Miksi?

Asun Kivistönkulmalla Mäntsälän ja Hyvinkään rajalla, lähin suurempi kylä on Hyvinkään Kaukas. 1700-luvulla alueella sijainnut Kaukasten tila jaettiin Kivistön ja Savelan taloiksi. Savelan talo on yhä Kaukasissa ja se viljelee omat peltonsa. Kivistön talon maista on lohkottu tämä meidän kulmakuntamme. Vaimoni on omaa sukuaan Kivistö ja tila, jolla me asumme, on lohkottu Kivistön tilasta vaimoni isoisoisän aikaan. Kivistön tilaa pidetään suvun vanhana kotipaikkana. Talo on ollut pitkään tyhjillään ja huonossa kunnossa. Surullisena se repsotti kulmakunnan keskellä, ovi oli jätetty auki. Don Rosan Roope Ankan elämän ja tekojen alussa Roopen isä vie poikansa klaanin kotilinnalle ja kertoo tälle suvun historiasta:

”Ankkapurha, poikaseni, on karuimpia ja lohduttomimpia maatilkkuja koko Skotlannissa. Mahtava MacAnkan klaani päätti muinoin rakentaa sinne linnansa. Mutta paikka on ollut hylättynä aina 17. vuosisadalta saakka. Vain maakotkat pesivät sen ylväissä vartiotorneissa seuraten vaiteliaina ruohon ja saniaisten valloitustyötä. Riekot ja metsäkanat lymyilevät sukukalmiston kanervikon seassa jylhien muurien varjossa. Tämä on surullinen näky, poikaseni, mutta sinun on aika kuulla esi-isistämme. Onhan huomenna jo kymmenes syntymäpäiväsi.”

– Fergus MacAnkka pojalleen Roope MacAnkalle Don Rosan sarjakuvatarinassa ”Klaaninsa viimeinen”. Jukka Lindforsin suomennos, Don Rosan koottujen toimituksen tarkistama versio.

Kuunnellessani Tuomas Holopaisen kappaletta ”Glasgow 1877”, joka on tehty tuon Rosan tarinan mukaan, olin ajatellut, että kun oman poikani kymmenennen syntymäpäivän aatto koittaa, vien hänet Kivistön talolle ja kerron suvun historiasta.

Miksi? On tärkeä tuntea kuuluvansa johonkin. Ihmisen surullinen kohtalo on elää aikansa tietoisena siitä, että jonakin päivänä kuolema koittaa ja kaikki päättyy. Kuolema on ainoa asia, jota yksikään meistä ei voi välttää, ja sen ymmärtäminen on järkyttävää ja ahdistavaa. On lohdullista tietää, että vaikka omalta osaltaan kaikki väistämättä päättyykin, maailmassa vallitsee kuitenkin tietynlainen jatkuvuus. Aiemmat polvet ovat kulkeneet samaa kylänraittia, syöneet samassa maassa viljeltyä viljaa ja pohtineet samoja asioita kuin me tänään. Kun minusta aika jättää, poikani elää samalla kulmakunnalla, samoissa rakennuksissa ja kiittää minua perinnöstään. Hänen jälkeensä tulee sukupolvi toisensa jälkeen, ja vaikka eri aikoina keskustellaan hieman eri asioista, taidetta tehdään hiukan eri tavoin ja vaatteet ovat erilaisia, sukupolvien ketju ei katkea, vaan kulttuuri jatkuu ja perintömme säilyy.

”On isät täällä taistelleet

ja uskoneet ja toivoneet.

Me saimme saman asunnon,

ja samat vaiheet meidän on.

Ja meidän polkuamme saa

taas lapsemmekin taivaltaa.

He kyntää kerran peltomme

ja uskoo kuin me uskomme.”

– J. L. Runeberg, ”Sun kätes, Herra, voimakkaan”, virsi 577 vuoden 1986 virsikirjassa. Suomentanut Väinö Havas, virsikirjaan vuonna 1938.

