Zinnian valinta

Pokémon-pelien Omega Ruby ja Alpha Sapphire varsinainen, alkuperäisiä Ruby- ja Sapphire-pelejä noudattava juoni saa mielenkiintoisen käänteen lopun Delta Emerald -osuuden myötä. Siinä paljastuu, että siinä missä megalomaaniset rikollisryhmät Team Magma ja Team Aqua olivat aiheuttaa suuren luonnonkatastrofin (pelistä riippuen kuivuus tai tulva) suuren suunnitelmansa tarkoittamattomana sivutuotteena, eräs heitä tukenut henkilö oli tiennyt, että ryhmät tulisivat aiheuttamaan hävitystä – mutta tuki heitä silti. Tämä henkilö on Zinnia, muinaisen drakonidiheimon ikiaikaisen tietämyksen vartija (”Lorekeeper”).

Kun pelaaja on estänyt luonnonkatastrofin ja kukistanut rikollisryhmän, ilmenee, että maata kohti on syöksymässä meteoroidi. Päähenkilö, joka on tässä vaiheessa hallitseva liigamestari, ja Steven Stone, edellinen liigamestari, liittoutuvat jälleen ja pyrkivät estämään katastrofin kuten he estivät edellisenkin. Entisen liigamestarin isän yhtiö, Devon Corporation, on kehittänyt laitteen, jolla syöksyvä kivi voidaan siirtää toiseen ulottuvuuteen. Pelaaja ja Steven Stone ovat juuri pelastamassa maailmaa tällä näppärällä teknologisella ihmeellä (jota en kutsu deus ex machinaksi, koska se on kirjoitettu niin hyvin sopimaan pelien mytologiaan), kun Zinnia saapuu paikalle ja tuhoaa koneen. Hän varoittaa entistä ja nykyistä liigamestaria, että näennäisen helppo teknologinen ratkaisu johtaisi sekin katastrofiin. Liigamestarit eivät tiedä, että toisessa ulottuvuudessa on omanlaisensa sivilisaatio ja elämää, jotka meteoroidi tuhoaisi. Niinpä pelaaja ja Zinnia pelastavat maailman muinaisten tarujen tarjoamilla keinoilla.

Zinnia auttoi rikollisryhmää, koska tiesi, että jos se onnistuisi herättämään myyttien alkukantaisen hirviön (pelistä riippuen Groudonin tai Kyogren), tuo olento tulisi aiheuttamaan luonnonkatastrofin, jonka myötä profetiat täyttyisivät ja olisi mahdollista kutsua legendaarinen taivasta vartioiva lohikäärme Rayquaza. (Juoni ammentaa juutalaisesta mytologiasta: Groudon ja Kyogre ovat Raamatun Behemot ja Leviatan.) Rayquaza pystyy tuhoamaan meteoroidin ja näin on mahdollista pelastaa sekä se maailma, jonka näemme ympärillämme, että toisessa ulottuvuudessa sijaitseva maailma, jonka olemassaoloa emme tulleet ajatelleeksi. Mutta tämän ratkaisun myötä Groudon aiheuttaa kuivuutta ja Kyogre tulvia – ja ihmiset kärsivät. Entinen liigamestari ymmärsi rikollisryhmää vielä jonkin verran, koska heidän ei ollut tarkoitus aiheuttaa luonnonkatastrofia vaan se uhkasi heidän toimintansa tarkoittamattomana sivuvaikutuksena. Mutta Zinnian valinnasta hän järkyttyy, koska tämä on valmis tahallaan aiheuttamaan luonnonkatastrofin, joka aiheuttaa inhimillistä hätää.

Päähenkilö pelissä ei ole Zinnia eikä entinen liigamestari vaan pelaaja. Kumman valinnan puoleen kallistuu tosielämän pelaaja, ihmiskunta? Pystyykö se tekemään Zinnian valinnan ja hyväksymään sen ikävätkin seuraukset?

Olen useasti kirjoittanut, että Suomi tulisi irrottaa maailmantalouden kahleista ja meidän tulisi pyrkiä tämän itsemurhaa kohti ajavan teollisuusyhteiskunnan parista maatalousyhteiskuntaan, jossa elämä on pienipiirteistä ja ihminen nöyrtyy, antaa luonnolle tilaa. Olen puhunut tämän vaihtoehdon hyvien puolien puolesta. Antiikin kreikkalaisilla oli käsite nimeltä parrhēsía, joka tarkoitti toden puhumista, mutta myös kaiken mielessä olevan avointa ja rohkeaa esilletuontia – täyttä rehellisyyttä. Minun on nyt aika harjoittaa sitä: primitiiviseen maatalouteen perustuvassa yhteiskunnassa ihmiset raatavat ja näkevät toisinaan nälkää. Minulla on tarjota sota-aikaisen brittiläisen valtiomiehen lupaus verestä, hiestä ja kyynelistä. En voi luvata, että maatalousyhteiskuntaan siirtymisestä ei seuraisi kärsimystä. Mutta valitsisin sen polun siitä huolimatta.

“Te kysytte: mikä on tavoitteemme? Voin vastata yhdellä sanalla: voitto. Voitto, hinnalla millä hyvänsä – voitto, huolimatta kaikesta kauhusta – voitto, vaikka tie olisi kuinka pitkä ja kivinen; sillä ilman voittoa, lankeaa perikato.”

– Winston Churchillin puhe parlamentin alahuoneelle hänen tultuaan nimitetyksi pääministeriksi 1940.

Voitteko ymmärtää minua? Vai teettekö mieluummin entisen liigamestarin valinnan ja turvaatte teknologisiin, rationaalisilta vaikuttaviin mutta vain yhtä ongelman osasiivua käsitteleviin ratkaisuihin? Minä pyrin selättämään ekokatastrofin kokonaisvaltaisella ratkaisulla. Jaatteko maailmaa kohtaavan suuren ongelman pieniin palasiin ja käsittelette ne helpoin keinoin, jotta teidän ei tarvitse luopua mistään? Ajatteletteko sitä toista ulottuvuutta, pelkäättekö koskaan että vain siirrätte ongelmia ettekä ratkaise niitä? Oletteko päättäneet luottaa sokeasti markkinavoimiin ja teollisuuteen, jotka ovat vastuussa nykyisestä kehityksestä – koska teitä hirvittää Zinnian valinnan taantumuksellisuus ja sen tuskalliset seuraukset?

“Toimintasi... Perustuuko se ihanteisiin, joihin takerrut? Vai perustuuko se totuuksiin? Ja jos perustuu... Kuinka paljon totuudesta arvelet tietäväsi?”

– Zinnia pelaajalle Granite Cavessa. Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä, alkuteos japaniksi. Dialogin kirjoittajien ja kääntäjien nimet.

Vapaus!

Heräsin tänä aamuna kaikessa rauhassa. Sitten kuuntelin uutiset. Ja itkin onnesta. Tänään on kaunis aamu. Englanti on herännyt. God Save the Queen!

The nations, not so blest as thee,
Must, in their turns, to tyrants fall;
While thou shalt flourish great and free,
The dread and envy of them all.
Rule, Britannia! Britannia rule the waves
Britons never will be slaves.
– Laulusta ”Rule, Britannia!”, san. James Thomson, 1740.

Finlandiaa enemmän pidän Maamme-laulusta ja sen sanoista, mutta tähän väliin sopii V. A. Koskenniemen runossaan esittämä kehotus Suomelle:

Oi, nouse, Suomi, nosta korkealle,

Pääs' seppelöimä suurten muistojen.

Oi, nouse, Suomi, näytit maailmalle,

Sa että karkoitit orjuuden,

Ja ettet taipunut sa sorron alle,

On aamus' alkanut, synnyinmaa.

Euroopan ja isänmaan vapaus! Allekirjoittakaa kansalaisaloite Suomen eroamiseksi Unionin tyranniasta!

Kansanpuoluelaisen horjuva usko

RKP:n edeltäjä, Ruotsalainen puolue, oli anti-fennomaanisen eliitin liittouma, joka sulautti itseensä valtiopäivien klassis-liberaalit. Kun Suomi siirtyi demokratiaan vuonna 1906, puolue muutti nimensä Ruotsalaiseksi kansanpuolueeksi ja alkoi havitella myös ruotsinkielisen rahvaan ääniä. Nykyinen RKP kannattaa vakaasti demokratiaa, mutta se on pohjimmiltaan vain väline, tapa saada tavoitteita läpi. Puolueen aatteellista, kovaa ydintä ovat sen arvot. Olen jo aiemmin kirjoittanut arvojen ja välineiden erosta. Kansanpuolueellekaan tärkeintä ei ole kansanvalta itsessään – kansanvaltaan uskotaan niin kauan kuin uskoa kansaan riittää.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä eduskunta kunnioitti yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden 110-vuotista taivalta juhlaistunnolla. Kansanedustaja Biaudet piti Ruotsalaisen eduskuntaryhmän ryhmäpuheenvuoron. Hän sanoi, että paljon on saavutettu, mutta asiantuntijat, etenkin talousasiantuntijat, ovat yhä paljolti miehiä ja tämä kertoo syrjinnästä. Puheensa lopuksi hän totesi, että ”Ruotsalainen eduskuntaryhmä ehdottaa, että me yhteisesti sitoudumme nostamaan naiskansanedustajien määrän 50 prosenttiin seuraavissa vaaleissa”. Ilmeisesti sekä Biaudet että Helsingin Sanomat pitivät puhetta hyvänä, sillä se julkaistiin viime keskiviikkona lehden yleisönosastolla. Kirjoitusta oli editoitu ja lopun kehotus on muuttunut epämääräisempään muotoon: ”On tehtävä yhdessä töitä sen eteen, että tulevaisuudessa puolet kansanedustajista olisi naisia.” Miten tämä työ tehdään, ei Biaudet kerro. Joku ihmettelikin seuraavan päivän yleisöosastolla, että ”on outoa, että kansanedustaja pitää vapailla vaaleilla saavutettua vaalitulosta vääränä”.

Eilen, kun eduskunnassa käsiteltiin perheenyhdistämisten ehtojen tiukentamista, edustaja Biaudet puhkesi itkuun (70. torstaina 16. kesäkuuta 2016, videon kohta 03:02:12–03:06:40) ja sanoi hallitukselle sekä eduskunnalle ääni väristen:

”Mitä olette tehneet minun maalleni? Enemmistön ääni ei aina ole oikeassa. Enemmistö ei välttämättä tee oikeudenmukaisia päätöksiä.”

Koko programmi toimeen!

Maamme valtamedian vuoden ajan kestänyt propagandakampanja saavutti tänä viikonloppuna merkittävän etapin, kun se onnistui saamaan Petteri Orvon Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajaksi. Mitään oleellista linjaeroa Orvon ja Stubbin välillä ei ole vaan kyse oli henkilöstä. Stubb oli poliitikko, jonka kautta oli helppo pohjustaa hallitusyhteistyötä, kun tiedettiin, että seuraava pääministeri olisi keskustan puheenjohtaja Sipilä. Nykyisten gallupien valossa seuraava pääministeri saattaisi olla SDP:n Rinne, joten kokoomus petaa näin itselleen paikkaa tulevaisuudessa häämöttävässä sinipunahallituksessa. Joku voi kysyä, eikö ole varsin epämääräistä ja opportunistista koettaa varmistaa nyt paikkaansa seuraavassa hallituksessa, joka aloittaa vasta kolmen vuoden päästä. Itse en ole ihmeissäni: en ole koskaan oikein oppinut ymmärtämään, mitä kokoomus haluaa, mutta parhaiten puoluetta kuvaavat juuri sanat epämääräisyys ja opportunismi.

