Paluumuutto

Viime viikolla Helsingin Sanomat kertoi, että turvapaikanhakijoita käännytetään Euroopasta joukoittain. Perjantain lehdessä kerrottiin otsikolla ”Suomi käännyttää noin 20 000”, että viime vuonna maahan tulleista 32 000 turvapaikanhakijasta arviolta 60 prosenttia saa kielteisen päätöksen ja ”tällä kaavalla” noin 20 000 käännytetään. Jutun kuvituksena on lentokoneeseen nousevia ihmisiä. Jutussa kerrotaan, että turvapaikanhakija voi muuttaa takaisin vapaaehtoisesti. Sisäministeriön kansliapäällikkö Nerg uskoo, että vapaaehtoisia palaajia on. Hän lisää, että myös ”pakkopalautus pitää voida tehdä”. Tähän päättyy jutun osio Suomesta. Kainalojutussa kerrotaan Ruotsista, jonne tuli vuoden aikana 163 000 turvapaikanhakijaa. Otsikon mukaan ”Ruotsi haluaa palauttaa jopa 80 000”. Ensiksi kerrotaan, kuinka paljon ollaan palauttamassa ja kuinka käännytyksiä on tehty, mutta lopuksi todetaan, että joihinkin maihin, kuten Irakiin, on vaikeaa palauttaa ihmisiä ja suurta osaa palautuksista ei onnistuta toteuttamaan. Sunnuntain lehdessä on juttu ”EU-maat kiristävät turvapaikkalakeja”, jossa kerrotaan, että ”kaikilla mailla tavoite on sama: ne pyrkivät vähentämään turvapaikanhakijoiden määrää nopeasti”. Ruotsin osalta todetaan, että arviolta 45 prosenttia turvapaikanhakijoista ei saa oleskelulupaa ja että ”tämä tarkoittaisi noin 60 000–80 000 ihmisen käännyttämistä pois Ruotsista”.

Kuulostaako hyvältä? No niin, turvapaikkahakemuksia käydään nyt läpi ja suurin osa ihmisistä toimitetaan pois Euroopasta. Luvut eivät lopulta olleet läheskään niin pahoja kuin vuoden mittaan olisi voinut kuvitella. Tällaisen kuvan näistä sanomalehtijutuista ainakin saa. Mistä tiedetään, että suurin osa ei saa turvapaikkaa? Aiempien tilastojen mukaan suurin osa Afganistanista tulleista saa turvapaikan, Irakista tulleista vähintään puolet ja Somaliasta tulleista selvä enemmistö. Ehkä meillä on nyt niin hyvä hallitus, että nämä suhteet saataisiin muutettua radikaalisti toisenlaisiksi. Odotan ja toivon.

Se, että henkilö ei saa turvapaikkaa, ei kuitenkaan tarkoita, että hän lähtisi maasta. Suomi yrittää nyt solmia palautussopimusta Irakin kanssa. Muun muassa Ruotsilla ja Tanskalla on jo sellaiset sopimukset, mutta ongelma on, että ne eivät toimi erityisen hyvin. Puheet ”turvapaikoista” ovat oikeastaan toissijaisia, kun tilanne on se, että ne henkilöt, jotka eivät niitä saa, jäävät maahan jollakin muulla perusteella kuin turvapaikan nojalla. Henkilö, jolle ei myönnetä turvapaikkaa, voi hakea toissijaista suojelua, jos häntä kohtaa kotimaassaan henkilökohtainen vaara konfliktin vuoksi. Jos näinkään ei ole, hänelle voidaan myöntää humanitaarista suojelua, jos kotimaassa on ympäristökatastrofi tai konfliktista tahi ihmisoikeustilanteesta johtuva huono turvallisuustilanne. Tämä vie legitimiteetin koko pakolaisuudelta. Pakolainen pakenee määritelmällisesti henkilökohtaista vainoa ja heidän suojelunsa perustuu ihmisoikeussopimuksiin. Mutta ”turvapaikanhaun” nojalla Euroopan maat ovat rakentaneet väylän, jota käytetään de jure myös pakoon huonoja ympäristö- ja ihmisoikeusoloja ja de facto ennen kaikkea pakoon huonoa elintasoa. Näitä asioita on hyvin vaikeaa erottaa toisistaan.

