Päivät lyhenevät, joten on hyvä aika pysähtyä muistamaan
poisnukkuneita, edeltäviä sukupolvia, joilta olemme maailmamme
perineet. Jatkuvuus ja tunne siitä ovat paitsi psykologisesti
tärkeitä, myös terveen ja turvallisen yhteiskunnan perusta. Siis
se, että tunnemme, ymmärrämme ja kunnioitamme edellisiä
sukupolvia, heidän työtään ja ajatuksiaan. Ja että tiedostamme,
että meistäkin tulee vuorollamme mennyt sukupolvi, jolta jälkeemme
tulevat saavat perinnöksi maailman sellaisena kuin me sen heille
jätämme.
Vaimoni
mietti kerran, millaista oli muinaissuomalainen, esikristillinen
uskonto. Hän pohti, että uskonnoista miellyttävin olisi
sellainen, jota kansamme on ikiaikaisista ajoista omaehtoisesti
täällä harjoittanut. Vastasin, että jos haluaa olla osa vanhinta
mahdollista täkäläistä perinnettä, tulee käydä
jumalanpalveluksessa. Esihistoriallisen ajan suomalaiset kokoontuivat
riittejään varten uhrilehtoon, pyhälle paikalle. Kun
kristillinen kirkko saapui Suomeen, se otti pyhät lehdot omakseen
tekemällä niistä kristinuskon pyhiä paikkoja: moni kirkko on
rakennettu entisen uhrilehdon paikalle. Kun nykypäivän suomalaiset kokoontuvat
vanhaan kirkkoon jumalanpalvelukseen, voi olla, että
pitäjäläiset ovat jo esihistoriallisina aikoina kokoontuneet
samalle paikalle pyhiin menoihinsa. Tämän vuoksi paikallista
traditiota edustaa jumalanpalvelus ja luterilainen, idässä
tietenkin ortodoksinen, kirkko. Ei uuspakanuus, joka ei ole
perinnettä ollenkaan, vaan viime vuosikymmeninä kehitetty
harrastuspiiri. Se pyrkii ehkä rekonstruoimaan ja luomaan uuttaa
”pakanallista” uskoa, mutta uskonnoissa olennaista ei ole niiden
dogmit, vaan rituaalit ja pyhyyden tunne, joiden kautta ne liittävät
yksilöitä yhteisöiksi ja edelleen osaksi laajempaa traditiota.
Olin
teini-ikäisenä tiukkaoppinen luterilainen. Elämänkokemuksen
myötä olen oppinut, että fundamentalistinen, opillinen
puritaanisuus ei ole kirkon suurin anti. Arvokasta on traditio:
jumalanpalveluksessa pitäjä kokoontuu yhteen ikiaikaiselle
pyhälle paikalle, kuten pitäjä on muinaisista ajoista lähtien
kokoontunut, ylistämään jotain itseään suurempaa ”virsin,
lauluin, psalttarein; harpuin, huiluin, kantelein”. Kaikilla
uskonnoilla on riittejä, jotka liittyvät syntymään,
siirtymävaiheisiin ja kuolemaan. Kasteella uusi ihminen otetaan
osaksi yhteisöä ja uusi sukupolvi otetaan vastaan, konfirmaation ja
häiden kautta ihmiset muodostavat yhteisöjä ja liittyvät osaksi
sukupolvien ketjua. Lopulta hautajaisissa muistetaan kuollutta:
häntä ei unohdeta, vaan hän on ikuisesti osa tätä ketjua.
Kirkko
voi tarkoittaa sekä kristinuskoa että rakennusta. Tämä kertoo
jostakin: ei ole aivan sama, missä jumalanpalveluksia pidetään.
Kirkkorakennus ei ole ”pelkkiä seiniä”, vaan keskeisellä
paikalla oleva temppeli, joka muistuttaa historiastamme ja yhteisestä
kulttuuriperinnöstämme. Perheemme kävi tänään Mäntsälän
kirkolla muistamassa vainajia. Kirkonmäki on pitäjän sydän, jolla
on sijainnut kirkko neljänsadan vuoden ajan (nykyinen on sataviisikymmentä vuotta vanha), hallintotalo aina viime vuosikymmeniin asti (sekä
pitäjäntupa että vanha kunnantalo) ja tori (senkin on tosin 1900-luku siirtänyt). Mäen kupeessa virtaa
Mäntsälänjoki. Kirkonkylän mahtitalo, Mäntsälän kartano,
sijaitsee myös kirkon lähellä. Tämä on paikka, jolle pitäjämme
asukkaat ovat vuosisatojen ajan kokoontuneet. Kirkkomaata on kenties
pidetty pyhänä kauemmin, kuin mitä siinä on kirkko ollut. Tällä
maalla on muistettu menneitä sukupolvia ja liitytty osaksi itseään
suurempaa traditiota.
”Minä pidän kirkosta – sen ripidistäsen pyhien maljojen hopeasta, kyntteliköistä,valoista, ikoneista, lukupöydästä.Kun käyn sisään kreikkalaiseen kirkkoon,sen suitsutuksen tuoksuihin,sen liturgiaan ja kuorolauluun,ja näen pappien ylvään olemuksen,jokaisen liikkeen juhlallisen rytmin,kasukkain häikäisevän loiston –mieleeni palaavat heimomme suuruuden päivät,bysanttilaisen perintömme kunnia.”
– ”Kirkossa”, Konstantinos Kavafis. Suomentanut Tuomas Anhava. Alkuperäinen runo on kirjoitettu 1892–1906 ja painettu luultavasti vuonna 1912. Suomennos on teoksesta Barbaarit tulevat tänään. Otava, 2005.
Mäntsälän
kirkkoa katsoessani näen kulttuuriperintömme kerroksellisuuden,
joka on sen suuri vahvuus. Kirkko ilmentää yhteiseurooppalaista
hellenistis-roomalais-kristillistä perintöämme. Se välittää
samaa sanomaa, kuin kirkot ympäri maanosaamme. Se on myös osa
isänmaamme historiaa: sen suunnitteli Jean Wik, Uudenmaan lääninarkkitehti ja ensimmäisiä Suomessa kouluttautuneita
arkkitehteja. Suunnitelmat hyväksytettiin valtion
intendenttikonttorissa. Kirkko vihittiin vuonna 1866, kun
Suomessa elettiin suuria nälkävuosia, maamme viimeistä laajaa ja
vakavaa nälänhätää. Lisäksi kirkon kautta on aistittavissa
pitäjämme vaiheet ja sen edesmenneidenkin asukkaiden tunteet: tämä
paikka on ollut mäntsäläläisille pyhä, oma ja erityinen ajasta
ikuisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti