tiistai 29. syyskuuta 2015

Kasvun rajat

Rajaton kasvu rajallisessa tilassa ei ole mahdollista. Yhtälö ei toimi. Talouskasvun suhteen tätä keskustelua on jo käyty jonkin verran. Kuinka pitkään talous voi kasvaa? Voiko tavoitteenamme olla tuottaa koko ajan lisää ja lisää tavaraa, vaikka luonnonvarojen runsas kulutus aiheuttaa yhä suurempia ongelmia, joita on vaikeaa tai mahdotonta ratkaista?

Kaikki ikuisen kasvun tavoitteet ovat tuomittuja epäonnistumaan, ja vielä talouskasvua vaarallisempi on tavoite ikuisesta väestönkasvusta. Väestönkasvua pidetään selviönä ja väkiluvun väheneminen nähdään jonkinlaisena kriisinä – silloinkin, kun siihen ei liity mitään drastista vaan kyse on hiljalleen tapahtuvasta luonnollisesta kehityksestä. Monen Euroopan maan väkiluku kääntyisi hitaasti laskuun, jos niin sallittaisiin käyvän. Suomen osalta aihetta käsiteltiin eilisen Helsingin Sanomien jutussa ”Vauvakato vaivaa Suomea”. Toimittaja Arja Kivipelto haastatteli jutussa Väestöliiton tutkijaa Anneli Miettistä:
Jos suomalaiset tekevät entistä vähemmän lapsia, Suomen väkiluku vääjäämättä laskee. Olisiko se niin pahasta?

'Yleensä valtiot pitävät väestönkasvua lähtökohtaisesti hyvänä asiana. Ajatellaan, että tasainen väestönkasvu pitää työvoiman melko nuorena ja tuottavana', Miettinen sanoo.

– – Miettisen mukaan voisi olla globaalisti edullista, ettei länsimaissa hankittaisi paljon lapsia, mutta yksittäisille maille syntyvyyden aleneminen aiheuttaa ongelmia. Esimerkiksi huoltosuhde heikkenee: aina vain harvemmat hoitavat koko ajan suurenevaa vanhusten joukkoa.”
Eli toisaalta liikakansoitus on ekokatastrofia ylläpitävä voima, jonka vuoksi meneillään on valtava sukupuuttoaalto ja joka uhkaa tehdä maailmastamme melko lailla elinkelvottoman. Toisaalta väkiluvun aleneminen voisi vaatia terveyspalveluiden järjestelyä ja se taas tarkoittaisi rahanmenoa. Tässäpä vasta pulma. Kumpikohan kannattaa valita?

Väestönkasvua puolustetaan usein vetoamalla huoltosuhteeseen tai johonkin vastaavaan taloudelliseen aspektiin. Veikkaan kuitenkin, että suurin osa vain haluaa nähdä, että luvut nousevat ja käyrät liikkuvat ylöspäin. Jos taloudellisista tekijöistä välitettäisiin, vaadittaisiin sellaista väestönkasvua, joka on taloudellisesti järkevää ja vastustettaisiin sellaista, joka ei ole taloudellisesti järkevää. Tosiasiat saavat kuitenkin lentää ikkunasta, kun väkiluvun toivotaan nousevan.

Suomalaisten pitää hankkia lisää lapsia, jotta meillä on työntekijöitä, jotka huolehtivat suurista ikäluokista, kun nämä jäävät eläkkeelle. Tätä kuulee jostain syystä vieläkin. Jo vuosia sitten tämä oli tyhmä ajatus, mutta aika on tehnyt siitä vielä typerämmän. Suuret ikäluokat syntyivät sotien jälkeen. Mitkä ikäluokat siihen tarkalleen lasketaan, vaihtelee, mutta yleensä tarkoitetaan vuosina 1946–1949 syntyneitä. He ovat nyt 66–69-vuotiaita. Suuret ikäluokat ovat jo eläkkeellä. Toinen asia on sitten se, että nyky-yhteiskunnassa ikäluokka siirtyy työelämään vasta 20–30-vuotiaana. Nyt syntyneistä lapsista on valtiolle aluksi vain kustannuksia. He voivat alkaa hoitamaan ja maksamaan suurien ikäluokkien hoitokustannuksia siinä vaiheessa, kun nämä ovat 86–99-vuotiaita.

Suomalaiset eivät kuitenkaan ota lisääntymisvinkkejä yleisönosastonkirjoittelijoilta, joten tämä argumentti ei ole niin haitallinen. Toinen yhä yleinen ajatusvirhe on:

Suomalaiset ikääntyvät, joten meidän kannattaa ottaa tänne paljon maahanmuuttajia huoltosuhdettamme parantamaan. Tämä väite on osoitettu moneen kertaan vääräksi, mutta silti sitä kuulee yhä uudestaan. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa asuvista Irakin kansalaisista työllisiä on 19,7 prosenttia ja Somalian kansalaisista 21,7 prosenttia. Maamme keskimääräinen työllisyysaste on 70,7 prosenttia. (Luvut vuodelta 2008.) Suomeen tulee nyt paljon turvapaikanhakijoita etenkin Irakista ja Somaliasta. Parantaakohan vai huonontaakohan se Suomen huoltosuhdetta?

Väestö on saatava kasvamaan. Sille ei ole mitään perusteita, mutta tavoite on niin tärkeä että perustelut voi vaikka valehdella. Jos suomalaiset eivät suostu itse lisääntymään, tänne on haalittava muualta väkeä. Ollaan kirjaimellisesti valmiita vaihtamaan kansa vaikka kokonaan toiseen, jotta numerot näyttäisivät tilastoissa paremmilta.

Maailmassa on yli seitsemän miljardia ihmistä ja Suomessa viisi ja puoli miljoonaa. Kumpikin luku kasvaa. Miksi niitä täytyy ehdoin tahdoin kasvattaa? Mitä hyötyä suuresta väkiluvusta on? Ovatko pieniväestöiset Islanti ja Bahama maanpäällisiä helvettejä ja suuriväestöiset Intia ja Kiina toiveita herättäviä paratiiseja? Onko Suomi jotenkin parempi, kun meillä on kaikki nämä miljoonat ihmiset? Entä jos väkilukumme laskisi, kaupunkimme pienenisivät, erämaamme kasvaisivat, saimaannorpan kanta elpyisi ja maassamme tarvittaisiin yhä vähemmän taloja, polttopuita ja tilpehööriä? Olisiko se niin kamalaa?

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Tunteet ja realiteetit

Torstain Helsingin Sanomissa haastateltiin Helsingin yliopiston kirkkososiologian professori Pessiä, joka on tutkinut myötätuntoa ja auttamishalua. Haastattelussa käsiteltiin paljon meneillään olevaa kansainvaellusta ja haluan vielä sanoa aiheesta muutamia ajatuksiani.
Pari viikkoa sitten kriisin symboliksi nousi kuva syyrialaisesta pikkupojasta. Poika makasi rannalla poski vasten hiekkaa. Hän oli hukkunut pyrkiessään perheensä kanssa Eurooppaan.
Kuvan nähdessään moni purskahti itkuun. Myös Pessi. Poika oli saman ikäinen kuin Pessin esikoistytär. Se tuntui erityisen pahalta.
Avustusjärjestöjen riveihin liittyi iso joukko uusia vapaaehtoisia, ja moni lahjoitti rahaa.
Sitten oli niitä, jotka reagoivat asiaan kirjoittamalla verkon keskustelupalstalle näin: Tässä nyt yritetään vain pikkulapsella hakea sympatiaa. Realiteetit on kuitenkin, että kaikkia ei voi auttaa.
Haastattelussa käsitellään ihan hyvin myötätunnon tuntemista, miksi jotkut haluavat auttaa muita ja millaisissa tapauksissa apua halutaan antaa. Kirjoituksessa kuitenkin puhutaan niistä, jotka haluavat auttaa, ja niistä jotka kääntävät selkänsä. Tähän meneillään olevaan massasiirtolaisuuteen voi siis suhtautua myötätuntoisesti tai välinpitämättömästi. Jatkan tätä pohdintaa.