Köyhien massojen joukkomuutto Eurooppaan kuivan kauden yllättäessä johtaa meidät lopulta muinaisen Akkadin kohtaloon. Akkad oli hyvin järjestetty yhteiskunta, joka onnistui jonkin verran sopeutumaan Mesopotamiaa aikoinaan kohdanneeseen ilmaston lämpenemiseen. Resurssit venytettiin äärimmilleen, mutta ne saatiin riittämään. Sitten lähialueiden maataloustuotanto romahti ja valtavat pakolaisvirrat lähtivät liikkeelle. Akkadin kuningas yritti rakentaa muurin, mutta ei onnistunut. Valtakunta romahti. Globalisaation ajalla vastaava yhteiskunnan romahdus ei jää paikalliseksi, vaan johtaa koko ihmiskunnan luhistumiseen. Tarinan opetus on, että muuri kannattaa rakentaa kun ilmasto lämpenee eikä vasta silloin kun ilmaston lämpenemisen seuraukset räjähtävät käsiin.

Hulluinta nykyisessä tilanteessa ei ole se, että jotkut haluavat ottaa Eurooppaan turvapaikanhakijoita. On luonnollista, että hädänalaisia halutaan auttaa. Moni myös ajattelee, että emme toki voikaan auttaa ääretöntä määrää ihmisiä, mutta autetaan niin monia kuin pystymme. Huolestuttavaa on, että tiettyjä siirtolaisvirtojen huonoja puolia ei haluta miettiä ollenkaan ja ne tavataan vaieta tai kiertää. Toisin kuin Helsingin Sanomat yrittää asian ymmärtää, meneillään oleva muuttoliike on suuri kansainvaellus, jonka tiimellyksessä ihmisiä voi jonkin verran käännyttää, mutta kun virta on Euroopan kamaralle päässyt, sitä on hyvin vaikeaa saada enää kulkemaan vastakkaiseen suuntaan. Muutos on peruuttamaton. Tästä pitäisi puhua! Millaisen Euroopan haluamme? Mihin tämä johtaa? Voimmeko selvitä niukkenevien resurssien ja romahtavien ekosysteemien koetellessa yhteiskuntiamme, jos samalla otamme yhä lisää suita ja kuluttajia tälle liikakansoitetulle maanosalle?

Civis academicus

Joulu on lopullisesti ohi ja Yliopistossakin alkaa taas täysipainoinen opiskelu. Minulla alkoi tällä viikolla neljä kurssia: kulttuurintutkimuksen metodeista ja teorioista, yliopistonlehtori Mirkka Lappalaisen pitämät kurssit historian lähteistä sekä ilmaston ja ihmisen suhteesta ja 1800-luvun lopun Eurooppaa (ja Venäjää) käsittelevä luentosarja. Viimeksi mainitun kurssin luennoitsija on professori M. Klinge.

Olen lukenut monia professori Klingen teoksista, ja ne antoivat minulle ratkaisevan sysäyksen päätökselleni hakea historian opiskelijaksi. Olen kuullut professori Klingen puhuvan aiemmin, kirjamessuilla, missä yhteydessä olemme myös lyhyesti tavanneet. Hänen teemansa, tyylinsä ja aiheensa eivät siis ole yllättäneet. Sen sijaan sain nyt etuoikeuden olla hänen oppilaanaan. Professori Klinge on monesti halunnut tuoda esiin rooliaan opettajana, joten on mielenkiintoista saada hänen kirjojensa lukemisen lisäksi kuulla hänen luentojaan – ja tutustua hänen pedagogiaansa, joka ilmenee luentojen sisällön lisäksi niiden muodossa.

Professori Klinge on vanhanaikainen ja elitistinen hahmo, minkä vuoksi jotkut suhtautuvat häneen varauksellisesti, osin huvittuneesti, osin pelonsekaisestikin. Hänen vaatimansa ja vaalimansa käytöstavat ovat ehkä vanhanaikaisia, mutta muistamisen arvoisia. Puhujan on hyvä seistä ja sanoa asiansa kuuluvasti. Jos ei ole oppinut ottamaan lakkiaan päästä sisälle tullessa, on ehkä hyvä että asiasta viimeistään yliopistossa sanotaan. Käsittämätöntä on, kuinka hukassa käytöstavat joillakin ovat…

Huomautuksistaan huolimatta en osaa pitää professori Klingeä ankarana miehenä. Panin merkille, kuinka hän pyrki saamaan meidät tuntemaan itsemme osaksi akateemista yhteisöä. Ensimmäisen luentonsa aluksi hän kutsui meitä nuorisomme parhaimmistoksi. Hän herätti meissä ylpeyttä kertomalla, kuinka hän aikoinaan valvoi historian laitoksen muuttoa nykyisiin tiloihinsa Topelian yläkertaan. Nimenomaan yläkertaan, koska siellä ovat arvotilat ja siellä siis historian laitoksen kuuluu olla. Alakerrassa ovat palvelusväen tilat, keittiöt ja sellaiset, joten Renvall-instituutti sopi sinne paremmin. Professori Klinge kertoi, että luentosalimme oli alun perin kantonistikoulun kappeli ja toi esille Porthanin ja Voltairen patsaat, jotka hän oli hankkinut salin etuosaan. Voimme kertoa muille, että meillä Helsingin Yliopistossa opiskellaan tällaisissa tiloissa! Hän myös kehotti meitä osallistumaan osakuntatoimintaan ja käymään väitöstilaisuuksissa. Professori painotti, että kuningatar Kristiina on meidän kuningattaremme, johon kannattaa sitoutua ja jota kannattaa pitää esillä. Sama asia koskee keisari Aleksanteri I:tä, jonka nimeä Yliopistomme – ainoana koko imperiumissa – sai kunnian kantaa. Professori Klinge ei tietenkään kertonut näitä asioita niinkään historiallisten faktojen vuoksi kuin luodakseen yhteishenkeä ylioppilaiden keskuuteen.

Näillä ensimmäisillä luennoilla professori Klinge on pohjustanut luentosarjan keskeistä aihetta, 1800-luvun lopun kirjallista kulttuuria. Hän kertoi muutoksesta toisaalta tekniikassa, toisaalta lukijoissa, ja toi näin esiin, että historiaa ei kannata jakaa osiin vaan asioita tulee tarkastella useista näkökulmista. Vanhasta kirjallisuudesta puhuessaan hän jakoi taas neuvoja – mikä onkin eräs kurssin päätarkoituksista, kuten hän ensimmäisen luentonsa aluksi antoi ymmärtää. Emeritusprofessori ei pidä luentoja varmastikaan vain siksi, että muu henkilökunta on liian kiireistä. Professori Klinge kertoi tavoitteekseen tuoda esiin näkökulmia ja metodeja, joista emme muuten kuulisi. Henkilöt ovat erilaisia ja painottavat eri asioita. Kirjoihin liittyen professori kehotti meitä käymään kirpputoreilla. Vanhat kirjat ovat nykyään halpoja, joten historiallisen kirjaston kokoamisesta on tullut helpompaa. Tutkiminen, kirjoittaminen ja pohtiminen on helpompaa, kun teokset ovat käsillä. Mieleni teki sanoa, että kyllähän minä kirjoja voisin ostaa, mutta kun tila alkaa loppua. Kirjat ovat halpoja, mutta kirjastoa minulla ei valitettavasti ole…

Kirjojen lukijan pitää tietenkin osata lukea niitä. Professori Klinge kehottikin kaikkia hankkimaan laajan kielitaidon. Tässäkin hän kannusti ja tuli vastaan: historioitsija tarvitsee lukutaitoa, ei keskustelutaitoa. Eikä lukutaidonkaan tarvitse olla täydellistä, sitä varten ovat sanakirjat. Auttava taito useassa kielessä on jo valtava etu. Tärkeintä on utelias asenne: pitää ajatella, että pystyn kyllä tähänkin ja että tämänkin voin oppia.

Professori Klingen puheet herättivät halun käydä Hagelstamilla ja muissa antikvariaateissa, väitöstilaisuuksissa ja nähdä kaikkea – hän kehotti ohimennen myös käymään ”meidän kirkossamme” (historian laitoksen vieressä sijaitsevassa ortodoksisessa Pyhän Kolminaisuuden kirkossa) liturgiassa! Luennot vaikuttivat spontaanilta tajunnanvirralta, mutta aloin miettiä niiltä poistuessani, että nehän loppuivat minuutilleen ajallaan. Professori Klinge siirtyi asiasta toiseen ja puhui ilman paperia, mutta luennot tuskin olivat suunnittelemattomia. Niiden takaa kun pilkistää hyvinkin tietoinen ja jäsennelty sanoma, jonka vanha professori haluaa uudelle polvelle välittää.

Marjukka Painilan maalaama professori Klingen muotokuva tarkkailee meitä luentosalin perältä kun elävä Klinge luennoi salin edessä.

Edistysuskon älykkyys

Mäntsälän kunnan elinkeinoavustusyhtiön johtajan tehtävästä muutama vuosi sitten eläkkeelle jäänyt Pekka Tikka kirjoittaa ahkerasti ”Historia jatkuu…” -blogia. Hän kirjoitti toissapäivänä konservatiivisuuden ja alhaisen älykkyysosamäärän suhteesta. Tikka viittaa vuonna 2012 julkaistuun kanadalaistutkimukseen, jonka mukaan niillä, joilla on lapsena matala älykkyysosamäärä, on aikuisena todennäköisemmin ennakkoluuloja ja konservatiivisia asenteita. Hän pohtii kirjoituksessaan avarakatseisia ja rajoittuneita asenteita sen kautta, miten nykyisessä siirtolaisuustilanteessa ihmiset turvautuvat ennakkoluuloihin tai suvaitsevaisuuteen. Kirjoitus on mielenkiintoinen ja herättää ajatuksia.

Jäin pohtimaan tuota tutkimusta, jonka pohjalta Tikka aloittaa kirjoituksensa. Johtuvatko ennakkoluulot ja muutosvastarinta alhaisesta älykkyysosamäärästä? En osaa vastata, sillä en ole lukenut tutkimusta enkä perehtynyt aiheeseen. Muistan lukeneeni tutkimuksesta, mutta ei lehdistössäkään taidettu kertoa sellaisia asioita kuin miten tutkijat olivat käyttämänsä termit määritelleet, miten yleispätevä tutkimus oli, miten muut tutkijat siihen suhtautuivat ja mitä johtopäätös pohjimmiltaan tarkoittaa ja mikä on sen merkitys. Kyse oli psykologian tutkimuksesta, mutta aihetta voisi lähestyä muistakin näkökulmista (yhteiskuntatieteet, historia). Korostan, että en tunne tutkimusta joten en nyt ota siihen suoraan kantaa. Tämä olisi oma, ehkä mielenkiintoinen aiheensa sekin.

Ensimmäinen tunnevaikutelmani tutkimuksesta luettuani oli, että just joo. Poliittisten jakolinjojen toinen osapuoli onkin vain älykkäämpi ja toinen tyhmempi? Debatti muuttuu turhaksi, kun ei tarvitsekaan vastata toisen vaikeimminkin kumottaviin argumentteihin vaan voi tyytyä ajattelemaan, että olen oikealla puolella ja vastapuoli on viallinen, huono, hänen kanssaan ei tarvitse olla tekemisissä. Johtopäätös kuulosti asenteelliselta. Se toi mieleeni sanonnan, jonka mukaan konservatiivin mielestä liberaali on hyvä ihminen, jolla on huonoja ajatuksia, mutta liberaalin mielestä konservatiivi on huono ihminen.

Tämän tunnereaktion jälkeen päätin, että en suostu olemaan älykkyysosamäärältäni heikompi ennakkoluuloinen jääräpää, joten yritin ymmärtää tutkimusta. Kyse on vertaisarvioidusta tieteellisestä tutkimuksesta, mikä ei tarkoita, että se on lopullinen totuus. Tieteessä harva asia on varmaa ja lopullista, psykologiakin on muuttunut vuosikymmenten saatossa. Kyse on kuitenkin alan asiantuntijoiden perustellusta, tutkimukseen pohjautuvasta johtopäätöksestä. Ellei ole erikseen syytä epäillä tieteen tutkimuksia ja sitten kumota niitä, on yleensä hedelmällistä ajatella, että tutkimustulokset pitävät paikkansa. Tieteellinen maailmankuva kun ei voi perustua siihen, että olisi henkilökohtaisesti tutustunut kaikkiin teorioihin ja todisteisiin ennen kuin olettaa ne tosiksi. En ole itse todistanut evoluutiota, aineen koostumista atomeista, Belgian olemassaoloa tai sitä, että se on todella kaukosäädin joka niitä televisiokanavia vaihtaa. Tällaiset asiat on kuitenkin mielekästä olettaa tosiksi, jos ei ole syytä olettaa toisin. Joten päätin pohtia asioita sen pohjalta, että kanadalaistutkimus pitää paikkansa.

Älykkäämmät ihmiset ovat siis avarakatseisia, tyhmemmät taas ennakkoluuloisia ja muutosvastarintaisia. Avarakatseiset, älykkäät ihmiset ovat kaivaneet kanavat ja rautatiet, kuivattaneet järvet ja suot, tehostaneet maa- ja metsätalouden ja valjastaneet haltuunsa koko maailman. Tyhmemmät olisivat vain pitäneet asiat ennallaan ja eläneet vaatimattomasti kasvattaen muutamaa kanaa, lehmää ja pientä peltotilkkua viljellen. Tämä on oikeastaan loogista. Enpä koskaan olettanutkaan, että maailmaa mullistavia rakennelmia, Suezin kanavaa, isojakoa, Amerikan löytämistä, polttomoottoria ja niin edespäin, olisi ollut visioimassa ja suunnittelemassa alhaisen älykkyysosamäärän ihmiset. Koko tämä maailman mylläys ja ennakkoluuloton rakentelu, kokeilu ja puuhailu vaativat suurta älykkyyttä. Se vaati avointa mieltä, pitkäjänteisyyttä, uskoa ja uurastusta. Maailman pitäminen sellaisenaan, traditioiden jatkaminen, ei vaadi älykkyyttä. Se vaatii pikemminkin malttia, nöyryyttä ja jumalanpelkoa. Psykologia on tältä osin ehkä oikeassa. Ennen kuin he antavat kapulan luonnontieteilijöille, jotka toteavat, että antakaamme maailma älykkäille ja rakentakaamme heidän suunnitelmansa (kuten on viimeisen parinsadan vuoden ajan asianlaita voittopuolisesti ollut), kapula pitäisi käyttää humanistin kautta, joka pysähtyisi pohtimaan, mitä teemme kapulalla, minne se on menossa ja mikä on sen merkitys.

Humanistina kysynkin, että mitä pahaa on muutosvastarinnassa silloin, kun muutos on huonoa? Elämme maailmassa, jossa ihmisten määrä on kasvanut holtittomiin mittoihin. Tämä kihisevä massa vaatii yhä suurempien luonnonvarojen kaappaamista käyttöön ja niinpä, minne katseen kääntääkin, on vastassa eriasteisia, hallinnasta riistäytyviä ja peruuttamattomia ekosysteemien vaurioitumisia. Tämä kokonaisuus, ekokatastrofi, on aikamme ainoa keskeinen kysymys, siitä on kiinni elämämme ja kuolemamme. Sen edessä on muutosvastarinnan syytä nousta. Maailmaa muokkaavia rakentelijoita on ehkä siunattu suuremmalla älykkyydellä, mutta tämä ei tarkoita, että he olisivat osapuolista viisaampi.