Luotettavan median puolesta

Mikä on lehdistön tarkoitus? Miksi emme tänä viestintäteknologian ja informaatiotulvan aikana etsi itse tietoa maailmasta? Koska tulva on liiankin suuri. Tietoa on ehkä helppo löytää, mutta vaatii paljon aikaa ja vaivaa, kun valtavasta tietomäärästä punnitsee olennaisen. Tässä vaiheessa kuvaan astuu lehdistö. Suomen johtavalla sanomalehdellä Helsingin Sanomilla on 300 toimittajaa, jotka käyttävät kaiken asiantuntemuksensa selvittääkseen, mitkä asiat ovat tärkeitä ja meidän lukijoiden aikamme arvoisia. Heillä on myös yleiskuva muista tapahtumista ja he voivat tarvittaessa nostaa julkisen katseen sivussakin olevia asioita valokeilaan, jos sille ilmenee tarvetta. Tästä ”neljännen valtiomahdin” tehtävästä me maksamme, tämän vuoden osalta 369 euroa. Opiskelijana saan lehden puoleen hintaan, mistä kiitos sinne Helsinkiin.

Aivan erityisen tärkeää lienee, että yleisöä laajasti kiinnostavista ja vahvoja mielipiteitä herättävistä aiheista kerrotaan kattavasti ja toimittajat tekevät asian suhteen omaa tiedonhankintaa ja -jäsentelyä. Olisihan sääli, jos Helsingin Sanomat kertoisi vaikkapa maahanmuutosta yksipuolisesti.

Eilen lehti kertoi, että ”Rajatarkastukset hiertävät Pohjolassa”. Ingressissä kerrottiin, että tarkastuksille ei näy loppua ja tämä toistettiin jutun alussa. Tässä yhteydessä ei vaivauduttu mainitsemaan, että Euroopan komissio on vaatinut, että tarkastusten teko lopetetaan vuoden loppuun mennessä. Sen sijaan, että lehti pohtisi, miten tarkastusten poistuminen vaikuttaa siirtolaisten vaelluksiin ja Suomeen saapuvien turvapaikanhakijoiden määrään, jutussa tyydytään huomauttamaan, että ”turvapaikanhakijoiden tulo on liki loppunut”, kun Suomeen tulee hakijoita alle sata viikossa. Suomeen on tosiaan tänä vuonna tullut viikossa ”vain” 69:stä 255:een turvapaikanhakijaa viikossa. Sitä toimittaja ei katso tarpeelliseksi pohtia, että sata viikossa tarkoittaisi 5 200 hakijaa vuodessa, joten jos tahti pysyy nykyisellään, tänä vuonna Suomeen tulee enemmän turvapaikanhakijoita kuin minään aiempana vuotena, jos ennätysvuotta 2015 ei lasketa. Silloin Suomeen tuli 32 476 turvapaikanhakijaa, mutta aiemmin luku on ollut noin 1 000–3 000 vuodessa.

Tänään Helsingin Sanomat kertoo, että ”Ennätysmäärä turvapaikanhakijoita palasi vapaaehtoisesti”. Tämä asia on uutisoitu hyvin: kun lähdin yliopistolle eilen ennen puoltapäivää, kuulin aiheesta Yleisradion uutisista, jotka omistivat asialle suurimman osan muutaman minuutin lähetysajastaan. Kun tulin yliopistolta takaisin seitsemän aikaan illalla, aihe oli yhä uutisten tärkein. Miksiköhän juuri tästä kerrottiin niin laajasti? Vapaaehtoisen paluun kautta palanneita on alle tuhat ja rauenneita hakemuksiakin vain reilu 3 000, mikä on vähän, ei ainoastaan verrattuna viime vuoden yli 32 000 hakijaan, vaan myös siihen, että Maahanmuuttovirasto arvioi, että tämän ja ensi vuoden aikana tehdään 45 000 perheenyhdistämishakemusta. Miksiköhän sadoista palanneista tehtiin innoissaan uutisia, mutta kymmenistä tuhansista perheenyhdistämishakemuksista Helsingin Sanomat – Yleisradiosta en tiedä, sitä en seuraa – ei ole maininnut mitään? Miten toimittajat sattuivatkin tekemään tällaisen valinnan sen suhteen, mitä he kertovat ja mitä eivät? Voisi kuvitella, että syynä on se, että Maahanmuuttovirasto teki vapaaehtoisista palaajista lehdistötiedotteen, josta toimittajien oli helppo napsia faktat, mutta odotettavissa olevista massiivisista perheenyhdistämishakemuksista vastaavaa tiedotetta ei tehty. Mutta jos tämä olisi syynä, mitä se kertoisi toimittajien ammattitaidosta ja -etiikasta?

Helsingin Sanomien jutussa on paljon numeroita. Ingressi nostaa esiin, että helmikuussa vapaaehtoisia palaajia oli 176 eli enemmän kuin koskaan. Juttu kertoo, että viimeisen yhdeksän kuukauden aikana 871 turvapaikanhakijaa on palannut vapaaehtoisesti. Jutusta ilmenee myös, että turvapaikkahakemuksista yli 3 000 raukesi. Tietolaatikko kertoo, että Unionimaat myönsivät 330 000 ”suojapaikkaa” (turvapaikat + oleskeluluvat toissijaisen tai humanitaarisen suojelun perusteella), Suomi 1 795. Jutussa on monia muitakin numeroita, en levittele niitä tässä sen enempää. Sitä ei kuitenkaan viitsitty tässä toistaa, että Eurooppaan tuli viime vuonna yli miljoona turvapaikanhakijaa ja suurin osa hakemuksista niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa tehtiin sen verran loppuvuodesta, että turvapaikkoja ja oleskelulupia ei myönnetä viime vuoden vaan tämän vuoden puolella. Faktalaatikko viime vuoden päätöksistä ei siis kerro viime vuoden tulijamääristä. Kenties toimittajat olettivat, että lukijat ovat niin hyvin perillä näistä asioista, että tällainen muotoilu ei johtaisi ketään harhaan?

Helsingin Sanomien edeltäjän Päivälehden keskeinen perustajahahmo Eero Erkko muisteli lehden perustamista kirjoituksessa, joka julkaistiin vuonna 1929, hänen kuolemansa jälkeen, teoksessa Päivälehden muisto 1889–1929. Tämä on niitä tapauksia, jotka ehkä osoittavat, että auringon alla ei ole mitään uutta ja historia kiertää syklisesti palatakseen samaan pisteeseen, missä jokin aika sitten oltiin. Erkko muistelee Uutta Suometarta, joka oli dominoivassa asemassa ennen Päivälehden perustamista. Aluksi ihaillen:

”Tuskinpa millään toisella lehdellä meidän maassa on ollut niin harrasta, kiitollista ja uskollista lukijakuntaa kuin tuon ainoan suomenkielisen päivälehden ensiaikaiset lukijat. Muistan niin hyvin miten tarkoin varsinkin me nuori väki lehden luimme ja kuinka vahvasti uskoimme jokaiseen siihen painettuun sanaan.”

Ja sitten arvostelevassa hengessä:

”Alettiin entistä enemmän huomata puutteellisuuksia ainoassa suomalaisessa pääkaupungin lehdessä. Kaikki eivät voineet likimainkaan joka kohdassa hyväksyä sen kantaa edes sivistyksellisissä, kirjallisuus- ja taidekysymyksissä. Erimielisyyttä ilmestyi myöskin valtiollisissa asioissa, joissa lehti ei sietänyt pienintäkään vivahdusta pääkortteerin hyväksymistä tunnuslauseista.

– – [E]rimielisyydet lisääntyivät ja ylimielinen tapa, jolla pääkaupungin suomalainen lehti kohteli maaseutulehtiä ja näiden esittämiä mielipiteitä kypsytti näiden toimittajissa piankin sen vakaumuksen, että heitä tultaisiin näin yli olkain kohtelemaan siihen asti kun olivat hankkineet itselleen oman äänitorven Helsinkiin. Helsinki oli silloin vielä enemmän kuin nyt kaiken henkisen elämän, politiikankin keskus. Niin kauan kuin siellä oli yksi ainoa suomenkielinen äänenkannattaja, määräsi se yleisen mielipiteen maassa, huolimatta toista säveltä kannattavista maaseudun pikkulehdistä.”

Uusi Suometar puolestaan ivasi Helsingin Sanomien edeltäjää jo ennen sen perustamista arvelemalla, että lehdestä tulisi väritön ja kosmopoliittinen ja ettei sillä olisi varmaa kantaa kansallisuusasioissa. Touché!

Kiitän Hommaforumin nimimerkkiä Roope, jonka kirjoituksia seuraamalla pysyn kärryillä siitä, missä maahanmuuton suhteen mennään – huolimatta siitä, että luen Helsingin Sanomia.