Pakolaisuuden syy

Helsingin Sanomien ulkomaansivuilla oli tänään juttu, joka oli otsikoitu ”Planeetan sää 2015: Ennätyshelteitä ja rankkasateita”. Jutussa käsitellään muun muassa Lähi-idän poikkeuksellisen kuumaa kesää, jota olen aiemmin pitänyt merkittävänä taustatekijänä samanaikaisessa pakolaiskriisissä.

Suosittelen lukemaan koko jutun, mutta käyn tässä myös läpi sen pakolaiskriisin kannalta relevantit kohdat. Tähän asti mittaushistorian lämpimin vuosi on ollut 2014. Vuosi 2015 on nyt rikkomassa tuon ennätyksen. Suunta on siis selvä. Tämän vuoden kesällä oli erityisen kuumaa Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. Jo alkukesästä Intiassa ja Pakistanissa oli lämpöaaltoja, joiden vuoksi elohopea hipoi 50°C:tta. Tuhansia ihmisiä kuoli. Heinä–elokuussa taas Irakia ja Irania koetteli pituudeltaan ja kuumuudeltaan niiden mittaushistorian pahin tunnettu lämpöaalto. Lämpötila kävi vielä syyskuussakin miltei 50°C:ssa, mikä ei vielä kerro koko totuutta, sillä kun helleaalto yhdistyi poikkeuksellisen ilmankosteuden kanssa, kuumuus tuntui iholla noin 70°C:lta.

Kovien sääilmiöiden yhteys massasiirtolaisaaltoon nähdään lehden jutussa, vaikka sitä ei voikaan mitenkään yksiselitteisesti koko pakolaiskriisin ”syyksi” pistää. Erityisesti Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka tulevat ilmastonmuutoksen vuoksi kokemaan entistä voimakkaampia lämpöaaltoja. Näille alueille on luvassa ”katovuosia ja vesipulaa”. Alueen maataloudesta tulee entistä kannattamattomampaa. Tänä vuonna on ilmestynyt amerikkalaistutkimus, jossa pohditaan Syyrian sisällissodan yhteyttä ilmastotekijöihin. Historian harrastajat tietävät, että sodalle ei voi antaa yhtä tyhjentävää syytä ja selitystä, mutta itse kukin voi miettiä, mikä on sen merkitys, että Syyriassa oli ennätyksellinen kuivuuskausi vuosina 2006–2010. Se aiheutti katovuosia ja puolitoista miljoonaa ihmistä muutti maaseudulta kaupunkeihin. Valtio ei pystynyt ratkaisemaan ongelmaa, mikä aiheutti levottomuuksia ja tyytymättömyyttä al-Assadin siihen asti vakaata hallintoa kohtaan.

Toisinaan on puhuttu ympäristöpakolaisuudesta. Ekokatastrofin jyllätessä on kuitenkin usein käytännössä mahdotonta erottaa toisistaan ympäristö-, elintaso- ja muita pakolaisuuden muotoja. Maailmamme alkaa olla siinä tilassa, että kaikkea pakolaisuutta voi laajasti ymmärrettynä pitää ympäristöpakolaisuutena. Sotaa ja vainoa pakenevaa ihmisiä on viime vuosikymmeninä yritetty auttaa niin, että heidän on annettu siirtyä turvallisemmalla alueelle. Hurskaana toiveena on ollut, että sodan päätyttyä ihmiset voisivat muuttaa takaisin. Sotia tulee ja menee, mutta ekokatastrofi ei ole päättymässä.

”Määritelmiä sopii muutenkin miettiä. Missä määrin poliittiset ristiriitaisuudet johtuvat epätoivoisista ehtymis- ja ylikansoitusongelmista ja missä määrin poliittiset pakolaiset ovat itse asiassa ympäristöpakolaisia? Pakolaisen ja siirtolaisen ero on Geneven yleissopimuksessa pyritty määrittelemään mahdollisimman täsmällisesti, mutta käytännössä rajanveto on monesti epävarma.