Minullakin on pieni poika. On erittäin surullista, että viaton lapsi hukkuu. Kun näin kuvan, ajattelin, että tapahtunut on suuri sääli ja että jotain on tehtävä. En kuitenkaan itkenyt. Olen tiennyt jo pitkään, että miljoonat ja miljoonat ihmiset ympäri maailmaa elävät huonoissa oloissa, näkevät nälkää, kärsivät ja kuolevat. Se on kauheaa, mutta koska maailman julmuus oli jo tiedossani, en alkanut itkeä, kun tapahtui yksi kuolema lisää.

En tiedä, mitä verkon keskustelupalstalle kommentoinut tarkalleen ottaen tarkoitti, kun hän sanoi, että realiteetti on, että kaikkia ei voi auttaa. Näin asia kuitenkin on. Inhimillisyys ja halu ratkaista maailman ongelmia lähtee tunteista. Siitä, että koemme, ilman sen kummempia perusteluita, että maailmassa tapahtuu paljon väärää ja pahaa. Tältä pohjalta ongelmia voidaan lähteä ratkomaan, mutta niiden ratkaiseminen edellyttää tunteiden lisäksi järkeä.

Maailma on vahvasti ylikansoitettu. Ilmastonmuutos muuttaa laajat alueet niin kuumiksi, että ne muuttuvat asuinkelvottomiksi. Merenpinnan nousu uhkaa alueita, joilla asuu paljon ihmisiä. Eroosio ja aavikoituminen vähentävät hedelmällistä maata, vaikka ruoan tarve maailmassa vain kasvaa. Ehtyvät luonnonvarat eivät ole täysin korvattavissa. Metsäkato ja muu ekosysteemien pirstoutuminen ja katoaminen heikentävät dramaattisesti biodiversiteettiä ja elämän edellytyksiä – myös meidän ihmisten elämän. Maailman väkilukua on laskettava. Kulutusta on vähennettävä. Luontoa ei saa tuhota: se on väärin ja inhottavaa. Tämän pitäisi riittää perusteluiksi. Mutta lisäperusteluksi voidaan mainita, että ekokatastrofi nakertaa ihmiskunnan ja sivilisaatiomme pohjaa. Se tuhoaa maailman sellaisena, kuin me sen tunnemme.

Maailman väkiluku jatkaa vahvaa kasvuaan. Afrikan väkiluvun ennustetaan nelinkertaistuvan tämän vuosisadan aikana. Lähi-idän väestönkasvu on maailman korkeimpia. Maailmaan tulee miljardeja ja miljardeja uusia ihmisiä, vaikka heille ei ole ruokaa, puhdasta vettä ja perusterveydenhuoltoa. Sadat ja sadat miljoonat ihmiset syntyvät alueelle, jossa heille ei ole mitään. Egyptistä Intiaan ja muuallakin on tänä vuonna ollut poikkeuksellinen lämpöaalto. Lämpötilat ovat heitelleet 40°C:een yläpuolella. Vanhoja ja sairaita kuolee, sadot pilaantuvat, ruoka pilaantuu kaappeihin, eläimiä kuolee, vesi ehtyy... Tällaiset lämpöaallot ovat lisääntymässä. Ekokatastrofi tekee tulevaisuudesta ennakoimattoman ja ennen pitkään täysin kaoottisen. Kuten Eero Paloheimo on monesti sanonut, maailma on siirtymässä stabiilista tilasta labiiliin tilaan. Tasapaino muuttuu epävarmuudeksi ja arvaamattomuudeksi. Tämä ei tarkoita, että katastrofi sattuu kerralla. Valitettavasti, sillä jos kaikki sattuisi kerralla, ihmiset reagoisivat välittömästi ja kaikella tarmollaan. Ekokatastrofi on edennyt jo pitkän aikaa. Se on vaikuttanut siellä täällä ja muutos tapahtuu vääjäämättömästi ja varmasti. Lumivyöry on sen kaltainen luonnonkatastrofi, jonka ihminen hahmottaa heti vaaralliseksi ja tietää alkaa juoksemaan. Ekokatastrofilla ei ole vastaavaa hätkähdysvaikutusta. Se on kuitenkin paljon suurempi ongelma. Sen ymmärtää koko karmeudessaan sitten, kun tuhot ovat jo niin pitkällä, että mitään ei ole tehtävissä.

Minä säälin ihmisiä, joiden kotikylää uhkaa aavikon leviäminen, joiden sato on pilalla ja jotka näkevät nälkää. Olen surullinen, että taudit leviävät maailmassa ja konfliktit vellovat. Haluan, että maailmasta tulisi parempi. Siksi yritän miettiä, mitä voisi tehdä. Mitä pitäisi tehdä. Mitä ei pidä tehdä. Suunnittelematon ihmismassojen siirto loppuun kalutuilta alueilta ei ratkaise ongelmaa. Se pahentaa sitä. Liikaväestön mahdollisuus etsiä parempaa elämää muualta pitää väestönkasvun korkealla. Euroopan väkiluvun kasvu entisestään pahentaa maanosamme tulevaisuudennäkymiä ja nostaa maapallon kokonaiskulutusta, mikä taas kiihdyttää ekokatastrofia entisestään. Minunkin sympatiani ovat hädänalaisten puolella, mutta realiteetit ovat, että kaikkia ei voi auttaa. Turvapaikan myöntäminen tälle ihmismassojen tulvalle haittaa sekä Eurooppaa että turvapaikanhakijoiden lähtömaita.

Politiikkaa ei kannata psykologisoida loputtomiin. Miksi toinen haluaa auttaa, mutta toisen mielestä se ei ole mahdollista? Tämä ehkä johtuukin psykologisista tekijöistä, sillä ihmisten luonne ja asenne vaikuttavat tiedostamattomasti suuresti siihen, millaisia heidän näkemyksensä ovat. Mutta maailmassa on olemassa realiteettinsa. Meidän pitää pohtia, mihin olemme menossa ja mitä meidän tulisi tehdä. Meidän pitää pohtia, mitä voimme tehdä ja mitkä ovat tekojemme seuraukset.
Voimme puhua kansainvaelluksesta. Joidenkin arvioiden mukaan lähtöä odottavat kenties miljoonat epävarmoissa oloissa elävät. – pääasia ei varmaan ole 120 000 turvapaikanhakijan jakaminen vaan yhteisen arvion tekeminen siitä, miten Euroopan pitää valmistautua mahdollisesti miljoonien ihmisten vaellukseen. Tänään sanoin yhdessä palaverissa, että Suomen kannattaa tehdä harjoituksia mittakaavassa 100-200 000 hakijan virrasta. Varautumisessa mahdollinen ylimitoitus ei ole niin vaarallista kuin joutua yllätetyksi. Miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Tämä on uusi tilanne ja nyt auttamisen eturintama olisi pian rakennettava kriisien lähialueille. –”
Matti Vanhanen, 17. syyskuuta 2015
Satatuhatta humanitaarista maahanmuuttajaa vuoden aikana on paljon, mutta ei mahdoton luku. Sisäasiainministeriön tuoreimman arvion mukaan Suomeen tulee tänä vuonna 25 000 – 30 000 turvapaikanhakijaa. Kuten pääministeri Sipilä televisiopuheessaan totesi, ”perheen vahvimmat laitetaan edellä etsimään turvallista kotia muulle perheelle”. Turvapaikanhakijat saavat perheenyhdistämisien avulla perheensä Suomeen, jonka jälkeen määrä kasvaa. Jos nyt oletamme, että Suomeen tulee tänä vuonna 30 000 turvapaikanhakijaa, jotka maltillisesti arvioituna 2,5-kertaistavat määränsä perheenyhdistämisillä (en löytänyt tilastoa siitä, millainen tuo luku on aiempina vuosina ollut), Suomeen tulisi tätä kautta 75 000 maahanmuuttajaa. Tähän päälle tulee muutama tuhatta Unionin taakanjakomekanismin turvapaikanhakijaa (jotka myös hakevat perheilleen maahantulolupaa) ja kiintiöpakolaista. Vajaa 80 000 kroonisen ongelmaista ihmistä vuodessa on suuri määrä viiden miljoonan asukkaan maalle. Muuttoliikeeseen vaikuttaa paljon muiden maiden tilanne. Jos muut Euroopan maat kyllästyvät, sulkevat rajojaan ja heikentävät tukiaan, virta suuntaa Suomeen. Olisi oikeastaan kaikista parasta, että maahan tulisi kerralla yli satatuhatta vaeltajaa. Kaikki ymmärtävät, että Suomen vastaanottokyky ei riitä kovin monen sadantuhannen muuttajan asuttamiseen. Mutta tätä ei tajuta, jos luvut pitäisi tilastoista kaivella eli jos sama määrä tulee vuosikymmenten saatossa.

Näitä lukuja miettiessä on hyvä muistaa yksi asia: tulijat eivät lopu. Ikinä. Maailmassa riittää köyhyyttä, nälkää, sotia ja kurjuutta. Ihmisiä tulee tänne turvaan miljarditolkulla, jos me heidät otamme. Kuinka monta Suomi voi humanitaarisista syistä asuttaa? 300 000? 800 000? Kaksi miljoonaa? Tuskin kovin moni sanoisi, että toiset viisi miljoonaa mahtuu hyvin, antakaa vain tulla. Vaikka ottaisimme niin paljon kuin ikinä pystyisimme, se ei muuttaisi maailman tilannetta mihinkään. Ne miljoonat, jotka Eurooppa pystyy ottamaan, ovat mitätön määrä niihin miljardeihin, joita kehitysmaissa on.

Palataan vielä julkiseen keskusteluun. Olen aiemmin toivonut, että julkista keskustelua tärkeistä aiheista käytäisiin ja siihen osallistuisi eri näkökantojen edustajia. Toista mieltä on ainakin kirjailija Jari Tervo, joka kirjoitti blogissaan, että:
on esitetty toiveita lämminhenkisestä vuoropuhelusta osapuolten kesken. Mitähän se mahtaisi tarkoittaa rasistien ja ihmisoikeuksien kannattajien välillä? Mikä olisi kompromissi? Etteivät ihmisoikeudet kosketakaan ihan kaikkia?”
Voisin tietenkin ottaa tämän kirjaimellisesti ja todeta, että en ole rasisti joten Tervon kirjoitus ei koske minua. Tervo on ihmisoikeusfundamentalismissaan kuitenkin väärässä. Ihmisoikeuksissa olisi paljonkin keskusteltavaa. Ihmisoikeudet ovat aikamme uskonto. Ne ovat pyhempiä kuin Jumalan sana – ja sopivasti kulloisenkin puhujan itse määriteltävissä, koska niillä ei usein tarkoiteta vaikkapa YK:n ihmisoikeusjulistuksessa määriteltyjä oikeuksia. Ihmisoikeudet ovat erittäin problemaattisia. Tavalla tai toisella köyhien maiden asukkailla katsotaan usein olevan oikeus paeta kurjuutta ja tavoitella parempaa elämää. Kaikilla katsotaan olevan oikeus länsimaiseen elintasoon.

Ihmisoikeuksia pitää suhteuttaa siihen todellisuuteen ja tilanteeseen, jossa elämme. Ihmiskunta kuluttaa enemmän kuin luonnonvarat meille tuottavat, maapallo on ennennäkemättömän sukupuuttoaallon ja laajan ekokatastrofin kourissa – ja tässä tilanteessa joku on sitä mieltä, että on luovuttamaton ihmisoikeus kuluttaa vielä enemmän. Se ei voi olla sitä. Euroopallakaan ei ole oikeutta kuluttaa niin paljon kuin nyt, mutta köyhiä maita ei voi myöskään nostaa köyhyydestä tässä tilanteessa, jossa se merkitsee kulutuksen lisääntymistä entisestään ja ekokatastrofin kiihtymistä. Maailmassa, jossa ihmisiä on niin paljon ja he kuluttavat niin paljon, että koko biosfääri on vaarassa romahtaa, ei ole varaa määritellä ihmisoikeudeksi oikeutta hankkia lapsia ja pitää yllä mukavaa elintasoa.

Mitä ihmisoikeudet lopulta ovat? Ne ovat ihmisten itse laatimia periaatteita, eivät tieteellisiä ja absoluuttisia totuuksia. Ihmisoikeuksien on vastattava maailman realiteetteihin. Jos kaikille halutaan antaa oikeus mukavaan elintasoon (mikä on kohtuullinen vaatimus), tällöin pitää toimia niin, että se on mahdollista. Se ei ole mahdollista vain lisäämällä ihmisten kulutusta, sillä se tie vie tuhoon. Hyvä elintaso kaikille saavutetaan vain kovalla ja määrätietoisella työllä. Se vaatii, että maailman väkilukua pudotetaan pitkäjänteisellä ja jyrkällä syntyvyyden sääntelyllä. Se vaatii, että rakennamme yhteiskunnan, joka pystyy toimimaan sukupolvesta toiseen. Teollinen yhteiskunta ei ole tällainen. Maatalousyhteiskunta on.

Tervo ei kertonut, millaisia ihmisoikeuksia hän kannattaa. Itse perään oikeuksia myös tuleville sukupolville. Oikeutta jälkipolvillemme periä tämä maailma ja jatkaa elämää. Kannatan ihmisille oikeutta elää maailmassa, jossa on tilaa ja hiljaisuutta. Ennen kaikkea vaadin oikeuksia myös luonnolle. Suomesta on kuollut sukupuuttoon satoja lajeja ja uhanalaisina on tuhansia. Ihmiskunta on jo hävittänyt muuta luomakuntaa siinä määrin, että se joutuu siitä vielä tilille. Vielä ei ole kuitenkaan myöhäistä katua ja kääntyä.
Kanssa luomakuntansa
liiton solmi Jumala.
Liikkumaan ja kasvamaan
kaiken loi hän päälle maan.
Itse Herra taivasten,
lunastaja ihmisten,
syntyi seimeen eläinten.

Ihmiselle uskottiin
valta luontoon, eläimiin.
Hän sai niistä ystävän
uskollisen, väkevän.
Hengitykseen härkien,
tyyneen lämpöön aasien
syntyi Herra taivasten.

Luonnon varjelijaksi
Luoja meidät tarkoitti,
liittoon pienten, suurien,
heikkojen ja vahvojen.
Ihmissuku yksinään
pystyy ylpeydessään
Luojan liiton särkemään.

Mykkä huuto sorretun,
maailmamme turmellun
nousee kohti Kristusta,
kaiken uutta luomista.
Luomakunta kutsutaan
kirkastettuun kunniaan
uuden taivaan, uuden maan.”
Virsi 463. Sanoittanut Anna-Maija Raittila.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Mahdollisuuksien maailma

Kävin viikonloppuna katsomassa elokuvan Inside Out – mielen sopukoissa. Mahtava elokuva, suosittelen. Siinä oli hauska vitsi: Kun päähenkilön mielikuvitusystävä ja tunteet seikkailevat hänen mielensä syövereissä, mielikuvitusystävä kaataa kaksi laatikkoa ja niiden sisällöt menevät sekaisin. ”Voi ei, sekoitit faktat ja mielipiteet!”, sanoo yksi tunteista, mutta mielikuvitusystävä vakuuttaa, että ongelmaa ei ole: lapioidaan ne takaisin mihin laatikoihin sattuu, ei sillä väliä.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, Helsingin Sanomat julkaisi 30. elokuuta toimittaja Anna-Sofia Bernerin laatiman monisivuisen jutun, jossa kerrottiin, mitkä pakolaiskriisiä koskevat väittämät ovat faktoja ja mitkä mielipiteitä. Saimme tietää, että turvapaikanhakijat on pakko ottaa ja rajavalvonta ei ole mahdollista. Ainoastaan se on mielipidekysymys, milloin vastaanottokyvyn rajat tulevat vastaan.

Tänään 15. syyskuuta Helsingin Sanomissa kerrotaan, että Ruotsista on saapunut rajan yli Tornioon niin paljon turvapaikanhakijoita, että hallitus ryhtyy toimiin tilanteen helpottamiseksi ja tulijoiden identifioimiseksi. Hallitus ilmoittaa, että sillä on valmius aloittaa rajatarkistukset Ruotsin-rajalla ja ulkoasiainministeri Soini pitää sitä mahdollisena eikä näe sille mitään esteitä.

Kesti kuusitoista päivää, että mahdoton muuttui mahdolliseksi. Moinen herättää jo toivoa!