Miksi Helsingin Sanomat sitten kampanjoi Orvon puolesta? Se ei ole puoluelehti, joten yhden puolueen vaalistrategiset valinnat tuskin herättävät siinä suuria intohimoja. Vaikka Stubbin ja Orvon välillä ei olekaan merkittävää linjaeroa, niin, ministeri Orpoa lainatakseni, ”olennaista on kuitenkin se, miltä asiat näyttävät”. Orpo on lehdelle väline ajaa linjaansa, löysempää maahanmuuttopolitiikkaa. Lehti on ajanut pääkirjoituksessaan toimeentulovaatimusten höllentämistä ja väittänyt, että jo nykylainsäädäntö on kireä.

Tästä päästäänkin edellisiin kirjoituksiini liittyvään sivujuonteeseen, että Helsingin Sanomat kokee tavoitteensa niin tärkeäksi, että kun faktaperusteluita ei ole, ne voi valehdella. Lehden mukaan ”Jyrki Kataisen (kok) hallitus kiristi huomattavasti perheenyhdistämiskäytäntöjä sillä seurauksella, että pakolaisina Suomeen tulleiden perheenyhdistämiset ovat vähentyneet rajusti”. Tilastokeskuksen mukaan myönteisiä perheenyhdistämispäätöksiä tehtiin 495 vuonna 2011 (33 % hakemuksista), 611 (37 %) vuonna 2012, 875 (34 %) vuonna 2013 ja 1 094 (51 %) vuonna 2014. Helsingin Sanomat ei kerro tästä, vaan valistaa meitä, että ”linja on kiristynyt historiallisella tavalla”.

Helsingin Sanomille sopii hyvin Orpo, joka on kertonut eduskunnassa, että ”Orbánin linja ei ole Orpon linja” ja että Suomen ei tule pyrkiä ”EU:n minimitasolle” turvapaikanhakijoiden tuissa. Orvon mukaan ”tuloraja ei ole kiveen hakattu”: ”sitä ei määrätä laissa, se on Migrin taulukko, ja siitä voidaan poiketa, koska jokainen käsitellään yksilöllisesti”. Hän on ”tottunut pitämään näissä humanitäärisissä asioissa Ruotsia kohtuullisen hyvänä verrokkimaana”. Orpo haluaisi Suomen tekevän yhteiseurooppalaista maahanmuuttopolitiikkaa, ja jos siihen kuuluu taakanjako ja siitä kieltäytyvien maiden sakottaminen, hallitusohjelman kirjaus asiasta voidaan hänen mukaan ottaa uuteen tarkasteluun. Sen lisäksi, että Orvon myötä Suomeen saattaa kolmen vuoden päästä tulla liberaali ja vasemmistolainen hallitus, Helsingin Sanomat pyrkii hänen asemaansa vahvistamalla vaikeuttamaan maahanmuuttopolitiikan kiristämistä tämän hallituskauden aikana. Hallitusohjelman mukaan:

”Unionin on toimittava päättäväisesti Välimeren alueen laittomien muuttovirtojen hallitsemiseksi. Turvapaikanhakijoiden EU:n sisäiset siirrot perustuvat jäsenvaltioiden vapaaehtoisuuteen.” (s. 33)

Ja:

”Perheenyhdistämisen kriteereitä tarkennetaan EU:n perheen yhdistämisdirektiivin mukaisesti.” (s. 38)

Toimittajat koettelevat valtaansa ja pyrkivät murtamaan nämä hallitusohjelman maahanmuuttopolitiikan kiristämisen kannalta keskeiset kohdat. Vaikka Orvon valinta onkin erävoitto, hallitusohjelmaa ei ole vielä tällä murrettu. Orpo on vast’edeskin Sipilän hallituksen ministeri, joka joutuu tekemään yhteistyötä keskustan ja perussuomalaisten kanssa. Painostuksella ja kiihkeällä propagandalla saa kuitenkin lannistettua ja lyötyä vahvankin ihmisen, joten nyt, kun hallitus ja sen ohjelma ovat hyökkäyksen alla, on taisteltava sen puolesta mistä vuosi sitten jo sovittiin.

Perussuomalaiset on menettänyt gallupeissa paljon kannatustaan. Viime syksynä Suomeen tuli kymmeniätuhansia turvapaikanhakijoita. Julkisuudessa esitettiin vaatimuksia, että tilanteeseen olisi pitänyt reagoida kaikella voimalla ja tulijat olisi pitänyt käännyttää Ruotsiin. Näin ei tehty, mikä oli pettymys monelle. Olisi saattanut olla hyvin vaikeaa saada kahden muun hallituspuolueen kanssa sopu siitä, että Suomi olisi ryhtynyt radikaaleihin toimiin, joita vaativat lähinnä perussuomalaisia äänestävät. Niinpä pistää huolettamaan, uskaltaako puolue vaatia maahanmuuttopolitiikan kiristämistä nytkään, kun media painostaa ja sen suosiolla kokoomuksessa puhaltavat uudet tuulet. Perussuomalaisten on vaikea bluffata: jos se pistää kovan kovaa vastaan, on ilmeistä, että sillä on paljon hävittävänä. Jos hallitus hajoaisi, puolue menettäisi paikan hallituksessa ja ehkä yli puolet kansanedustajistaan. Sen jälkeen puolueen vaikutusvalta olisi taas nolla ja tulevaisuus epävarma.

Toisaalta on myös syytä toivoon. Perussuomalaiset menettäisi paljon, jos se alkaisi liian hankalaksi hallituksessa, mutta jos puolue antaa periksi tavoitteistaan se menettää paljon joka tapauksessa. Eduskuntavaalit tulevat ennemmin tai myöhemmin. Ja ministeri Soinin lisäksi on myös toinen henkilö, joka tuskin soisi hallituksen kaatuvat nyt: pääministeri Sipilä. Hän on tehnyt vaikeat leikkaukset ja saanut aikaan tulopoliittisen kokonaisratkaisun. Nyt on kolme vuotta aikaa viettää mukavaa elämää pääministerinä, kun suuret päätökset on tehty ja voi lopun aikaa keventää verotusta ja katsoa, mihin tulisi suunnata lisärahoitusta. Suomen talous on ollut pitkään taantumassa ja se lähtee luultavasti lähiaikoina nousuun, tapahtui muuten mitä tapahtui. Nykyajan tapoihin kuuluu, että vallassa olevaa vihataan aina jollakin asteella, mutta Sipilällä on edessään mahdollisuus osoittaa, että hän oli oikeassa, että hän teki isänmaan hyväksi ne vaikeat päätökset mihin muut eivät pystyneet – ja kenties hänelle tarjoutuu mahdollisuus luotsata vielä Sipilän kakkosta.

Keskusta ja kokoomus haluavat vain pysyä vallassa ja myisivät vaikka isoäitinsä. Perussuomalaisia on äänestetty, jotta puolue ajaisi tiettyjä asioita. Sen on nyt aika lunastaa lupauksensa. Kuten olen aiemminkin arvioinut, kireä maahanmuutto- ja EU-politiikka ovat omien näkemysteni kannalta ainoita merkittäviä asioita, joihin voi puoluepolitiikan ja äänestämisen kautta vaikuttaa.

Hallitusohjelma on jo olemassa, nyt on taisteltava sen täysimääräisen toteutuksen puolesta. Entistä iskulausetta lainatakseni: koko programmi toimeen!

Suomalaista infosotaa, osa 2

Edellisestä kirjoituksestani sai kuvan, että Helsingin Sanomat vääristelee totuutta ja Yleisradio myös valehtelee. Tämä vaatii täydennystä: myös Helsingin Sanomat valehtelee, kun se sattuu sopimaan sen agendaan.

Eilinen juttu irakilaisperheen hajottamisesta on ollut lehdelle menestys. Se julkaistiin sunnuntaiaamuna, jotta hiljaisena päivänä mahdollisimman moni saisi sitä kauhistella. Ministeri Orpo käyttikin tilaisuutta heti hyväksi ja pyrkii keräämään poliittisia irtopisteitä. Oppositiopoliitikot ja presidentti Halonen kauhistelevat, että tällaista voi tapahtua. Mutta lukijoiden ja huomion kerääminen ei ole Helsingin Sanomien ainoa tavoite. Se pyrkii myös vaikuttamaan lainsäädäntöön. Tässä lobbauksessa lehti on valmis valehtelemaan, jos se palvelee sen päämääriä. Lehti kirjoittaa tänään (s. A8), että ”Suomi on kiristämässä ulkomaalaislakia perheenyhdistämisen kohdalta siten, että kansainvälistä suojelua saavilta edellytetään turvattua toimeentuloa Suomessa, ennen kuin perheenyhdistäminen voidaan hyväksyä”. Lehti ei taaskaan kerro, että uuteen lakiin kuuluu, että jos pakolaiskriteerit täyttävä henkilö tekee perheenyhdistämishakemuksen kolmen kuukauden sisällä turvapaikkapäätöksestä, toimeentuloedellytykset eivät koske hänen perhettään. Ne eivät koske pakolaisia muuta kuin siinä tapauksessa, että perheenyhdistämistä aletaan hakea vasta, kun tarpeeksi aikaa on kulunut turvapaikan myöntämisestä. Jutun perhettä ne koskevat, koska perhe on perustettu vasta vuosia miehen Suomeen muuton jälkeen.

Helsingin Sanomat on ylpeä nostamastaan keskustelusta. Tämän päivän pääkirjoituksessa lehti iloitsee, että ”maahanmuutto- ja pakolaispolitiikka nousee uutisiin yksittäisten ihmisten ja perheiden kohtaloiden kautta”. Lehti vetoaa yleisöön ja poliitikoihin otsikolla ”Suomi hajottaa perheitä” ja vaatii sekä tarkistuksia perheenyhdistämisiin suunnitteilla oleviin tiukennuksiin että myös nykykäytäntöjen löysentämistä. Lehti pitää kohtuuttomana, että ”päätöksen mukaan Hunerin tulot eivät riitä, vaikka hänellä on työpaikka”. Millaiset tulot ovat riittäviä ja mitkä eivät, sitä ei viitsitä tuoda ilmi. Tämän kampanjan vimmaisesti vastustamassa hallituksen esityksessä tulorajat ovat suuntaa-antavia. Kahden aikuisen talouden osalta perheenyhdistämisen ehdot edellyttäisivät koko taloudelta yhteensä 1 700 euron tuloja kuukaudessa ja kahden aikuisen ja kahden lapsen taloudelta 2 600 euron tuloa. Tuloihin lasketaan sosiaalituet. Uudessakaan laissa toimeentuloehtoja ei sovellettaisi, jos perheenkokoajalla on Suomen kansalaisuus. Tässä tapauksessa mies on ollut maassa seitsemän vuotta, joten kansalaisuus puuttuu jostakin muusta syystä kuin liian vähäisestä maassaoloajasta. Syytä voi etsiä Iltalehden haastattelusta:

”Ja Huner, olet asunut seittemän vuotta Suomessa, sä olet opiskellut suomen kieltä tai osaat puhua sitä, olet tehnyt täällä töitä ja käynyt koulua… Minkälainen olo siitä tuli, kun sait kuulla tästä päätöksestä, tuliko se yllätyksenä?”

Mies vastaa arabiaksi, että päätös tuli yllätyksenä ja se surettaa ja on epämukavaa. Vaikka mies on asunut seitsemän vuotta Suomessa, tarvittiin tulkki kääntämään tämä yksinkertainen lause. Ainakaan suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutumisen kannalta perhettä on vaikeaa pitää malliesimerkkinä. Toivottavasti mahdollisimman moni tiedotusväline nyt tarkkaan seuraa perheen tapausta. Monista kanavista tihkuvista tiedonjyväsistä voi koota sitä kokonaiskuvaa, jota Helsingin Sanomat ei ole halunnut kertoa.