Tällainen on ihannemaailma: turvallinen ja ymmärrettävä. Ihmisen kokoinen. Hyvä yhteiskunta on staattinen, siinä asiat pysyvät samoissa uomissa vuosisadasta toiseen. Jokainen tietää paikkansa, tietää mistä on tullut ja pystyy suhtautumaan tulevaisuuteen luottavin mielin.

Kivistön talo purettiin tänä keväänä. Taloja on purettu ja niitä on rapistunut ja romahtanut toki maailman sivu, mutta tämän talon katoaminen katkaisi sellaisen jatkumon, joka oli minulle ja Kivistönkulmalle läheinen. Se saa mietteliääksi. Kivistön hirret on päivätty 1700-luvulle. Talo oli siis rakenteiltaan yhtä vanha kuin tilakin, yli kahdensadan vuoden takaa. Kulmakunta on nyt menettänyt keskeisen kulttuuriperintönsä. Vaimoni suvun historiasta on aistittavissa enää 1900-luvun jäljet.

Kivistön talo huhtikuussa 2015. Vasemmalla savupiippu, oikealla tilan aitta.

1900-luvulta alkoi nykyaika, jolle juurettomuus on ominaista. Maailma on rakennettu uudestaan ja ihmiskunta on aloittanut alusta. Teollinen yhteiskunta ja ennennäkemätön väkimäärä ovat edellyttäneet toisenlaista todellisuutta: ennen ajettiin hevoskärryillä kylänraittia kylän ja tilojen pihojen läpi, nykyään sujahdetaan autolla ohitustietä kylän ohi. Kaupungistuminen on ollut niin voimakasta, että nykyajan ihmisten on pitänyt rakentaa tyhjästä massiiviset esikaupunkialueet, joihin ihmiset voidaan asuttaa. Tekninen kehitys on tehnyt yhteiskunnastamme kovin erilaisen ja maailmastamme kovin erinäköisen. Monella tapaa nykyaika on irtautunut sukupolvien ketjusta, katkaissut kulttuurin jatkuvuuden ja luonut oman maailmansa.

Miksi? Onko sitä mielekästä kysyä? Kehityksen suuret linjat eivät ole kenenkään suunnittelemia. Nyt olemme kuitenkin tilanteessa, jossa ylisuuri ihmiskunta ja teollinen yhteiskunta ovat osoittaneet johtavansa hallitsemattomaan ongelmaryppääseen: meneillään on muun muassa kuudes sukupuuttoaalto, ilmastonmuutos, aavikoituminen, metsäkato, veden vähyys ja pilaantuminen sekä luonnonvarojen kuten öljyn loppuminen, mistä aiheutuu yhteiskunnallisia ongelmia. On epäselvää, missä määrin nämä ongelmat ovat ratkaistavissa.

Ihmiskunta onnistui elämään tässä maailmassa tuhansia ja tuhansia vuosia ilman, että se uhkasi koko biosfäärin tasapainoa. Elämä ei ole leikin asia, vaan se on arvokkainta, mitä maailmankaikkeudessa on. Elämää ei tiedetä olevan missään muualla kuin maapallolla. Onko meillä varaa ottaa riski, että se tuhoutuu? Ennen vanhaan omaa kuolemaansa pystyi pitämään luonnollisena. Oli mahdollista ajatella, että olen elänyt oman aikani, mutta jälkeeni jää poikani, jonka jälkeen jää vielä hänen poikansa, eikä mikään oikeastaan pääty, vaan se, mitä edustamme, kulttuurimme ja meidän maailmamme, jatkaa olemassaoloaan. Tämä mahdollisuus on meiltä nyt viety. Nykyinen kehitys johtaa umpikujaan. Tulevaisuudessa ei häämötä lohdullinen jatkuvuus ja varmuus sukupolvien ketjusta, vaan hallitsematon katastrofien sarja. Päättyykö meidän myötä kaikki? Miten suhtautua kuolemaan, joka ei olekaan vain oman itsensä loppu, vaan koko tuntemamme maailman loppu?