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Sananvastuu ja lehdistönvapaus

Helsingin Sanomien Nyt-liite sulki verkkosivunsa kommentointimahdollisuuden kahdeksi viikoksi. Eilisen Helsingin Sanomien pääkirjoitussivuilla verkkosivuista vastaava uutispäällikkö kertoo, miksi. Keskusteluilmapiiri on kiristynyt ja ihmiset jakautuvat leireihin. Etenkin maahanmuuttokeskustelu herättää tunteita. Kommentointi päätettiin estää toviksi, jotta ihmiset saisivat aikaa miettiä, yrittävätkö he edes ymmärtää muita. Ja jotta he voisivat pysähtyä miettimään, milloin he viimeksi sanoivat jotain hyvää.

Asiallinen keskustelu on tarpeen. Jokaisella on vastuu siitä, että julkinen keskustelu on asiallista, kohteliasta ja rakentavaa. Muiden näkemysten kuin omansa kanssa pitää pyrkiä ja pystyä dialogiin. Omassa valtiokäsityksessäni julkisella keskustelulla on keskeinen sija, ja siksi toivon, että sitä käytäisiin paljon ja että se olisi monipuolista ja laadukasta. Vapaa julkinen keskustelu on väylä saman maan kansalaisille jakaa näkemyksensä – ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Kun se toimii, se luo yhteiskuntaan koheesiota. En tarkoita tällä sitä, että se saisi kaikki olemaan asioista samaa mieltä. Tämä ei ole julkisen keskustelun tarkoitus. Avoin keskustelu oikeuttaa sen pohjalta toteutetun politiikan. Vaikka sitä ei hyväksyisikään, sitä voi ymmärtää ja sitä voi olla mukana rakentamassa.

Tilaan Helsingin Sanomia. Kotiini, paperisena. Miksi? Ennen kaikkea siksi, että se on käytännöllistä ja olen vanhanaikainen. Mutta ne eivät ole ainoat syyt. Valtiokäsityksessäni arvokasta julkisen keskustelun soihtua kantaa lehdistö. Haluan tukea sitä. Tilaan nimenomaan Helsingin Sanomia, joka on Suomen monipuolisin ja laadukkain lehti. Sen yleisönosastolle kirjoittavat kaikenlaiset ihmiset ja sen sivuilla tuodaan esille kaikki yhteiskunnan eri tahoilla esiintyvät ajatukset. Luen ylpeänä Helsingin Sanomia junassa, kävellessäni kadulla ja istuessani luentosalissa ennen kuin luento alkaa. Helsingin Sanomat edustaa minulle avointa keskusteluilmapiiriä, muiden ymmärtämistä, maailman tuntemista ja yhteistyötä.

Arvostan erittäin paljon ammattimaisesti toimitettua julkista keskustelua. Tästähän lehdistössä on kyse. Minulla ei ole aikaa selvittää kaikkien näkemyksiä. Olen valmis maksamaan huomattavasti toimittajien ammattitaidosta ja siitä, että he täyttävät tehtävänsä. Arvostan suuresti toimittajan ammattia. Toimittajan asema merkitsee kuitenkin myös sitä, että aateluus velvoittaa heitä. Ken ottaa kannettavakseen lehtimiehen taakan, pimeytemme poistaa ja vapaaksi meidät tekee, on velvollinen elämään asemansa mukaisesti. Ei riitä, että pääkirjoitussivuilla annetaan ohjeita, miten ihmisten tulisi käyttäytyä ja keskustella. Jokaiselta julkiseen keskusteluun osallistuvalta voidaan vaatia asiallista, kohteliasta ja avointa dialogia. Painavin tämä taakka ei kuitenkaan ole tavallisen kansalaisen sitä kantaessa, vaan eniten se velvoittaa ja eniten sitä tulisi vaatia toimittajilta, julkisen keskustelun suojelijoilta.
Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.”
Jeesus, Luuk. 12:48

Miten Helsingin Sanomat siis huolehtii avoimesta keskustelua? Miten lehti puolustaa asiallista dialogia ja estää sen, että keskustelu päättyy ja ihmiset jakautuvat leireihin? Miten lehti pitää huolen, että sananvapauteen erottamattomasti kuuluvasta vastuustakin kannetaan huolta, että vihapuhetta ei viljellä ja että muiden ihmisten ihmisarvoa kunnioitetaan, vaikka heistä ei ensivaikutelman perusteella pitäisikään? Miten Helsingin Sanomat elää omien periaatteidensa mukaisesti?

Saman päivän lehdessä, jossa uutispäällikkö kertoo, että Nytin verkkokeskustelu jouduttiin sulkemaan ja valittelee keskustelukulttuurin huonontumista, Helsingin Sanomien omat toimittajat rikkovat, mikä lehdelle on tärkeää. Sivulla B3 toimittaja Laura Saarikoski kirjoittaa Näkökulma-kolumnissaan, että Donald Trump on saanut räävittömillä siirtolaisvastaisilla puheillaan kannatusta sellaisilta päähän potkituilta republikaaneilta, jotka ovat vähän koulutettuja ja kantavat kaunaa. Sivulla B6 toimittaja Sami Sillanpää kertoo uutisessaan vast'ikään löydetystä ihmislajista, mutta ajautuu pohdiskelemaan sitä, että ennenkin ihmiset muuttelivat ympäri maailmaa. Maahanmuuttokriitikot ovat ehkä ”sitä heikompaa ainesta” ja heidän olemassaolonsa pistää miettimään, mikä erottaa ihmisen apinasta. Toimittajat Saarikoski, Sillanpää ja päätoimittaja Niemi, onko kohteliasta puhua näin muista ihmisistä? Pitäisittekö asiallisena, jos lehtenne verkkokeskustelussa esitettäisiin, että vaikkapa jokin turvapaikanhakijaryhmä on huonompaa ainesta olevia luusereita, joita on vaikea erottaa apinoista ja joiden tyhmyyden voi selittää heidän huonolla koulutuksella ja asenteilla? Jos ette salli lukijoillenne mahdollisuutta esittää tällaisia kommentteja moderoitujen verkkosivujenne keskustelupalstojen syövereissä, miksi julkaisette niitä omilla nimillänne painettuina miljoonayleisölle?

Hävetkää!

maanantai 7. syyskuuta 2015

Tulva, muurit ja tulevaisuus

Tänä vuonna ja etenkin viimeisen kuukauden aikana turvapaikanhakijoita on virrannut Eurooppaan ennennäkemättömiä määriä. Suurin osa ihmisistä on järkeviä ja ymmärtää, että Eurooppaan ei voi ottaa vastaan ääretöntä määrää ihmisiä. Ei vaikka kaikki kotoutuisivat helposti, ja kun suuri osa siirtolaismassasta on sellaista, jonka kotoutuminen on erittäin ongelmallista, humanitaarisen maahanmuuton problemaattisuus on sitäkin selvempää. Suurin osa suomalaisista ei kuitenkaan ole julmia, eivätkä he halua jättää ketään kuolemaan. Niinpä yleinen mielipide on lähtökohtaisesti ristiriitainen: toisaalta laajasti hyväksytään ajatus, että jotain pitäisi tehdä siirtolaisvirran suhteen, mutta toisaalta myös että jotain pitäisi tehdä maailman sodissa kuolevien auttamiseksi.

Emme toki voi kääntää selkäämme ja teeskennellä, että maailman ongelmia ei olisi olemassakaan. Suurin osa avuntarvitsijoista on syyrialaisia, jotka ovat vain hädissään paenneet sinne, mistä ovat löytäneet turvalliselta tuntuvan sopukan. Tämä on kerrottu Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa jo useaan kertaan, joten tottahan sen on oltava. Hätää kärsivä syyrialainen on paennut Isiksen kurkunleikkaajia Turkkiin, mutta on luultavasti ollut niin paniikissa, ettei ole huomannut, että Turkki on rauhallinen maa. Niinpä hän on sodan traumatisoimana hädissään uinut Kreikkaan, juossut Makedonian, Serbian, Unkarin, Itävallan ja Saksan läpi Tanskaan, hervottomana kulkenut Tanskan salmien siltoja pitkin Ruotsiin ja koska se vasta vaarallinen maa onkin, hän on viimeisenä oljenkortenaan joutunut pakenemaan laivaan, joka on vihdoin tuonut hänet Suomeen. Näitä surullisia tapauksia on varmasti enemmistö Suomeen saapuvien turvapaikanhakijoiden sydäntäsärkevistä tarinoista. Aivan kaikki heistä eivät ehkä ole syyrialaisia, koska Maahanmuuttoviraston tilastoinnin mukaan heinäkuun loppuun mennessä Suomeen vuonna 2015 saapuneista turvapaikanhakijoista 2,8 prosenttia on ilmoittanut lähtömaakseen Syyrian. Luottaisin kyllä enemmän suomalaisten sanomalehti- ja radiouutistoimittajien matikkapäähän kuin omaani, joten uskon että ainakin suunnilleen enemmistö Suomeen saapuvista turvapaikanhakijoista on syyrialaisia hädänalaisia. Miksi niin olisi moneen kertaan Ylen ja Helsingin Sanomien uutisissa toistettu, jos se ei pitäisi paikkansa?

Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Sofia Berner kirjoitti elokuun 30:nnen päivän sunnuntaisivuille jutun Suomeen tulevista turvapaikanhakijoista. Jutun nimi on ”Rajat mielessä” ja heti sen ingressi vastaa muutamaan keskeiseen kysymykseen ja herättää pohtimaan:
”Kerrataanpa vielä näitä raja-asioita. Pitääkö Suomen ottaa turvapaikanhakijat vastaan? Kyllä. Voiko rajat sulkea? Ei. Missä kulkevat vastaanottokyvyn rajat? Riippuu, keneltä kysyy.”
Tämä lähtökohta paljastaa jo aika paljon. Berner esittää totuutena, että turvapaikanhakijat on otettava vastaan ja että rajoja ei voi sulkea. Vaikka Suomessa nousisi valtaan ketkä, vaikka tilanne maailmalla ja Euroopassa olisi mikä, vaikka kansalaisten näkemys olisi mikä, on ilmeisesti tekninen mahdottomuus kontrolloida rajanylitystä. Rajavartiolaitos valvoo itärajaa koko ajan, mutta on edes teoriassa kykenemätön valvomaan länsirajaa. Maahanmuuttopolitiikka ei toimittajan mielestä ole siis poliittinen kysymys. Harkinnan varaa on vain sen suhteen, missä vaiheessa turvapaikanhakijoita tulee liikaa. Tämä on traagista, sillä se tarkoittaa, että Suomi ei voi harjoittaa maahanmuuttopolitiikkaa. Se voi vain todeta, missä vaiheessa vastaanottokyvyn rajat tulevat vastaan. Jos ne tulevat, meidän on vain toivottava parasta. Mitään ei ole tehtävissä.

Berner on väärässä, sillä eduskunnan enemmistö voisi halutessaan sulkea rajat ja kieltäytyä ottamasta turvapaikanhakijoita vastaan. Miksi hän yksiselitteisesti sanoo, että näin ei voisi tapahtua? Miksi hän haluaa antaa kuvan, että vallitseva maahanmuuttopolitiikka on ainoa, jollaista voidaan harjoittaa? Miksi hän haluaa uskotella, että asialle ei kannata yrittääkään tehdä mitään? Voimme yrittää etsiä vastausta tähän diskurssianalyyttisen kritiikin kautta. Toimittaja haluaa lannistaa vallitsevan maahanmuuttopolitiikan kriitikot ajattelemaan, että itse maahanmuuttoon ei voi vaikuttaa. Sen sijaan hän yrittää ohjata heidät keskustelemaan massamaahanmuuton vaikutuksista. Tällä pohjustuksella toimittaja kiinnittää huomiota pois ongelman syistä ja suuntaa sitä sen seurauksiin. Osa lukijoista tarttuu väistämättä täkyyn, joten asenneilmasto muuttuu niin, että itse massasiirtolaisuus otetaan yhä helpommin itsestäänselvyytenä. Näin keskustelijat suuntaavat tarmoaan muuhunkin, kuin humanitaarisen maahanmuuton vastustamiseen an sich. Kun he tämän tekevät, he tulevat samalla huomaamattaan tunnustaneeksi humanitaarisen maahanmuuton aksioomaksi. Tämä tarkoittaa, että humanitaarista maahanmuuttoa kyseenalaistetaan yhä harvemmin. Diskurssi alkaa näin ohjata ihmisten ajattelua yhä myönteisemmäksi massasiirtolaisuutta kohtaan. Toimittaja yrittääkin manipuloida diskurssia niin, että se ei mahdollista humanitaarisen maahanmuuton kritisointia. Kun diskurssi ei mahdollista kritiikkiä, kritiikkiä ei esitetä.



Berner ihmettelee, mitä tasavallan presidentti tarkoitti, kun hän sanoi, että ”vapaa liikkuvuus ei voi tarkoittaa hallitsematonta liikkuvuutta”:
Eikö vapaa liikkuvuus ole lähtökohtaisesti hallitsematonta? Vapaan liikkuvuuden Euroopassa saamme kulkea rajojen yli ilman, että kukaan pyrkii hallitsemaan liikkumistamme.

Tai toisaalta: eikö juuri pakolaiskriisi osoita, että hallitsemattominta on liikkuminen suljettujen rajojen yli? EU:n ulkorajoja valvotaan tiukasti, mutta silti sadattuhannet ihmiset ylittävät ne tänä vuonna ilman lupaa. Hallitsemattomasti salakuljettajien veneissä ja rekoissa, yön pimeydessä rajojen yli kävellen ja juosten, väkivaltaisiakin rajavartijoita uhmaten.”
Se, että Unionin ulkorajoja ei tällä hetkellä pystytä valvomaan, ei tarkoita, että suljettujen rajojen yli liikkuminen olisi kaikista hallitsemattominta. Kaikista hallitsemattominta on tietenkin se, kun ketään ei yritetäkään estää ylittämästä rajaa. Berner yrittää kuitenkin vakuuttaa lukijan siitä, että rajavalvonta on turhaa. Ihmiset liikkuvat kuitenkin. Tällä toimittaja pyrkii nakertamaan rajavalvonnan legitimiteettiä. Kyse on kuitenkin samasta logiikasta kuin siinäkin, että huumeet voisi laillistaa, kun ihmiset käyttävät niitä kuitenkin. Tämä on järkevää vain siinä tapauksessa, että huumeidenkäyttöä ei saada vähenemään kieltämällä ne ja massasiirtolaisuutta estettyä estämällä sitä. Jos rajavalvonta ja huumekiellot toimivat, niitä ei voi kieltää vain sen vuoksi, että ne eivät toimi täydellisesti. Ylinopeutta ajetaan kuitenkin, mutta se ei tarkoita, että se pitäisi sallia.

Mitä tulee vapaan liikkuvuuden ja hallitsemattoman liikkuvuuden samaistamiseen, tämä on ”vapaan liikkuvuuden” käsitteen hämärtämistä. Unionista puhuttaessa vapaa liikkuvuus ei tarkoita, että liikkuvuutta ei olisi säädelty mitenkään. Unionikansalaisilla ja heidän perheenjäsenillään on oikeus liikkua ja oleskella unionin alueella, kuten direktiivillä 2004/38/EY on säädetty. Jos unionikansalainen aikoo oleskella toisessa unionimaassa alle kolme kuukautta, hän voi tehdä niin, kunhan hänellä on matkustusasiakirja ja hän sen (pyydettäessä) esittää. Pidemmästä oleskelusta on säädetty erikseen. Huomionarvoista on, että tämä vapaus koskee vain unionikansalaisia. Laittomat maahanmuuttajat ovat tulleet unionialueelle vastoin Unionin ja sen jäsenmaiden lakeja ja säädöksiä. Heillä ei ole oikeutta kulkea jäsenmaasta toiseen. Vapaa liikkuvuus ei tarkoita liikkumista unionialueella vapaasti ilman matkustusasiakirjoja ja maahantulolupaa. Paradoksi syntyy siitä, että Schengenin sopimus on poistanut sisärajatarkistukset, mutta ulkorajaa ei pystytä valvomaan. Niinpä Schengen-alueella kulkee satojatuhansia ihmisiä, jotka ovat tulleet alueelle laittomasti ja hyväksikäyttävät Schengenin sopimusta ylittämällä unionimaiden rajoja, vaikka Unionin vapaasta liikkuvuudesta säätävä direktiivi ei tätä sallikaan.

Turvapaikanhakijoiden vastaanotosta Berner kirjoittaa:
”Tosiasia on, että Suomeen tulevat turvapaikanhakijat on otettava vastaan. Oikeus hakea turvapaikkaa kuuluu ihmisoikeuksiin, ja se on turvattu kansainvälisissä sopimuksissa, jotka Suomi on hyväksynyt. Turvapaikkahakemukset on siis Suomen lain mukaan käsiteltävä.

Ja jos ihmisellä on syytä pelätä henkensä, terveytensä tai vapautensa puolesta kotimaassa, hänelle on myönnettävä turvapaikka.”
Sen lisäksi, että Berner jättää mainitsematta sen tosiasian, että Suomi voi halutessaan erota kansainvälisistä sopimuksista ja säätä parhaaksi katsomansa lait, hän ei myöskään kerro, mihin kansainvälisiin sopimuksiin turvapaikanhakijoiden oikeudet perustuvat ja mitä sopimuksissa sanotaan. Turvapaikkojen myöntäminen perustuu Genevessä vuonna 1951 solmittuun pakolaissopimukseen ja sitä laajentavaan pöytäkirjaan vuodelta 1967. Suomi hyväksyi nämä kansainväliset sopimukset vuonna 1968. Näissä ei mainita, että turvapaikka pitäisi myöntää henkilölle, jolla on syytä pelätä henkensä, terveytensä tai vapautensa puolesta. Nuo kuulostavat kohtuullisilta vaatimuksilta, mutta jos turvapaikka myönnettäisiin kaikille, jotka tulevat maista, jotka ovat vaarallisia, joissa on huono terveydenhoito tai jotka eivät ole ”vapaita”, suurin osa maailman ihmisistä olisi oikeutettu turvapaikkaan. Näin ei kuitenkaan onneksi ole, vaan Geneven pakolaissopimus määrittelee, että turvapaikka tulee myöntää henkilölle
jolla on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, oleskelee kotimaansa ulkopuolella ja on kykenemätön tai sellaisen pelon johdosta haluton turvautumaan sanotun maan suojaan; tai joka olematta minkään maan kansalainen oleskelee entisen pysyvän asuinmaansa ulkopuolella ja edellä mainittujen seikkojen tähden on kykenemätön tai sanotun pelon vuoksi haluton palaamaan sinne.”
Kansainvälisten sopimuksen mukaan turvapaikkaa ei siis suinkaan tule myöntää niille, jotka tulevat huonoista oloista, kuten Berner on asian ymmärtänyt. Turvapaikka tulee myöntää sellaiselle, joka kohtaa henkilökohtaista vainoa ja jonka kotimaa ei suojele häntä tältä vainolta.

Berner kirjoittaa edelleen, että jos ”jostakin syystä” turvapaikanhakijoiden määrää Suomessa haluttaisiin rajoittaa, tämä tapahtuisi estämällä turvapaikanhakijoiden pääsy Suomeen. Sitä mahdollisuutta ei mainita, että Suomi voisi käsitellä turvapaikkahakemukset ja karkottaa kaikki, joita se ei halua maahan ottaa. Sen sijaan juttu siirtyy pohtimaan sitä, kuinka mahdotonta olisikaan estää ihmisiä tulemasta Suomeen. Schengen-maiden välille ei voi pystyttää rajatarkistuksia, koska ”säännöillä ei lopulta ole merkitystä näiden tulijoiden kannalta”. Rajavartiolaitoksen edustajan suulla todetaan, että jos tielle rakennetaan rajavalvontapiste, ihminen voi kiertää metsän tai pellon kautta. Hän toteaa, että muurin rakentaminen saisi ihmiset vain kiertämään muurin, johon Berner lisää, että ”Berliinin muuri lienee poikkeus, mutta eipä sekään pystyssä pysynyt”.

Rajavartiolaitoksella ei voida olla näin avuttomia kuin tässä annetaan ymmärtää. Suomella on 1 340 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Raja ei ole vapaasti ylitettävä, vaan sen saa ylittää vain henkilöt, joilla on viisumi. Rajavartiolaitoksen tehtävä on varmistaa, että muut eivät ylitä rajaa. Hyvin tuntuu toimivan. Itärajan rajavalvontaa ei olla lakkauttamassa. Ihmisten ei anneta vain kiertää metsän tai pellon kautta, vaan rajanylitystä valvotaan. On hämmästyttävää, että suomalaisia rajavartijoita, jotka vartioivat tämän tiettömillä taipaleilla kulkevan yli tuhatkilometrisen rajan erinomaisella säntillisyydellä, ei pidetä kykeneväisinä vartioimaan sitä 614 kilometriä joenrantaa, joka meillä on Ruotsin vastaisena rajana. Suurin osa länsirajan rajavalvonnasta olisi vain passien tarkistusta Turun ja Helsingin satamissa. Se vaatii tietenkin ihmisiä, mutta on silkkaa valehtelua sanoa, että se olisi mahdotonta.

Ihmiset eivät yleensä purematta niele, jos heille yritetään kertoa, miten heidän tulee ajatella. Niinpä Berner ei esitä hallitsemattoman ”kaikki turvapaikanhakijat on otettava Suomeen” -linjaansa ainoana mahdollisena, vaan asettaa sen vaihtoehdoksi Amnestyn Frank Johanssonin radikaalin ”haalitaan kaikki tänne” -linjan, joka on mielipuolisuudessaan niin toimimaton, että kuka tahansa valitsee mieluummin Bernerin mallin.
'Jos halutaan estää se, että ihmiset antavat viimeiset säästönsä jollekin hämärämiehelle, joka tuo heidät Välimeren yli tai piilottaa rekan konttiin, niin ilman muuta laillisten maahantulokeinojen avaaminen tarkoittaisi, että maahantulo olisi paljon järjestäytyneempää ja kontrolloidumpaa', sanoo Suomen Amnestyn toiminnanjohtaja Frank Johansson.

Aletaan siis myöntää viisumeita irakilaisille, somalialaisille, syyrialaisille, afganistanilaisille ja muille sotaa pakeneville – ja liikkuvuudesta tulee hallitumpaa. Olisiko näin? Kuinka paljon ihmisiä tänne silloin pyrkisi?

'En osaa tuohon kysymykseen vastata', Johansson sanoo.”
Niin että se siitä järjestäytyneisyydestä ja kontrollista. Tämä ei estä Johanssonia viemästä ajatusta loogiseen mutta mielettömään lopputulokseensa:
Amnestyn Johansson on sitä mieltä, että viisumeita kannattaisi myöntää myös niille, jotka tulevat Eurooppaan etsimään parempaa elämää.

'Jos ihmiset saisivat viisumeita työnhakuun, he voisivat tulla Suomeen katsomaan, millaista työtä täällä on tarjolla, yrittää työllistyä ja ottaa kuormaa pois turvapaikkajärjestelmästä.'”
Tämän rinnalla suuri enemmistö on valmis mielihyvin hyväksymään Bernerin ”pidetään rajat, mutta jos joku laittomasti pääsee sisään niin antaa olla” -linjan.

Berner myös pohtii, onko turvapaikanhakijoista tulevat kustannukset suuria vai pieniä. Hän kertoo, että Ruotsilta kuluu pakolaisiin tänä vuonna ”summa, joka vastaa 1,34:ää prosenttia maan bruttokansantuotteesta”. Itse summaa ei kerrota, mutta IMF arvioi, että Ruotsin tämän vuoden bruttokansantuote tulee olemaan 4 052,63 miljardia kruunua eli 430,2 miljardia euroa. 1,34 prosenttia tästä on 430,2 * 0,0134 = 5,76 miljardia euroa. Jutussa kerrotaan, että Saksalta taas kuluu tänä vuonna 400 000 turvapaikanhakijasta huolehtimiseen viisi miljardia euroa (tänään uutisissa kerrottiin kuuden miljardin euron lisämäärärahasta). Berner kehottaa suhteuttamaan Ruotsin summan siihen, että Nokia tuotti enimmillään neljä prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta tai siihen, että YK suosittaa, että valtiot antaisivat kehitysapuun summan, joka vastaa 0,7 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Saksan summaa hän vertaa siihen, että Saksaa maksaa tänä vuonna pelkkiä valtionlainojen korkoja 35 miljardia euroa. Nuo vertailukohdat ovat kuitenkin aika abstrakteja. Itselleni herää ainakin kysymys, että mitä sillä viidellä tai 5,8 miljardilla eurolla saisi. Ruotsin tämänvuotisessa valtionbudjetissa maanpuolustukseen kuluu 5,16 miljardia euroa ja sosiaali- ja terveydenhuoltoon 6,84 miljardia euroa.

Jutussa ei myöskään vertailla Euroopan vastaanottokykyä siihen, että maailmassa on 59,5 miljoonaa pakolaista (2014). Kuinka mielekästä on siirtää tällaista massaa ympäri maailmaa ja toivoa, että ongelmat eivät kasva liian suuriksi? Olennaisin vertailu jätetään myös tekemättä. Maailman väkiluku on nyt 7,4 miljardia ja maapallon kantokyky on mitä se on: tänä vuonna vuoden aikana syntyneet luonnonvarat oli käytetty jo 13. elokuuta. Lopun vuotta kulutamme enemmän kuin mitä maapallo tuottaa. YK arvioi, että maailman väkiluku nousee 9,7 miljardiin vuonna 2050 ja että vuonna 2100 ihmisiä olisi 11,2 miljardia. Teollisuusmaiden väkiluku nousee vuosisadan aikana nykyisestä 1,3 miljardista vain 26 miljoonalla – eli teollisuusmaiden väkiluku pyöristyy vielä vuonna 2100:kin siihen samaan 1,3 miljardiin. Kehitysmaiden väkiluku taas nousee 6,1 miljardista 9,9 miljardiin. Afrikan väkiluku nousee nykyisestä 1,2 miljardista vuosisadan aikana 4,4 miljardiin.

Näiden lukujen edessä on syytä osoittaa nöyryyttä. Maailman hätä ja puute eivät lopu, koska luonnonvarat ehtyvät ja väkiluku nousee. Ongelmia ei ratkaista siirtämällä ihmisiä kehitysmaista teollisuusmaihin ja Afrikasta Eurooppaan. Tämä vain laajentaa ongelman entistä suuremmalle alueelle. Tältä pohjalta yritän antaa rakentavan ehdotuksen. Nyt kun olen saanut kaiken tämän arvostelun harteiltani, koetan hahmotella, mitä näiden ongelmien suhteen tulisi tehdä.

Miten sotaa pakenevia tulisi auttaa? Miten maailmanrauha saavutetaan?

Usein puhutaan, että ongelmien syihin pitäisi puuttua. Syyrian sisällissota pitäisi ratkaista, että muutkin ongelmat korjaantuvat. Mutta miten sota "ratkaistaan"? Tiedämme, että Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin ei tuonut Irakiin demokratiaa eikä Nato-maiden vallanvaihto-operaatio Libyassa tehnyt Libyasta vakaata demokraattista maata. Euroopan ja Yhdysvaltojen ei kannata lähteä sotimaan, jos kukaan ei uhkaa Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Sotia ei ratkaista tuomalla lisää rautaa rajalle, vaan niitä eskaloidaan sillä tavoin. Tietty sitten kun Gaddafin joukkoja tarpeeksi moukaroidaan, niin lopulta kaikki ovat kuolleita ja sota on ohi. Mutta sehän on juuri sitä kärsimyksen aiheuttamista, jota pitäisi välttää.

Sanoisin, että ulkopuoliset eivät voi ratkaista sotaa. Sen voivat tehdä vain sodan osapuolet. YK pystyy hyvin rajoitetussa määrin ratkaisemaan sotia itsessään. Se kuitenkin antaa konfliktiapua sotaa pakeneville ihmisille. Syyrian rajoilla on pakolaisleirejä, joissa miljoonat ihmiset on asutettu telttoihin ja hökkeleihin. Heille pyritään tarjoamaan terveydenhuolto, puhdasta vettä ja muita elämän perustarpeita. Konfliktiavulla sotien kärsimyksiä voidaan yrittää lievittää. Sen sijaan että poltamme miljardeja siihen, että siirrämme tarmokkaimman osan sotaa pakenevista ihmisistä teollisuusmaihin, voisimme käyttää nuo resurssit pakolaisleireillä olevien ihmisten auttamiseen. Niissä on pulaa puhtaasta vedestä. Ruotsi saisi aikaan ihmeitä, jos ei ottaisi vastaan yhtään turvapaikanhakijaa, vaan sanoisi näille että palatkaa sinne pakolaisleireille, ja sen sijaan käyttäisi ne 5,8 miljardia euroa, jotka se nyt käyttää kotimaassa, pakolaisleirien olojen kohentamiseen.

Konfliktiapua voitaisiin viedä pidemmällekin kuin mitä se nykyään on. Kun Syyriassa syttyy sota, YK voisi viedä rajalle joukkoja, jotka eivät puuttuisi sotaan, mutta estäisivät sen leviämisen. Näin edes Libanon ja Irak olisi saatu pidettyä sivussa siitä kaaoksesta, joka alueella nyt vallitsee. YK:n joukot päästäisivät leireille aseettomat siviilit. Konfliktimaahan ei saisi kuljettaa rahtia eikä joukkoja. Näin sotijat voisivat sotia sielunsa kyllyydestä, mutta avuntarvitsijat pääsisivät heitä pakoon. Sota laantuisi lopulta, kun kaikilta osapuolilta loppuisi resurssit ja taistelumoraali. Tämä ei ole mikään nerokas ratkaisu, millä maailmanrauha toteutettaisiin tuosta vain, mutta sellaista ratkaisua ei ole olemassakaan.

Miten köyhyyttä ja huonoja oloja pakenevia tulisi auttaa? Miten maailmasta poistetaan kurjuus?

Maailman väkiluku ja luonnonvarojen kulutus ovat sillä tasolla, että kumpaakin olisi laskettava voimakkaasti. Tässä tilanteessa olisi järkyttävä virhe nostaa suuria massoja köyhyydestä. Luonnonvarojen kulutuksen kasvu entisestään vain pahentaisi ekokatastrofia. On ensiarvoisen tärkeää, että ympäri maailmaa otetaan käyttöön syntyvyyden sääntely, jonka pitkäjänteisellä ja suunnitelmallisella harjoittamisella maapallon väkiluku saadaan laskuun. Tätä voi ajatella toisestakin näkökulmasta: olennaista ei ole, kuinka paljon yksittäiset ihmiset saastuttavat ja kuluttavat luonnonvaroja. Olennaista on, kuinka paljon luonnonvaroja kaiken kaikkiaan kuluu. Niinpä pienemmällä väkiluvulla on mahdollista ylläpitää suurempaa elintasoa.

Kun maapallon väkiluku on seitsemän miljardia, on mahdotonta nostaa kaikki köyhyydestä ja tarjota kaikille säällinen elintaso. Jos maailman väkiluku taas olisi vain joitain kymmeniä tai satoja miljoonia, voitaisiin kaikki maailman ihmiset helposti ruokkia yltäkylläisesti, kaikille löytyisi mukava asunto ja jokaiselle olisi mahdollista tarjota kaikki lääkkeet, joita vain tarvittaisiin. Jos väkilukua lasketaan voimakkaasti mutta hallitusti, elintaso nousee väistämättä. Kun meitä on entistä vähemmän, uusia taloja ei tarvitse rakentaa, vaan vanhoja vapautuu jatkuvasti. Peltoja vapautuu koko ajan lisää jokaiselle halukkaalle halvalla ostettavaksi. Kaikki mahdollisuudet ovat taas edessämme.



Kirjoitus julkaistiin myös verkkolehti Sarastuksessa 6. lokakuuta 2015.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Dic quare hic?

Helsingin yliopiston lukuvuosi alkoi tällä viikolla. Yliopiston päärakennuksen juhlasalissa pidettiin eilen avajaiset. Viikko sitten rehtori oli toivottanut samassa juhlasalissa meidät uudet ylioppilaat tervetulleiksi. Sali oli tuolloin aivan täynnä ja osa joutui seisomaankin. Rehtori kertoi, että avajaiset ovat vapaa tilaisuus, jonne mekin saisimme tulla, mutta että sali tulisi tuolloin luultavasti täyteen joten hän kehotti tulemaan hyvissä ajoin, jos halusi päästä mukaan avajaistapahtumaan. En halunnut tehdä hukkareissua, joten saavuin avajaisiin kaksi tuntia etuajassa. Istuin yksin yliopiston juhlasalissa puolitoista tuntia. Viimeisen puolen tunnin aikana tuli muu yleisö, mutta sali ei lopulta tullut täyteen. Ensi vuonna en kenties tule niin hyvissä ajoin.

Avajaisten aluksi puhallinorkesteri soitti Salamancan ja yleisö nousi seisomaan, kun juhlasaliin saapui kulkueena rehtori juhla-asussaan, punaisessa kaavussa ja kultaisissa vitjoissa, yliopiston kansleri, Valtioneuvoston edustaja, pääministeri Sipilä, ja Euroopan komission edustaja, komissaari Moedas. Heidän perässään saapui professorikunta, jokaisella tohtorinhattu kädessään.

Avajaispuheessaan rehtori Kola totesi, että yliopiston on oltava edelläkävijä ja sen lisäksi että se kouluttaa opiskelijansa yliopistolain mukaisesti palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa, opiskelijat on myös koulutettava muuttamaan maatamme ja maailmaamme parempaan suuntaan. Pääministeri Sipilä kertoi, että taloudellinen tilanne on vaikea ja säästöjä on tehtävä, koska valtio ei voi loputtomasti elää velaksi, mutta niistä huolimatta tiede ja koulutus ovat tärkeitä ja Helsingin yliopisto on arvokas instituutio. Kuten Sipilä, myös komissaari Moedas antoi Helsingin yliopistolle kunnian siitä, että sen piirissä oli suomalainen kansakunta rakennettu. Pääministeri ilmaisi asian juhlallisesti (mutta totuudenmukaisesti) toteamalla, että ”tässä rakennuksessa, tässä salissa on tuotettu idea Suomesta”. Komissaari puhui myös poikkitieteellisyyden ja yhteistyön merkityksestä. Hän lainasi Utahin yliopiston humanistisen tiedekunnan julistetta: luonnontieteet voivat kertoa, miten Tyrannosaurus rex kloonataan. Humanistiset tieteet taas voivat kertoa, miksi se on huono idea. Professori- ja ylioppilaskunnan edustajat pitivät yhteisen puheen, jonka jälkeen poistuimme kaikki kulkueena yliopistosta orkesterin taas säestäessä. Kuljimme viereiseen Helsingin tuomiokirkkoon, jossa järjestettiin lukuvuoden avajaisjumalanpalvelus.

Avajaisista uutisoitiin myös tiedotusvälineissä, mutta hivenen eri näkökulmasta. Kun pääministeri oli aloittanut puheensa, kaksi anarkistia yleisöstä oli noussut seisomaan ja alkanut huutamaan alatyylistä pääministerin vastaista iskulausetta ja nostanut esiin pääministeriä arvostelevat julisteet. Pääministeri ei keskeyttänyt puhettaan eikä kiinnittänyt huutajiin mitään huomiota. Yliopiston henkilökunta saattoi heidät pois. Iskulauseiden huuto kävi ponnettomammaksi ja mielenosoittajat kävelivät järjestäjien mukana. Tämän jälkeen vielä muutama teki saman tempun, mutta heidän huutonsa alkoi vaimeta heti kun tilaisuuden järjestäjiä tuli paikalle. Naureskellen ja toistellen iskulausettaan, ei kuitenkaan enää huutaen, he kävelivät kiltisti mukana kun heidät talutettiin ulos.

Avajaisten jälkeen pidetyissä avajaiskarnevaaleissa yliopiston piirissä toimivat järjestöt esittäytyivät. Anarkistien kojulla oli sama juliste, joka avajaistilaisuuden mielenosoittajilla oli ollut. Median päälähteenä aiheesta oli Suvi Auvisen Twitterissä julkaisema video ja saatelause. Yleisradio ja Helsingin Sanomat julkaisivat verkkouutisissaan videon ja Auvisen kirjoituksen ja kertoivat, että avajaistilaisuudessa oli ollut mielenosoitus. Kumpikaan ei maininnut, että Auvinen on ilmoittanut julkisesti olevansa anarkisti. Se sentään kerrottiin, että salista poistettiin ”noin viisi” henkilöä. Sen olisi voinut myös kertoa, että jo pelkästään uusia opiskelijoita oli salissa moninkertainen määrä. Sekä rehtori että ylioppilaskunnan edustaja pyysivät puheidensa aikana fukseja nostamaan kätensä. Media ei tietysti tiennyt tätä, koska he eivät olleet paikalla. En ainakaan itse nähnyt ketään toimittajan oloista, ja jos siellä olisi ollut Helsingin Sanomien tai Yleisradion edustaja, heidän ei olisi tarvinnut julkaista Auvisen videota tai kertoa, mitä huutoja ”Twitterissä levinneen videon perusteella yleisön joukosta kuului”. Kenties ensi vuonna tiedotusvälineet kertovat lukuvuoden avajaisista oman toimittajansa reportaasin eikä päivystävältä anarkistilta saamaansa tietoa.

Anarkistit eivät jaksaneet kuunnella rehtorin puhetta ja Sipilän puheen alussa heidät jo poistettiinkin. Heiltäkin jäi siis huomaamatta, että koulutusleikkauksia, joita vastaan he olivat osoittamassa mieltään, käsiteltiin avajaisissa erittäin paljon. Mielestäni turhankin paljon, sillä tilaisuus oli luonteeltaan sellainen, että se saisi olla rakentava ja eteenpäin katsova. Mutta luulisi, että anarkistit arvostaisivat kritiikkiä järjestelmää kohtaan, ja sitä kyllä riitti. Jo rehtori oli sanonut, että Helsingin yliopisto on Suomen ainoa huippuyliopisto, ja hämmästeli, miksi leikkaukset kohdistetaan ”nimenomaan [maan] ainoaan maailmanluokan yliopistoon”. Professori- ja ylioppilaskunnan edustajien puheet olivat jo mauttoman kriittisiä ja hyökkääviä ja he ääni väristen vihjailivat, että pääministerillä olisi säästämisessään salattuja motiiveja.

Anarkisteilta jäi kuulematta ylioppilaskunnan edustajan puhe, jossa hän harmitteli, että yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut dialogista huutamiseksi. Ja komissaarin puhe, jossa hän kertoi, että tieteentekijöiden yhdistävä piirre on avoimuus ja yhteistyökyky. He eivät myöskään kuulleet pääministerin puhetta siihen asti, jossa hän kertoi, että elämme aikoja, jolloin ”tarvitaan laaja-alaista ja vastuullista ajattelua, kykyä toimia yhteisönsä hyväksi sekä tulevaisuusoptimismia”. Sitä he eivät myöskään enää olleet kuulemassa, kun Sipilä sanoi, että ”vastustaessaan säästöjä tulee kannattaneeksi velaksi elämisen jatkamista”.

Avajaisjumalanpalveluksessa anarkisteja ei myöskään näkynyt. He eivät siis olleet kuulemassa professori Vähäkankaan saarnaa, jossa hän lainasi muun muassa piispa Rothoviuksen saarnaa Turun akatemian vihkiäisissä vuonna 1640:
”Meidän tule itse Yliopistoa kohtaan käyttäytyä oikein. Tämä tapahtuu kun professorit hoitavat virkansa kaikessa ahkeroiden ja jumalisesti. Kun kaikki ylioppilaat muistavat päivittäin, mitä tarkoitusta varten heidän vanhempansa ja holhoojansa ovat heidät tänne lähettäneet toistaen aina sydämessään: dic quare hic (sano, mistä syystä olet täällä)?
Jumalanpalveluksen lopuksi lauloimme ylistysvirtenä virren 581 (Kiitos Jumalamme): ”sovinnossa meidän / suo maata rakentaa”.