lauantai 31. lokakuuta 2015

Sukupolvien ketju

Päivät lyhenevät, joten on hyvä aika pysähtyä muistamaan poisnukkuneita, edeltäviä sukupolvia, joilta olemme maailmamme perineet. Jatkuvuus ja tunne siitä ovat paitsi psykologisesti tärkeitä, myös terveen ja turvallisen yhteiskunnan perusta. Siis se, että tunnemme, ymmärrämme ja kunnioitamme edellisiä sukupolvia, heidän työtään ja ajatuksiaan. Ja että tiedostamme, että meistäkin tulee vuorollamme mennyt sukupolvi, jolta jälkeemme tulevat saavat perinnöksi maailman sellaisena kuin me sen heille jätämme.

Vaimoni mietti kerran, millaista oli muinaissuomalainen, esikristillinen uskonto. Hän pohti, että uskonnoista miellyttävin olisi sellainen, jota kansamme on ikiaikaisista ajoista omaehtoisesti täällä harjoittanut. Vastasin, että jos haluaa olla osa vanhinta mahdollista täkäläistä perinnettä, tulee käydä jumalanpalveluksessa. Esihistoriallisen ajan suomalaiset kokoontuivat riittejään varten uhrilehtoon, pyhälle paikalle. Kun kristillinen kirkko saapui Suomeen, se otti pyhät lehdot omakseen tekemällä niistä kristinuskon pyhiä paikkoja: moni kirkko on rakennettu entisen uhrilehdon paikalle. Kun nykypäivän suomalaiset kokoontuvat vanhaan kirkkoon jumalanpalvelukseen, voi olla, että pitäjäläiset ovat jo esihistoriallisina aikoina kokoontuneet samalle paikalle pyhiin menoihinsa. Tämän vuoksi paikallista traditiota edustaa jumalanpalvelus ja luterilainen, idässä tietenkin ortodoksinen, kirkko. Ei uuspakanuus, joka ei ole perinnettä ollenkaan, vaan viime vuosikymmeninä kehitetty harrastuspiiri. Se pyrkii ehkä rekonstruoimaan ja luomaan uuttaa ”pakanallista” uskoa, mutta uskonnoissa olennaista ei ole niiden dogmit, vaan rituaalit ja pyhyyden tunne, joiden kautta ne liittävät yksilöitä yhteisöiksi ja edelleen osaksi laajempaa traditiota.

Olin teini-ikäisenä tiukkaoppinen luterilainen. Elämänkokemuksen myötä olen oppinut, että fundamentalistinen, opillinen puritaanisuus ei ole kirkon suurin anti. Arvokasta on traditio: jumalanpalveluksessa pitäjä kokoontuu yhteen ikiaikaiselle pyhälle paikalle, kuten pitäjä on muinaisista ajoista lähtien kokoontunut, ylistämään jotain itseään suurempaa ”virsin, lauluin, psalttarein; harpuin, huiluin, kantelein”. Kaikilla uskonnoilla on riittejä, jotka liittyvät syntymään, siirtymävaiheisiin ja kuolemaan. Kasteella uusi ihminen otetaan osaksi yhteisöä ja uusi sukupolvi otetaan vastaan, konfirmaation ja häiden kautta ihmiset muodostavat yhteisöjä ja liittyvät osaksi sukupolvien ketjua. Lopulta hautajaisissa muistetaan kuollutta: häntä ei unohdeta, vaan hän on ikuisesti osa tätä ketjua.

Kirkko voi tarkoittaa sekä kristinuskoa että rakennusta. Tämä kertoo jostakin: ei ole aivan sama, missä jumalanpalveluksia pidetään. Kirkkorakennus ei ole ”pelkkiä seiniä”, vaan keskeisellä paikalla oleva temppeli, joka muistuttaa historiastamme ja yhteisestä kulttuuriperinnöstämme. Perheemme kävi tänään Mäntsälän kirkolla muistamassa vainajia. Kirkonmäki on pitäjän sydän, jolla on sijainnut kirkko neljänsadan vuoden ajan (nykyinen on sataviisikymmentä vuotta vanha), hallintotalo aina viime vuosikymmeniin asti (sekä pitäjäntupa että vanha kunnantalo) ja tori (senkin on tosin 1900-luku siirtänyt). Mäen kupeessa virtaa Mäntsälänjoki. Kirkonkylän mahtitalo, Mäntsälän kartano, sijaitsee myös kirkon lähellä. Tämä on paikka, jolle pitäjämme asukkaat ovat vuosisatojen ajan kokoontuneet. Kirkkomaata on kenties pidetty pyhänä kauemmin, kuin mitä siinä on kirkko ollut. Tällä maalla on muistettu menneitä sukupolvia ja liitytty osaksi itseään suurempaa traditiota.
Minä pidän kirkosta – sen ripidistä
sen pyhien maljojen hopeasta, kyntteliköistä,
valoista, ikoneista, lukupöydästä.

Kun käyn sisään kreikkalaiseen kirkkoon,
sen suitsutuksen tuoksuihin,
sen liturgiaan ja kuorolauluun,
ja näen pappien ylvään olemuksen,
jokaisen liikkeen juhlallisen rytmin,
kasukkain häikäisevän loiston –
mieleeni palaavat heimomme suuruuden päivät,
bysanttilaisen perintömme kunnia.”
Kirkossa”, Konstantinos Kavafis. Suomentanut Tuomas Anhava. Alkuperäinen runo on kirjoitettu 1892–1906 ja painettu luultavasti vuonna 1912. Suomennos on teoksesta Barbaarit tulevat tänään. Otava, 2005.
Mäntsälän kirkkoa katsoessani näen kulttuuriperintömme kerroksellisuuden, joka on sen suuri vahvuus. Kirkko ilmentää yhteiseurooppalaista hellenistis-roomalais-kristillistä perintöämme. Se välittää samaa sanomaa, kuin kirkot ympäri maanosaamme. Se on myös osa isänmaamme historiaa: sen suunnitteli Jean Wik, Uudenmaan lääninarkkitehti ja ensimmäisiä Suomessa kouluttautuneita arkkitehteja. Suunnitelmat hyväksytettiin valtion intendenttikonttorissa.  Kirkko vihittiin vuonna 1866, kun Suomessa elettiin suuria nälkävuosia, maamme viimeistä laajaa ja vakavaa nälänhätää. Lisäksi kirkon kautta on aistittavissa pitäjämme vaiheet ja sen edesmenneidenkin asukkaiden tunteet: tämä paikka on ollut mäntsäläläisille pyhä, oma ja erityinen ajasta ikuisuuteen.

Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää pyhäinpäivää! Nyt, kun illat taas pimenevät, kannattaa polttaa kynttilää.

Poikani, seitsemännen polven mäntsäläläinen, asettaa kynttilää isoisoisoisovanhempiensa haudalle.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti