Paluumuutto

Viime viikolla Helsingin Sanomat kertoi, että turvapaikanhakijoita käännytetään Euroopasta joukoittain. Perjantain lehdessä kerrottiin otsikolla ”Suomi käännyttää noin 20 000”, että viime vuonna maahan tulleista 32 000 turvapaikanhakijasta arviolta 60 prosenttia saa kielteisen päätöksen ja ”tällä kaavalla” noin 20 000 käännytetään. Jutun kuvituksena on lentokoneeseen nousevia ihmisiä. Jutussa kerrotaan, että turvapaikanhakija voi muuttaa takaisin vapaaehtoisesti. Sisäministeriön kansliapäällikkö Nerg uskoo, että vapaaehtoisia palaajia on. Hän lisää, että myös ”pakkopalautus pitää voida tehdä”. Tähän päättyy jutun osio Suomesta. Kainalojutussa kerrotaan Ruotsista, jonne tuli vuoden aikana 163 000 turvapaikanhakijaa. Otsikon mukaan ”Ruotsi haluaa palauttaa jopa 80 000”. Ensiksi kerrotaan, kuinka paljon ollaan palauttamassa ja kuinka käännytyksiä on tehty, mutta lopuksi todetaan, että joihinkin maihin, kuten Irakiin, on vaikeaa palauttaa ihmisiä ja suurta osaa palautuksista ei onnistuta toteuttamaan. Sunnuntain lehdessä on juttu ”EU-maat kiristävät turvapaikkalakeja”, jossa kerrotaan, että ”kaikilla mailla tavoite on sama: ne pyrkivät vähentämään turvapaikanhakijoiden määrää nopeasti”. Ruotsin osalta todetaan, että arviolta 45 prosenttia turvapaikanhakijoista ei saa oleskelulupaa ja että ”tämä tarkoittaisi noin 60 000–80 000 ihmisen käännyttämistä pois Ruotsista”.

Kuulostaako hyvältä? No niin, turvapaikkahakemuksia käydään nyt läpi ja suurin osa ihmisistä toimitetaan pois Euroopasta. Luvut eivät lopulta olleet läheskään niin pahoja kuin vuoden mittaan olisi voinut kuvitella. Tällaisen kuvan näistä sanomalehtijutuista ainakin saa. Mistä tiedetään, että suurin osa ei saa turvapaikkaa? Aiempien tilastojen mukaan suurin osa Afganistanista tulleista saa turvapaikan, Irakista tulleista vähintään puolet ja Somaliasta tulleista selvä enemmistö. Ehkä meillä on nyt niin hyvä hallitus, että nämä suhteet saataisiin muutettua radikaalisti toisenlaisiksi. Odotan ja toivon.

Se, että henkilö ei saa turvapaikkaa, ei kuitenkaan tarkoita, että hän lähtisi maasta. Suomi yrittää nyt solmia palautussopimusta Irakin kanssa. Muun muassa Ruotsilla ja Tanskalla on jo sellaiset sopimukset, mutta ongelma on, että ne eivät toimi erityisen hyvin. Puheet ”turvapaikoista” ovat oikeastaan toissijaisia, kun tilanne on se, että ne henkilöt, jotka eivät niitä saa, jäävät maahan jollakin muulla perusteella kuin turvapaikan nojalla. Henkilö, jolle ei myönnetä turvapaikkaa, voi hakea toissijaista suojelua, jos häntä kohtaa kotimaassaan henkilökohtainen vaara konfliktin vuoksi. Jos näinkään ei ole, hänelle voidaan myöntää humanitaarista suojelua, jos kotimaassa on ympäristökatastrofi tai konfliktista tahi ihmisoikeustilanteesta johtuva huono turvallisuustilanne. Tämä vie legitimiteetin koko pakolaisuudelta. Pakolainen pakenee määritelmällisesti henkilökohtaista vainoa ja heidän suojelunsa perustuu ihmisoikeussopimuksiin. Mutta ”turvapaikanhaun” nojalla Euroopan maat ovat rakentaneet väylän, jota käytetään de jure myös pakoon huonoja ympäristö- ja ihmisoikeusoloja ja de facto ennen kaikkea pakoon huonoa elintasoa. Näitä asioita on hyvin vaikeaa erottaa toisistaan.

Köyhien massojen joukkomuutto Eurooppaan kuivan kauden yllättäessä johtaa meidät lopulta muinaisen Akkadin kohtaloon. Akkad oli hyvin järjestetty yhteiskunta, joka onnistui jonkin verran sopeutumaan Mesopotamiaa aikoinaan kohdanneeseen ilmaston lämpenemiseen. Resurssit venytettiin äärimmilleen, mutta ne saatiin riittämään. Sitten lähialueiden maataloustuotanto romahti ja valtavat pakolaisvirrat lähtivät liikkeelle. Akkadin kuningas yritti rakentaa muurin, mutta ei onnistunut. Valtakunta romahti. Globalisaation ajalla vastaava yhteiskunnan romahdus ei jää paikalliseksi, vaan johtaa koko ihmiskunnan luhistumiseen. Tarinan opetus on, että muuri kannattaa rakentaa kun ilmasto lämpenee eikä vasta silloin kun ilmaston lämpenemisen seuraukset räjähtävät käsiin.

Hulluinta nykyisessä tilanteessa ei ole se, että jotkut haluavat ottaa Eurooppaan turvapaikanhakijoita. On luonnollista, että hädänalaisia halutaan auttaa. Moni myös ajattelee, että emme toki voikaan auttaa ääretöntä määrää ihmisiä, mutta autetaan niin monia kuin pystymme. Huolestuttavaa on, että tiettyjä siirtolaisvirtojen huonoja puolia ei haluta miettiä ollenkaan ja ne tavataan vaieta tai kiertää. Toisin kuin Helsingin Sanomat yrittää asian ymmärtää, meneillään oleva muuttoliike on suuri kansainvaellus, jonka tiimellyksessä ihmisiä voi jonkin verran käännyttää, mutta kun virta on Euroopan kamaralle päässyt, sitä on hyvin vaikeaa saada enää kulkemaan vastakkaiseen suuntaan. Muutos on peruuttamaton. Tästä pitäisi puhua! Millaisen Euroopan haluamme? Mihin tämä johtaa? Voimmeko selvitä niukkenevien resurssien ja romahtavien ekosysteemien koetellessa yhteiskuntiamme, jos samalla otamme yhä lisää suita ja kuluttajia tälle liikakansoitetulle maanosalle?