Suomalaista infosotaa, osa 2

Edellisestä kirjoituksestani sai kuvan, että Helsingin Sanomat vääristelee totuutta ja Yleisradio myös valehtelee. Tämä vaatii täydennystä: myös Helsingin Sanomat valehtelee, kun se sattuu sopimaan sen agendaan.

Eilinen juttu irakilaisperheen hajottamisesta on ollut lehdelle menestys. Se julkaistiin sunnuntaiaamuna, jotta hiljaisena päivänä mahdollisimman moni saisi sitä kauhistella. Ministeri Orpo käyttikin tilaisuutta heti hyväksi ja pyrkii keräämään poliittisia irtopisteitä. Oppositiopoliitikot ja presidentti Halonen kauhistelevat, että tällaista voi tapahtua. Mutta lukijoiden ja huomion kerääminen ei ole Helsingin Sanomien ainoa tavoite. Se pyrkii myös vaikuttamaan lainsäädäntöön. Tässä lobbauksessa lehti on valmis valehtelemaan, jos se palvelee sen päämääriä. Lehti kirjoittaa tänään (s. A8), että ”Suomi on kiristämässä ulkomaalaislakia perheenyhdistämisen kohdalta siten, että kansainvälistä suojelua saavilta edellytetään turvattua toimeentuloa Suomessa, ennen kuin perheenyhdistäminen voidaan hyväksyä”. Lehti ei taaskaan kerro, että uuteen lakiin kuuluu, että jos pakolaiskriteerit täyttävä henkilö tekee perheenyhdistämishakemuksen kolmen kuukauden sisällä turvapaikkapäätöksestä, toimeentuloedellytykset eivät koske hänen perhettään. Ne eivät koske pakolaisia muuta kuin siinä tapauksessa, että perheenyhdistämistä aletaan hakea vasta, kun tarpeeksi aikaa on kulunut turvapaikan myöntämisestä. Jutun perhettä ne koskevat, koska perhe on perustettu vasta vuosia miehen Suomeen muuton jälkeen.

Helsingin Sanomat on ylpeä nostamastaan keskustelusta. Tämän päivän pääkirjoituksessa lehti iloitsee, että ”maahanmuutto- ja pakolaispolitiikka nousee uutisiin yksittäisten ihmisten ja perheiden kohtaloiden kautta”. Lehti vetoaa yleisöön ja poliitikoihin otsikolla ”Suomi hajottaa perheitä” ja vaatii sekä tarkistuksia perheenyhdistämisiin suunnitteilla oleviin tiukennuksiin että myös nykykäytäntöjen löysentämistä. Lehti pitää kohtuuttomana, että ”päätöksen mukaan Hunerin tulot eivät riitä, vaikka hänellä on työpaikka”. Millaiset tulot ovat riittäviä ja mitkä eivät, sitä ei viitsitä tuoda ilmi. Tämän kampanjan vimmaisesti vastustamassa hallituksen esityksessä tulorajat ovat suuntaa-antavia. Kahden aikuisen talouden osalta perheenyhdistämisen ehdot edellyttäisivät koko taloudelta yhteensä 1 700 euron tuloja kuukaudessa ja kahden aikuisen ja kahden lapsen taloudelta 2 600 euron tuloa. Tuloihin lasketaan sosiaalituet. Uudessakaan laissa toimeentuloehtoja ei sovellettaisi, jos perheenkokoajalla on Suomen kansalaisuus. Tässä tapauksessa mies on ollut maassa seitsemän vuotta, joten kansalaisuus puuttuu jostakin muusta syystä kuin liian vähäisestä maassaoloajasta. Syytä voi etsiä Iltalehden haastattelusta:

”Ja Huner, olet asunut seittemän vuotta Suomessa, sä olet opiskellut suomen kieltä tai osaat puhua sitä, olet tehnyt täällä töitä ja käynyt koulua… Minkälainen olo siitä tuli, kun sait kuulla tästä päätöksestä, tuliko se yllätyksenä?”

Mies vastaa arabiaksi, että päätös tuli yllätyksenä ja se surettaa ja on epämukavaa. Vaikka mies on asunut seitsemän vuotta Suomessa, tarvittiin tulkki kääntämään tämä yksinkertainen lause. Ainakaan suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutumisen kannalta perhettä on vaikeaa pitää malliesimerkkinä. Toivottavasti mahdollisimman moni tiedotusväline nyt tarkkaan seuraa perheen tapausta. Monista kanavista tihkuvista tiedonjyväsistä voi koota sitä kokonaiskuvaa, jota Helsingin Sanomat ei ole halunnut kertoa.