Maailman suurinta ongelmaa ratkaisemassa

Aloitin tällä viikolla historian opintoni Helsingin yliopistossa. Tiedekuntamme tervetulotoivotustilaisuudessa dekaanimme, professori Arto Mustajoki, kysyi meiltä uusilta filosofian ylioppilailta, mikä on mielestämme maailman suurin ongelma. Vastaukset olivat ”tietämättömyys”, ”väestöräjähdys”, ”ilmastonmuutos” ja ”saastuminen”. Ensimmäiselle vastaajalle olisi voinut antaa suoralta kädeltä humanististen tieteiden kandidaatin paperit, mutta kunnia myös hänen jälkeensä vastanneille. Dekaanin oma vastaus oli, että suurin ongelma on se, että ihmiset eivät ymmärrä toisiaan, koska se on myös muiden ongelmien takana. Dekaani kertoi keskustelleensa aiheesta aiemminkin, kerran erään fyysikon kanssa. Fyysikko antoi samoja vastauksia kuin toinen, kolmas ja neljäs ylioppilas tällä viikolla. Dekaani kertoi tälle oman näkemyksensä: suurin ongelma on, että ihmiset eivät ymmärrä toisiaan. Fyysikko ihmetteli, että miten sellaista voidaan tutkia tai saada tietää.

Fysiikkaa pidetään suhteellisuusteorioineen ja atomienhalkomisineen erittäin monimutkaisena ja vaikeana tieteenä. Humanistien tehtävä on kuitenkin tutkia asioita, joita fyysikkojen mielestä on mahdotonta tutkia.

Mutta tiedekuntaylpeys sikseen, maailma tarvitsee humanisteja ja fyysikkoja. Maailman suurimpiin ongelmiin voidaan puuttua vain monipuolisella, eri näkemyksiä ja erilaisia metodeja käyttävällä poikkitieteellisellä tutkimuksella. Tarvitsemme niin biologeja – kertomaan, mitä biosfäärissä tapahtuu – kuin historioitsijoita – sanomaan, miten tähän on tultu. Tarvitsemme kokonaisvaltaista ymmärrystä maailmasta. Tarvitsemme myös ymmärrystä siitä, että kaikkea ei voi tietää ja lopulliseen varmuuteen emme ikinä pääse. Ja oivallusta siitä, että meidän on pystyttävä toimimaan vajavaisinkin tiedoin.