utahin yliopiston
humanistisen tiedekunnan julistetta: luonnontieteet voivat kertoa,
miten Tyrannosaurus rex kloonataan. Humanistiset tieteet taas
voivat kertoa, miksi se on huono idea. Professori-
ja ylioppilaskunnan edustajat pitivät yhteisen puheen, jonka jälkeen
poistuimme kaikki kulkueena yliopistosta orkesterin taas säestäessä.
Kuljimme viereiseen Helsingin tuomiokirkkoon, jossa järjestettiin
lukuvuoden avajaisjumalanpalvelus.
Avajaisista uutisoitiin myös
tiedotusvälineissä, mutta hivenen eri näkökulmasta. Kun
pääministeri oli aloittanut puheensa, kaksi anarkistia yleisöstä
oli noussut seisomaan ja alkanut huutamaan alatyylistä pääministerin
vastaista iskulausetta ja nostanut esiin pääministeriä
arvostelevat julisteet. Pääministeri ei keskeyttänyt puhettaan
eikä kiinnittänyt huutajiin mitään huomiota. Yliopiston
henkilökunta saattoi heidät pois. Iskulauseiden huuto kävi
ponnettomammaksi ja mielenosoittajat kävelivät järjestäjien
mukana. Tämän jälkeen vielä muutama teki saman tempun, mutta
heidän huutonsa alkoi vaimeta heti kun tilaisuuden järjestäjiä
tuli paikalle. Naureskellen ja toistellen iskulausettaan, ei
kuitenkaan enää huutaen, he kävelivät kiltisti mukana kun heidät
talutettiin ulos.
Avajaisten
jälkeen pidetyissä avajaiskarnevaaleissa yliopiston piirissä
toimivat järjestöt esittäytyivät. Anarkistien kojulla oli sama
juliste, joka avajaistilaisuuden mielenosoittajilla oli ollut. Median
päälähteenä aiheesta oli Suvi Auvisen Twitterissä julkaisema
video ja saatelause. Yleisradio ja Helsingin Sanomat julkaisivat
verkkouutisissaan videon ja Auvisen kirjoituksen ja kertoivat, että
avajaistilaisuudessa oli ollut mielenosoitus. Kumpikaan ei maininnut,
että Auvinen on ilmoittanut julkisesti olevansa anarkisti. Se
sentään kerrottiin, että salista poistettiin ”noin viisi”
henkilöä. Sen olisi voinut myös kertoa, että jo pelkästään
uusia opiskelijoita oli salissa moninkertainen määrä. Sekä
rehtori että ylioppilaskunnan edustaja pyysivät puheidensa aikana
fukseja nostamaan kätensä. Media ei tietysti tiennyt tätä, koska
he eivät olleet paikalla. En ainakaan itse nähnyt ketään toimittajan oloista, ja jos
siellä olisi ollut Helsingin Sanomien tai Yleisradion edustaja,
heidän ei olisi tarvinnut julkaista Auvisen videota tai kertoa, mitä
huutoja ”Twitterissä levinneen videon perusteella yleisön
joukosta kuului”. Kenties ensi vuonna tiedotusvälineet kertovat lukuvuoden avajaisista oman
toimittajansa reportaasin eikä päivystävältä anarkistilta saamaansa
tietoa.
Anarkistit
eivät jaksaneet kuunnella
rehtorin puhetta ja Sipilän puheen alussa heidät jo poistettiinkin.
Heiltäkin jäi siis huomaamatta, että koulutusleikkauksia, joita
vastaan he olivat osoittamassa mieltään, käsiteltiin avajaisissa
erittäin paljon. Mielestäni turhankin paljon, sillä tilaisuus oli
luonteeltaan sellainen, että se saisi olla rakentava ja eteenpäin
katsova. Mutta luulisi, että anarkistit arvostaisivat kritiikkiä
järjestelmää kohtaan, ja sitä kyllä riitti. Jo rehtori oli
sanonut, että Helsingin yliopisto on Suomen ainoa huippuyliopisto,
ja hämmästeli, miksi leikkaukset kohdistetaan ”nimenomaan [maan]
ainoaan maailmanluokan yliopistoon”. Professori- ja
ylioppilaskunnan edustajien puheet olivat jo mauttoman kriittisiä ja
hyökkääviä ja he ääni väristen vihjailivat, että
pääministerillä olisi säästämisessään salattuja motiiveja.
Anarkisteilta
jäi kuulematta ylioppilaskunnan edustajan puhe, jossa
hän harmitteli, että yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut
dialogista huutamiseksi. Ja komissaarin puhe, jossa hän kertoi, että
tieteentekijöiden yhdistävä piirre on avoimuus ja yhteistyökyky.
He eivät myöskään kuulleet pääministerin puhetta siihen asti,
jossa hän kertoi, että elämme aikoja, jolloin ”tarvitaan
laaja-alaista ja vastuullista ajattelua, kykyä toimia yhteisönsä
hyväksi sekä tulevaisuusoptimismia”. Sitä he eivät myöskään
enää olleet kuulemassa, kun Sipilä sanoi, että ”vastustaessaan
säästöjä tulee kannattaneeksi velaksi elämisen jatkamista”.
Avajaisjumalanpalveluksessa
anarkisteja ei myöskään näkynyt. He eivät siis olleet kuulemassa
professori Vähäkankaan saarnaa, jossa hän lainasi muun muassa
piispa Rothoviuksen saarnaa Turun akatemian vihkiäisissä vuonna
1640:
”Meidän
tule itse Yliopistoa kohtaan käyttäytyä oikein. Tämä tapahtuu
kun professorit hoitavat virkansa kaikessa ahkeroiden ja jumalisesti.
Kun kaikki ylioppilaat muistavat päivittäin, mitä tarkoitusta
varten heidän vanhempansa ja holhoojansa ovat heidät tänne
lähettäneet toistaen aina sydämessään: dic quare hic (sano,
mistä syystä olet täällä)?”
Jumalanpalveluksen
lopuksi lauloimme ylistysvirtenä virren 581 (Kiitos Jumalamme):
”sovinnossa meidän / suo maata rakentaa”.