Ympäristöpakolaiset testaavat ihmiskunnan hulluuden mittaa. Sillä heidän vastaanottamisensa toiselle maaperälle merkitsee ekokatastrofin mekanismia, se on yhtä kuin ekokatastrofi, juuri siten ekokatastrofit syntyvät ja etenevät. Siirtyy sitten aavikoituneen tai myrkyttyneen maa-alan väestö mihin hyvänsä muuhun maailmankolkkaan, sen ottaa vastaan tuon alueen piripintaan täyttävä väestö, joka jo itsekin ulosmittaa oman maansa luonnonvaroja yli äyräitten, vaikkakaan lopullinen ratkeaminen ei ole vielä aktualisoitunut. Neitseellistä maata pakolaiselle ei tällä pallolla ole. Nyt pakolaisväestön tuoma lisäkuormitus drastisella tavalla nopeuttaa vastaanottoalueen tyhjiin imemistä. Tämä alue ehtyy tai aavikoituu, väestö siirtyy edelleen, ja kehitys etenee kuin lumivyöry kiihtyvällä vauhdilla. Tällä tavalla ihmiskunnan tuho on todella nopea.

– – Muutaman vuosikymmenen kuluessa merenpinnan noustessa sadat miljoonat ihmiset menettävät jalansijansa rehevillä valtamerensaarilla ja väkirikkailla hedelmällisillä merenrantatasangoilla sekä vanhalla että uudella mantereella. Voiko ihmiskunta enää mitenkään selviytyä, jos näidenkin massojen tuhotulva ahdetaan jäljelle jäävälle maalle?

Missään asiassa järjetön ja itsetuhoinen ihminen ei niin puhdaspiirteisesti ja yksiselitteisesti kaiva omaa hautaansa kuin pakolaisten vastaanotossa. Ennen kaikkea muuta kansainvälistä yhteistyötä olisi kaikkien valtioiden solmittava sopimus, joka takaa myös väestön menehtymisen sitä mukaa kuin tuottava maa-ala menetetään.

Sellaisesta sopimuksesta ei ole merkkiäkään, ja minun ennusteeni on, että humanitäärisestä itsetuhosta ihminen pitää kiinni riittävän kauan, silmät mielettöminä verestäen. Tämä ekokatastrofiautomaatti on niitä seikkoja, joiden vuoksi puhun ihmislajin sukupuutosta enkä ainoastaan kulttuurin luhistumisesta tai muusta rajallisesta tuhosta.”

– Pentti Linkola esseessään Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Samanniminen teos, WSOY, 1989. Sivut 215–216.

Meneillään oleva ekokatastrofi tuo muassaan kärsimystä ja kuolemaa. Se on jo alkanut ja se on väistämätöntä. Maapallo ei pysty elättämään yli seitsemää miljardia ihmistä. Ekosysteemit ja talousjärjestelmät natisevat liitoksissaan. Ainoa toivo on siinä, että tuhon ei annettaisi levitä. Kun Lähi-itä ja Afrikka romahtavat, Euroopan ei saa antaa romahtaa niiden mukana.

Historiallisesti ajateltuna tämä on selvä asia. Olin keskiviikkona Elonkehä-lehden juhlakirjan julkistustilaisuudessa (kirjan voi tilata lehden nettisivuilta). Kuten tilaisuuden panelisti, aate- ja oppihistorioitsija Ville Rantanen, sanoi, ekokatastrofeja on ollut aiemminkin. Nykyinen on siitä erityinen, että se on maailmanlaajuinen. Aiemmat katastrofit, kuten Pääsäissaarten kulttuurin ja klassisen mayasivilisaation romahdukset, olivat samantyyppisiä tapahtumasarjoja. Aiemmin historiassa ekokatastrofit eivät vain ole päässeet leviämään: ihmisiä on muuttanut pois, mutta se on ollut vaivalloista ja katastrofialueen väkiluku on laskenut luonnollista kautta. Nykyisen ekokatastrofin leviämiselle ei ole mitään esteitä. Ilmastonmuutos pilaa Lähi-idän, mutta sen väestö pääsee massoittain siirtymään Eurooppaan. Eurooppa ei pysty kestävästi elättämään nykyistäkään väestöään, vaan edessä häämöttävä öljyn loppuminen romahduttaa talousjärjestelmämme ja ennen kaikkea maataloutemme, kotiemme lämmitys vaikeutuu ja aavikoituminen leviää jo Espanjaan. Yhdysvalloissa nämä kehityskulut ovat vielä suurempi ongelma – apua ei siis ole tulossa merten takaa. Tulevaisuudessa siintää romahdus ja väkivaltaa.

Joten pyydän: yritetään täältä Euroopasta käsin miettiä, missä määrin Irakin ja Somalian ongelmat ovat ratkaistavissa. Ei siirretä niitä ongelmia tänne. Sen verran meillä on oltava itsesuojeluvaistoa, sen verran meillä on oltava rakkautta Eurooppaa, isänmaatamme ja kotipitäjäämme kohtaan.