Maailman
katseet ovat viime viikkoina kohdistuneet Pariisiin. Moni ei jaksa pidättää
hengitystään, sillä viimeiset kaksikymmentä vuotta maailman maat ovat joka
vuosi kokoontuneet ratkomaan ilmastokatastrofia. Kokousten suurin yllätysmomentti
onkin siinä, minkä nimiseen paikkaan meidät seuraavaksi tutustutetaan: Pariisi,
Lima, Varsova, Doha, Durban, Cancún, Kööpenhamina, Poznan, Bali…
Ilmastokokouksia pitämällä ei ole päästy yhtään lähemmäs ekokatastrofin tuhojen
minimoimista ja tilanteen saattamista hallintaan. Tämä saa pienen ihmisen
helposti ahdistuksen ja epätoivon valtaan: maailma tuntuu kaoottiselta ja sen
valtavien ongelmien ratkaisu mahdottomalta.
Tosiasioiden
tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Teen aluksi katsauksen aiheeseen, joka
on vaikea ja ikävä. Älkää vielä masentuko.
Ilmastokokousten
alla kaikki toivo laitetaan siihen, että kokoukset johtaisivat sopimukseen,
jolla pystyttäisiin tehokkaasti vastaamaan ilmastonmuutokseen ja sen syihin.
Pariisin kokouksen alla lauantaina 28. marraskuuta Vihreän liiton puheenjohtaja
Ville Niinistö herätteli Helsingin Sanomien lukijoita ilmastonmuutoksen
tuhoihin. Hän kuvaili mielipidesivuilla, kuinka ilmaston lämpeneminen nostaa
meren pintaa, sulattaa jäätiköitä, tappaa lajeja sukupuuttoon ja uhkaa
talouttamme ja hyvinvointiamme. Ilmastonmuutos on pysäytettävä. Ratkaisuksi
Niinistö ehdottaa, että päästöjä vähennetään ja että rikkaiden maiden tulee
antaa rahaa ilmastorahastoihin, joilla tuetaan köyhiä maita. Niinistö esittelee
taas teleologista historianäkemystään vaatimalla, että Suomen on oltava ”historian
oikealla puolella” ja julistamalla, että ainakaan emme saa ”olla historian
väärällä puolella”. Hän ei kerro, miten päästöjä vähennettäisiin maailmanlaajuisesti
ja mitä se tarkoittaisi.
Ilmastorahastojen
toiminnalla on tarkoitus auttaa köyhiä maita ilmastonmuutoksen hillitsemisessä
ja sen vaikutuksiin sopeutumisessa. Tarkkaa tietoa siitä, mihin rahat menevät,
on vaikeaa löytää. Tämä tuntuukin olevan toissijaista – kun Vihreä Lanka kertoi
Vihreän ilmastorahaston perustamisesta viime vuonna, se kertoi että vuoden
aikana rahastoon pyritään keräämään kymmenen miljardia dollaria ja viiden vuoden
päästä budjetin pitäisi olla sata miljardia vuodessa. Viimeiseen lauseeseen oli
jätetty sellainen sivuseikka, että ”sopimatta on myös muun muassa, millaisiin
hankkeisiin rahaa voidaan käyttää”. Olennaista on, että rahaa siirtyy rikkailta
mailta köyhille, minkä vuoksi onkin syytä epäillä, että koko ilmastorahastosta
on tullut vain keino lypsää köyhille maille lisää kehitysapua.
Nämä epäilyni saivat vahvistusta, kun luin Luonnonsuojelijan
uusinta numeroa (4/2015). Siinä kerrotaan EKOenergiasta, joka on Suomen
luonnonsuojeluliiton organisoima projekti. Ekoenergian kautta kuluttaja voi
tilata itselleen sähköä, jonka laskusta osa menee ilmastorahastoon.
Rahasto jakaa tukia eri
järjestöille. Ilmastorahasto rahoittaa tällä hetkellä kolmea kohdetta: erään indonesialaisen,
erään tansanialaisen ja erään kamerunilaisen koulun sähköistystä.
Luonnonsuojelija-lehdessä on kahden sivun juttu tansanialaisen Ngarenanyukin koulun
sähköistämisestä. Koululla oli aiemmin dieselgeneraattori, jolla pystyttiin
tuottamaan sähköä, mutta vain poikkeustapauksissa. Italialainen
hyväntekeväisyysjärjestö asensi vesiturbiinin Euroopan unionin rahoilla. Turbiini
alkoi tuottaa sähköä koulun tarpeisiin: valojen ansiosta oppilaat pystyvät
lukemaan pidempään, koululle saatiin pakastin ja oma kopiokone. Aiemmin liha
syötiin tuoreena ja kopiokonetta piti mennä käyttämään toiselle kylälle.
Ekoenergia on nyt antanut italialaisjärjestölle tukea, jonka avulla koululle on
hankittu aurinkopaneeleita. Nyt koululle tulee sähköt silloinkin, kun
maanviljelijät kuivalla kaudella täyttävät vesisäiliönsä ja keskeyttävät
vesiturbiinin toiminnan iltaisin 3–4 tunniksi. Suomen luonnonsuojeluliiton organisoiman
sähköprojektin vuoksi koululle on myös saatu tietokone ja sinne suunnitellaan
tietokoneluokkaakin, mitä varten tarvitsisi vielä enemmän sähköä. Jutussa
iloitaan siitä, että syrjäinen maalaiskyläkin ”voi kasvaa ja kehittyä” ja
surkutellaan, että tansanialaisista vain 30 prosenttia elää sähköverkon
piirissä. Italialainen hyväntekeväisyysjärjestö on hankkeillaan korjaamassa tilannetta.
Tällaisten
kehitysapuprojektien kutsuminen muuksi kuin kehitysavuksi on huijausta. Miten
ilmastoa tai luontoa auttaa, että ne maapallon ihmiset, joka vielä elävät
länsimaisen kulutusyhteiskunnan ulkopuolella, saatetaan keinolla millä hyvänsä
sen pariin? Miten maailman ekologista tilannetta auttaa, että Tansanian
Ngarenanyukiin saadaan sähköt, tietokoneet ja keinovalot? Miksi tätä kutsutaan
ilmastotoiminnaksi, miksi sitä tekee järjestö nimeltä Suomen
luonnonsuojeluliitto ja miksi siitä kertoo lehti nimeltä Luonnonsuojelija?
Millä lailla tämä ilmastorahasto suojelee luontoa?
Kysyn
ehkä vääriä kysymyksiä. Kuten Ville Niinistö kirjoitti, olennaista on olla
historian oikealla puolella. Sähkö ja tietokoneet ovat kehitystä ja edistystä.
Siksi niitä pitää olla ja tulla. Se, että tansanialaiset asuisivat savimajassa
ja viljelisivät maata, ei olisi edistystä.
Saman
päivän Helsingin Sanomissa, jossa Niinistön kirjoitus ilmestyi, julkaistiin pääkirjoitussivulla
Bjørn Lomborgin kolumni. Lomborg tunnetaan poleemikkona, joka on aiemmin
vähätellyt ilmastonmuutoksen uhkaa. Hän on kuitenkin tarkistanut näkemystään,
ja pitää nyt ilmastonmuutosta sinänsä vakavana ongelmana, mutta arvostelee sen
ratkaisukeinoja. Kolumnissaan hän suuntaa ilmastokokoushässäköihin
arvosteluryöpyn. Rikkaat maat supistavat teollisuustuotantoaan ja siirtävät sen
Kiinaan, Intiaan ja vastaaviin maihin. Näin rikkaiden maiden
hiilidioksidipäästöt vähenevät, mikä tekee niistä hyviksiä, mutta ilman että
niiden tarvitsisi luopua mistään. Ilmassa on vihreyttä ja kaikki ovat
onnellisia, vaikka maailmanlaajuisesti saasteet jatkavat vain kasvuaan.
Uusiutuvista energiamuodoista puhutaan kauniita sanoja, vaikka on epäselvää,
miten pelkkä energian tuotantomuodon muuttaminen ratkaisisi ympäristöongelmat
tai olisi edes toteutettavissa. Tuuli- ja aurinkovoima tuottaa tällä hetkellä
puoli prosenttia maailman sähköstä. Vuoden 2040 ennuste on 2,4 prosenttia.
Euroopan unioni on luvannut vähentää hiilidioksidipäästöjään 20 prosenttia
vuoteen 2020 mennessä ja 40 prosentilla vuoteen 2030 mennessä (verrattuna
vuoden 1990 tasoon). On erittäin epätodennäköistä, että kumpikin lupaus sekä pitäisi
että päästöjä ei ulkoistettaisi köyhiin maihin. Jos niin kuitenkin kävisi ja kaikesta
tästä onnistuttaisiin pitämään kiinni koko vuosisadan ajan, maapallon
lämpeneminen hidastuisi 0,053 °C. Jos kaikki maailman maat täyttäisivät tavoitteensa
vuoden 2030 päästötasoksi, ilmaston lämpeneminen hidastuisi ehkä celsiusasteen
kymmenyksen verran. Pariisin ilmastokokouksen virallinen tavoite on, että
ilmasto ei lämpenisi vuoteen 2100 mennessä enempää kuin 2,7 °C. Mitenköhän
siihen päästään? Ja miksi 2,7 °C? Kriittisenä rajana on pidetty kahden asteen
lämpenemistä. Miksi tavoitteena on, että kriittinen raja ylitetään?
Lomborg
toteaa osuvasti, että ”liika optimismi häivyttää alleen sen, että valittu tie
on väärä”. Hän ei valitettavasti kuitenkaan löydä parempaa tietä, vaan päätyy
kolumninsa lopuksi ehdottamaan, että ympäristöystävällistä energiaa pitäisi
tukea ja että pitäisi kehittää uutta tekniikkaa. Ja että pitäisi tehdä jotakin.
Myös
Tieteessä tapahtuu -lehden tuoreimmassa numerossa (6/2015) kirjoitetaan
ilmastonmuutoksesta sekä ekokatastrofista yleisesti ja suhtautumisesta näihin
asioihin. Petteri Welling kirjoittaa, että moni maailman tilasta huolestunut
ajattelee, että ekokatastrofi ratkeaa pienimuotoisilla säädöillä. Moni haluaa
olla optimisti ja ajattelee, että voimme ottaa käsiteltäväksemme yhden
ympäristöongelman ja keksiä sille jonkin yksinkertaisen ratkaisun. Juuri
tällainen ajattelu ajaa minua aika ajoin hulluuden partaalle.
Ceterum
censeo: ekokatastrofista selvitäksemme meidän on ensisijaisesti saatava maapallon ihmismäärä laskemaan
merkittävästi. Toiseksi on teollisen
järjestelmämme laajuus, volyymit, saatava laskuun. Kolmanneksi tulevat katastrofin hallinta, tuhojen lievitys ja
korjailu sekä siirtymäkauden ratkaisut. Ratkaisut on toteutettava tässä
tärkeysjärjestyksessä. Ehdotukset, jotka eivät lähde näistä lähtökohdista, ovat
osa ongelmaa, eivät ratkaisua.
Palatkaamme
vielä Wellingin kirjoitukseen. Hän käsittelee Naomi Kleinin kirjaa, jossa Klein
kuvaa ilmastodenialisteja. Denialistit kieltävät ilmastonmuutoksen, mikä on tietenkin
silkkaa huuhaata. Mielenkiintoista on Kleinin pohdinta, miksi he niin tekevät: koska
he ovat ymmärtäneet, kuinka suuria muutoksia ilmastonmuutos tietää
yhteiskunnalle. Klein pitääkin denialisteja suurempana ongelmana kulttuurimme
valtavirtaa ja useimpia merkittävimpiä ympäristöjärjestöjä, jotka tunnustavat
ilmastonmuutoksen tosiasiaksi, mutta ”luulottelee, että voimme selvitä vain
pinnallisilla muutoksilla ja vihreällä kapitalismilla”. Henkilö, joka kieltää
ilmastonmuutoksen, on denialisti, koska hän kieltää tosiasiat. Mutta Ville
Niinistö ja ilmastonmuutoksesta huolestunut suuri yleisö ovat yhtä lailla
denialisteja, koska he tunnustavat tosiasiat, mutta eivät tunnusta niitä
johtopäätöksiä, mitä näiden tosiasioiden pohjalta tulisi tehdä. Niinistön
denialismi on paljon vaarallisempaa kuin tieteenvastainen huuhaa, koska
Niinistön viesti otetaan tosissaan ja hänen ympärilleen kanavoituu paljon
ihmisiä, jotka ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta. Ja mihin Niinistö käyttää
tämän potentiaalin? Siihen, että tansanialaiset saavat tietokoneluokan. Ettemme
vain olisi taantumuksellisia.
Klein
esittää, että ratkaisu olisi ruohonjuuritason liikehdintä ja tavallisten
kansalaisten aktivointi. Welling ei tässäkään asiassa asetu optimistiksi, vaan
toteaa, että ”tavallisten ihmisten halu jatkaa entiseen tapaan on niin suuri, että
muutos tuskin tulee muuta kuin pakon edessä”. Hän myös huomauttaa, että ilmastonmuutos
ei ole ainoa suuri ekologinen katastrofi. Welling suosittelee lukemaan
Elizabeth Kolbertin viime vuonna ilmestyneen teoksen The sixth extinction, joka kertoo meneillään olevasta
joukkosukupuutosta. ”Missä tahansa Kolbert vieraileekaan, hänen kertomuksestaan
välittyy muutosten nopeus ja vastaan taistelemisen eräänlainen kosmeettisuus.
Emme voi estää tilanteen huononemista, se on jo liian pitkällä. Voimme
vaikuttaa vain siihen, ettei lopputulos olisi vieläkin huonompi.” Welling
lopettaa kirjoituksensa todeten, että ”onnellista loppua ei – – ole näkyvissä”.
Ekokatastrofi
on järisyttävän suuri ja tuhoisa asia, kohtalonkysymys koko maapallolle. Olen
useasti näitä asioita miettiessäni vaipunut epätoivoon ja ahdistukseen. Se on
luonnollista. Näitä suuria asioita pohtiessamme tulemme väistämättä masennuksen,
vihan ja pelon valtaan. Koska olemme ihmisiä. Näitä tunteita ei kannata kieltää.
Näistä
asioista kirjoittaessani tarkoitukseni ei kuitenkaan ole lannistaa lukijoitani.
Emme saa luovuttaa! Liialla optimismilla ja itselleen valehtelulla ei saavuteta
mitään, mutta ei myöskään syrjään vetäytymisellä ja hiljaiseen apatiaan vaipumisella.
Tehtävää riittää: syntyvyyden sääntely on otettava käyttöön, autot pitää
vaihtaa hevosiin ja metsäteollisuudesta on siirryttävä käsityöpajoihin.
Esikaupungit pitää purkaa, aittoja ja riihiä rakentaa. Kaikkea tätä on ajettava
herkeämättömällä tarmolla ja kaikilla mahdollisilla foorumeilla. Muutos on
mahdollinen: kehitys, mikä on rakennettu yhteen suuntaan, voidaan purkaa
kulkemalla samaa tietä takaisin. Ainoa tapa, millä tällainen muutos ei ole
mahdollinen, on, että se ei ole poliittisesti realistista. Poliittinen realismi
vaihtuu kuitenkin sen mukaan, millaisessa maailmassa elämme. Se voi muuttua
paljon ja nopeasti.
Kiinnostuin
politiikasta vuoden 2006 presidentinvaalien alla. Siitä on nyt kymmenen vuotta
aikaa. Olisin silloin halunnut äänestää Matti Vanhasta. Ehdolla oli myös Timo
Soini, mutta muistan ajatelleeni, että kolmen kansanedustajan pikkupuolueen äänestäminen
olisi äänen heittämistä hukkaan. Tämänkin syksyn kuluessa olemme saaneet
huomata, että paineen alla poliittiset realiteetit voivat heittää häränpyllyä
hämmästyttävän nopealla tahdilla. Lainatakseni europarlamentaarikko Halla-ahon
koostetta sisäasiainministeri Orvon mielenmuutoksista:
Orpo 18.8.: ”Emme voi laittaa rajoja kiinni. On väärin väittää, että se on mahdollista."Orpo 21.9.: "Suomi voisi harkita rajojensa sulkemista, jos pakolaiskriisiin ei löydetä eurooppalaista ratkaisua."Orpo 22.8.: "Pakolaisten motiivien arvostelu on rasismia."Orpo 11.11.: "Kaksi kolmesta turvapaikanhakijasta tulee Suomeen elintason perässä."
Poliittiset
realiteetit ovat ihmisten tekemiä ja juuri niitä me voimme muuttaa. Surkeasta
tilanteesta huolimatta meidän on tehtävä mitä tehtävissä on.
Frodo: ”I wish the ring had never come to me. I wish none of this had happened.”Gandalf: ”So do all who live to see such times. But that is not for them to decide. All we have to decide is what to do with the time that is given to us. There are other forces at work in this world Frodo, besides the will of evil. Bilbo was meant to find the Ring. In which case, you also were meant to have it. And that is an encouraging thought.”– Elokuvasta Taru sormusten herrasta – Sormuksen ritarit. Käsikirjoittaneet Philippa Boyens, Peter Jackson ja Fran Walsh. Kohta perustuu J. R. R. Tolkienin romaaniin, jossa samankaltainen dialogi käydään luvussa ”Menneisyyden varjo”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti